tiistai 30. elokuuta 2011

Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio


Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio
1900-luvun ensi puoliskolla vaikuttanut C.E.M. Joad uskoi aikoinaan voivansa jäljittää aikansa kulttuurisen rappion yhteen selkeään perusilmiöön: olemuksen sijasta oli ryhdytty keskittymään ilmiöihin.
Tähtäimessä oli tietenkin se filosofiassa ikivanha periaate, josta jo Platon lienee sanonut kaiken olennaisen (oletan nyt siis, että on olemassa ”olennainen”…). Tämän periaatteen mukaan ideat ovat todellisempia kuin ilmiöt, jotka vain vajavaisesti heijastavat todellisuutta. Niin, itse asiassa ilmiöt, jotka kuuluvat ajan ja avaruuden piiriin, tuskin ovat varsinaisesti edes olemassa, nehän kuuluvat ”nykyisyyteen”, joka ei ole sen enempää kuin abstraktio siitä olemassaolomme pisteestä, jossa menneisyys muuttuu tulevaisuudeksi.
Todellisuuden piiriin kuuluvat ideat, jotka ovat täydellisiä. Sellaisia ovat totuus, kauneus ja hyvyys, jotka eivät esiinny täydellisinä missään inhimillisessä, ajallisessa havainnossa tai elämyksessä. Kokemukset näistä ovat aina vajavaisia, mutta se ei tarkoita että ne itse olisivat sitä ja etteivät ne olisi tavoittelemisen arvoisia. Päinvastoin. Inhimilliset kokemukset ja se abstrakti ”nykyisyys”, jossa ne tapahtuvat juuri ovat itse epätäydellisiä ja siksi juuri ne on ymmärrettävä toisarvoisiksi.
Joadin mielestä kulttuurin rappion ydin on ”kohteen hukkaamisessa” (dropping the object). Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat ideoita, jotka ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia.
Saavuttamattomuudesta ei seuraa, että itse kohteeseen ei tulisi pyrkiä, päinvastoin juuri se osoittaa, ettei nykyisyyden harhoihin ole tyytyminen: juuri ne ovat vajavaisia ja vääristyneitä.
Joadin mielestä ihminen on kolmen valtakunnan asukas: hän on aineellinen olento, mikä antaa omat reunaehtonsa, mutta samalla hänellä on myös mieli ja sielu, jotka tekevät hänet osallisiksi animaalista vegetaatiota korkeammista todellisuuksista.
Koska nämä kyvyt on vain ihmisellä ja ne erottavat hänet eläimistä, tarjoavat myös ne hänelle todellisen toimintakentän, toisin kuin ”elämysten” tai ”ilmaisun” arvostaminen niiden itsensä takia.
”Objektin hävittäminen” hävittää myös ajatuksen ikuisista totuuksista. ”Philosophia perennis”, joka antoi ihmiselle osallisuuden korkeammista maailmoista, madaltuu älyn, tunteen, vaistojen, halujen ja mieltymysten setvimiseksi.
Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus, niin myös filosofia ja taide. Rappeutumattomassa yhteisössä nämä kaikki nähdään suhteessa niiden ”objekteihin”, ideoihin. Rappeutuneessa kulttuurissa ajatus ”objektista” on hävinnyt. Älymystö alkaa silloin askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä. Kansanjoukot puolestaan menettävät uskonnon mukana spirituaalisen kokemuksen. Tämä muuttaa myös suhtautumisen taiteeseen, josta häviää ihmistä ylemmän elementin kunnioitus.
Rappeutunut taide alkaa askarrella toisarvoisen, kiihottavan ja epänormaalin parissa. Novelleissa näkyy humalaisuuden, lapsellisuuden ja idiotismin kultti, joka heijastelee kulttuurin tilaa syvemmältikin. Kun kaikki kokemukset ovat periaatteessa arvokkaita, seuraa ennen pitkää, että lasten, neurootikkojen ja perverssien kokemukset ovat kaikkein arvokkaimpia.
Näyttämötaiteessa ilmenee kyvyttömyys keksiä mitään sanottavaa ja niinpä katsojan kiinnostusta koetetaan lisätä erilaisilla tehosteilla. Joad ehdottaa näytelmille neliosaista kieltoluetteloa tason nostamiseksi: Kukaan istuutunut ei saa nousta kolmeen minuuttiin ilman pätevää syytä. Mitään puheenaihetta ei saa keskeyttää alle kahden minuutin. Ainakaan yhdessä näytöksessä ei saa olla tulitikkujen sytyttelyä, ryyppyjen tarjoamisia eikä puhelinsoittoja. Missään vaiheessa ei taustalta saa kuulua radion tai levysoittimen ääntä.
Joadin tarkoituksena oli ilmeisesti pakottaa näytelmä keskittymään johonkin syvälliseen kysymykseen tyhjän ”actionin” asemesta. Joad itse esiintyi 1940-luvulla huippusuositussa radio-ohjelmassa The ”Brain Trust”, jossa englantilainen viisasten kerho pohdiskeli syntyjä syviä. Keskittyminen ja vallankin suuriin peruskysymyksiin keskittyminen ovat noista ajoista tulleet yhä epämuodikkaammiksi. Suomessakin radion ohjelmatarjonta on jo kauan koostunut lähes pelkästä teini-ikäisten hölötyksestä sikäli kuin se ei ole rääkyvää tai jumputtavaa musiikkia, jota on tarjolla kaikkialla halusipa tai ei. Termi ”sisällöntuotanto” on kuvaavasti koominen: ”sisältö” on alistetussa asemassa siihen putkeen verraten, jonka kautta sitä pursotetaan vastaanottajille. Sisällön koostumuksella ei ole väliä, tärkeää on sen maksimaalinen leviäminen. Tämän vuoksi on hyvin luontevaa, että mainostajien ja veronmaksajien rahoilla kustannetaan hyvin samanlaista sisältöä.
Joadin sanomaa on kiinnostavaa pohtia myös nykypäivänä. Sanomattakin on selvää, että hänen kannaltaan rappiota edustaa pyrkimys valtaan vallan itsensä vuoksi. Samaa voi sanoa arkkitehtuurista, joka on keksinyt, että tarkoituksenmukaisuus on kaunista ja nostaa siis koneen kauneusihanteeksi. Arvo ei ole inhimillisessä vaan ei-inhimillisessä eli yli-inhimillisessä. Mikäli ymmärrys tästä kokonaan hukataan seuraavat viehtymys ylellisyyteen, väsähtäneisyys, taikausko ja uppoutuminen omaan itseen. Rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta. Oireyhtymään kuuluu, että byrokraattinen valtio kasvaa kasvamistaan ja yhä kehittyvä työnjako latistaa paikalliset yhteisöt materiaalisen hyödyn nimissä. Spesialisaatio johtaa kasvatuksen ja oppineisuuden halveksimiseen. Välitön tarpeentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon, lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin.
Kaikki nämä rappion ainekset ovat epäilemättä luonnollisia, niitä voinee pitää jopa autenttisina ja ilman pienintäkään epäilystä ne ovat löydettävissä Afrikan viidakoista siinä kuin Peräpohjolan peruskoulusta. Rappion ideana on kuitenkin putoaminen (de-cadere), suistuminen korkeammalta tasolta matalammalle. Se, joka on siellä valmiiksi, tuskin voi enää rappeutua, mutta toki hän voi toimia esikuvana.
Kulttuurin rappion merkitys on juuri siinä. että ”luonnollinen” korvaa käsitteen ”arvokas”. Rappeutuneessa kulttuurissa idealistisesti ymmärretyt arvot saavat osakseen vain ylenkatsetta ja halveksuntaa, koska kulttuuri on menettänyt sen aistin, joka joskus yhdisti ihmisen siihen, mikä oli häntä korkeampaa. Rappiossa palataan takaisin luontoon. Sorrutaan.
Onko Joad oikeassa löytäessään kaikkialta rappiota ja nähdessään idealismista luopumisen rappion ytimenä? Hän ainakin osasi havainnoida ne trendit, jotka ovat läntisessä maailmassa huimasti kehittyneet sitten 1940-luvun. Sana ”rappio” on jo kauan ollut epämuodikas, mikä ei välttämättä todista muuta kuin ettei kaikkialle ulottuva ilmiö enää kaipaa erityistä termiä ja ettei arvottavia käsitteitä nykyään haluta käyttää. Itse asiassa ”essentialismi” on niin sanotuissa postmoderneissa piireissä pahimmanlaatuinen haukkumasana, jolla erotetaan taantumukselliset ja takaperoiset näkemykset vakavasti otettavasta kulttuurintutkimuksesta. Kuinka ollakaan, ydinasiaksi tulee näin kysymys ideoista, ”objektista” aivan kuten Joadillakin.
Amerikkalainen konservatiivi J.R. Johnston Jr. on huomannut yhtäläisyyden Joadin ja amerikkalaisen Richard Weaverin välillä. Vanhan Etelän arvojen kannattaja Weaver, joka oli Joadin aikalainen, on aivan samaa mieltä kulttuurin ytimestä kuin tämäkin: universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota. Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi, sentimentalismi ja hedonismi ovat ne ”pehmeät” arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne.
Weaver tuntuu Joadin lailla jo varhain havainneen hallitsevan trendin, joka vasta nyt on kasvanut täyteen ja ehkä lopulliseen mittaansa. ”Pehmeys” arvona sinänsä on ollut muodikasta jo vuosikymmeniä ja epäilemättä se kuulostaa miellyttävältä ja tuottaa mukavuuteen liittyviä mielikuvia. Kaikenkattavana arvojen kuninkaana pehmeys ei kuitenkaan voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa. ”Pehmeä” ei hyökkää, vaan reagoi ja se mahtuu menemään siitä, missä aita on matalin, mutta siitä myös puuttuu terä eikä se pysty tunkeutumaan pintaa syvemmälle.
On tuskin sattuma, että ”pehmeys” kulkee käsi kädessä ”tasa-arvon” kanssa ja molemmat ovat ainakin 1960-luvulta lähtien julistautuneet suurimmiksi positiivisiksi arvoiksi, summum bonum. Rappeutuneessa kulttuurissa näyttää sisäiseltä mahdottomuudelta löytää näille vasta-argumentteja, vaikka fysikaalisen analogian mukaan niitä on pidettävä arvojen puutteena eikä arvoina sinänsä. Kuten pimeys ei ole yksi väreistä tai absoluuttinen nollapiste yksi lämpötila, eivät pehmeys tai tasa-arvo ole arvoja sinänsä, vaan niiden puuttumista osoittavia tiloja.
Itse asiassa on yllättävää, miten selkeästi Joad ja Weaver jo yli puoli vuosisataa sitten huomasivat sivilisaationsa keskeiset trendit. Ne vielä uudet ja tuoreet kulttuuri-ilmiöt, joita he silloin arvostelivat, ovat sittemmin jo ehtineet muuttua koskemattomaksi totuudeksi. Ne asiat, joita he arvostivat, ovat puolestaan painuneet marginaaliin tai kokonaan hävinneet yleisestä tietoisuudesta.

5 kommenttia:

  1. Selvää on, että on olemassa Totuus. Ja Kauneus. Tietoisuus. Mutta on myös niin, että kaikki virtaa ja sen mukana muuttuu. Joo, kyllä, siitä seuraa, että totuus on oma Totuuteni, olen sen kanssa kasvanut ja jotta jotain olisi minun on pidettävä siitä kiinni, pidettävä se vakaana (tiedonkin sitä muuttaessa) ajan etenevässä virrassa. Koska muuten ei mitään ole.

    Oikein, vain Ideat ovat!

    Kiitos, tämä kirjoitus selvensi paljon, en ollut tullut näin selkeästi ajatelleeksi. Täytyy miettiä.

    HannuHoo
    En nyt voi laittaa nimeäni, etten ehkä tuottaisi vahinkoa läheiselle.

    VastaaPoista
  2. Jos lähdetään Platon ideoista, niin silloin kauneus ja hyvyys ovat vain ideoita, käsityksiämme niistä, kuten taide, musiikki etc. Todellisuudessa kauneus ja hyvyys ovat laumakäyttäytymistämme kontrolloivia primitiivisiä käsitteitä, joiden tarkoituksena on helpottaa puolisonvalintaa ja vahvistaa laumaa. Näin myös luonnon kauneus, joka pitää sisällään lauman selviämiselle välttämättömän ympäristön. Universaalit käsitteet ovat siis selviytymiseen liittyviä ja niistä kumpuavia tunteita ja arvoja. Ne ovat tietoisuudesta riippumattomia, aivan kuten eläimet tietävät mihin on paras pesä rakentaa ja miten toimia.
    Jos puhumme estetiikasta laajemmin, niin silloin kyseessä on idea esim. kauneudesta, johon voimme liittää myös taiteen. Nämä ideat muuttuvat sitten ilmiöiksi ja vaihtelevat ajan kuluessa, kun universaalit ideat taas säilyvät. Siinä kun Joad kritisoi ilmiöitä ja antaa esimerkkejä rappiosta, tukeutuu hän itse ilmiöihin, joita pitää perustavanlaatuisina, jolloin logiikka pettää. Kyllä, universaalit arvot ovat oleellisia, biologisia, mutta kun niistä aletaan luomaan uusia subjektiivisia ideoita, muuttuvat ne idealismiksi ja voivat olla täysin harhaisia, "totuus" katoaa. Ainoa todellinen itseisarvo, "objekti" mikä meille on tärkeä, on yhteisön hyvinvointi, onni; kaikki muu on mielikuvia vaikkapa rappeutumisesta tai rappeutumattomuudesta. "Pehmeys, kovuus, tasa-arvo" ym. ovat arvoilmiöitä, joiden välimaastossa yhteisön kehitys kulkee ja tulevaisuus näyttää oikean tai väärän tien. Kultainen keskitie on yleensä ollut se toimivin.
    Ja luontoon "palaamisessa" ei ole mitään pahaa, se ei ole sortumista, vaan todellisuuden ymmärtämistä, muiden luomista ideoista ja arvoista, "totuuksista" luopumista ja "objektin" löytämistä.

    Feminiinien arvokäsitysten vahvistuminen on varmasti vahingollista yhteisölle, jos niistä muodostetaan "ainoa totuus". Perinteisesti näillä arvoilla, kuten pehmeydellä ja tasa-arvolla, on pyritty yhteisön sisäisen tasapainon ylläpitämiseen, mutta niiden tarkoitus ei ole toimia arvoina yhteisön ulkopuolisia asioita käsiteltäessä. Niihin on sovellettu perinteisiä maskuliinisia arvoja, kuten vahvuus, kovuus, valta, järjestys, hallinta etc. Arvoja, joita nyt kutsutaan sovinistisiksi tai vanhanaikaisiksi. En kutsuisi tämänhetkistä tilannetta kulttuurisesti rappiolliseksi, mutta se voi johtaa rappioon ja muuttua yhteisön sisäiseksi ongelmaksi, jos ulkopuolelta tulevaa uhkaa ei osata havainnoida tai siihen suhtaudutaan kuin sitä ei olisi olemassa, se kielletään. Yhteisöjen avoimuudelle ja sulkeutuneisuudelle on aina ollut syynsä ja ne jotka eivät ole osanneet toimia oikein, ovat hävinneet kartalta.

    Jari Varvikko

    VastaaPoista
  3. En lähde Platonista vaan ..

    Todellisuudessa, omassa subjekstiivisessä todellisuudessani kauneus tai hyvyys olivat minulle kodin piirissä varhaislapsuudessa siirtyneitä omaehtoisia olioita, itsestään selvyyksiä kuten tavallisessa puheessa asia ilmaistaan. Ei niillä ollut mitään tarkoitusta.
    Äitini sanoi: "Jumala on Kauneus". Tiedän, runsaaseen kirjelähteistöön perustuen, että näin oli hänenkin lapsuudestansa lähtien. Näin oli jatkossakin, aivan ympäristöstä tai elämänkohtaloista riippumatta.
    Se oli siis hänelle (kaikkine laajennuksineen) sama kuin totuus. Eri asia sitten, että tuo kauneus tuli esille jossain ilmiöissä ja/tai hyödytti, auttoi, selvensi toista yksilöä tai ryhmää etc. Se oli toisarvoista joskin usein tärkeää.

    Hyvä on ehkä todeta, että ihmiset ovat tällaisten asioiden edestä olleet valmiita kuolemaan ja joissain kulttuureissa yhäti ovat.

    Kuten nyt eilisiltana näimme amerikkalaisten palomiesten kiipeävän palaviin kaksoistorneihin hyvin tietäen, että paluuta ei ole. Tietysti he tiesivät menevänsä yhteisön yhteisön hyvinvoinnin nimissä mutta tuskin se oli päällimmäisenä mielessä.
    Todellisuudessa he menivät koska olivat palomiehiä, "Firefighters". Palomies menee ja piste. Hän on se mikä on. Eräs ruumiillistunut Idea. Siis, että sanoilla on merkityksensä, ideansa joka on pysyvä. Ilman tätä maailma ei ole käsitettävissä.

    Tämä nyt se mitä Platonin voisin kuvitella tarkoittaneen. Muun muassa.

    Ja vielä: ihminen luo pysyviä(kin) Ideoita. Näistä muodostuu kulttuuri.


    Darwinismi on sitten eri juttu.

    HannuHoo

    VastaaPoista
  4. Tulipas vauhdilla naputettua mutta ehkäpä idea siitä jotenkin aukeaa.:)

    Hannu

    VastaaPoista
  5. Spinozan kaikessa oleva jumaluuden voisi katsoa olevan sama kuin Big Bang, alkuräjähdys jossa jumala 'räjäyttää' itsensä, joten kaikki näkyvä ja näkymätön aine, energia ja pimeä 'energia' on jumalallista. Olemme osa jumalaa. Hindut taitavat olla lähinpänä 'totuutta'. Totuus ei hyödytä ihmistä. Siihen pitää vain 'alistua', kuten islamistit esittäisivät saman asian. Totuus voi lohduttaa ja vapauttaa.

    Tähdestä sinä olet syntynyt, ja tähdeksi sinun pitää palata. Mustaan aukkoon, jossa aika pysähtyy ja on ikuista. Toisaalta universumi laajenee ikuisesti, joten energia ja aine loppujen lopuksi katoavat. Jonnekin...?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.