keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Venäjä ja typerä yleinen mielipiteemme


Venäjä ja typerä yleinen mielipiteemme

Suomen ja Venäjän suhteilla menee hyvin. Tänne tulee tänä vuonna yli kaksi miljoonaa venäläistä turistia. Kaikkien ulkomaiden joukossa Suomi on venäläisten suosituin turistikohde. Kauppakumppanina Venäjä on tasavahvojen Saksan ja Ruotsin rinnalla myös meille ykkösluokkaa. Helsingin Sanomien taannoisen gallupin mukaan suomalaiset myös pitävät venäläisistä. Yli puolet ilmoitti pitävänsä venäläisistä ja kolmekymmentäkaksi prosenttia suhtautui heihin neutraalisti. Vain kolme prosenttia suomalaista suhtautui venäläisiin hyvin epäsuopeasti ja lisäksi yksitoista prosenttia jossakin määrin kielteisesti. Tuskinpa vapaassa maassa on lupa edes odottaa kovin paljon parempia tuloksia, vaikka lehti jostakin syystä esitti ne osoituksena rasismin hälyttävästä noususta.
Olemme siis ilmeisesti viimeinkin saavuttaneet itäisen naapurimme kanssa normaalit suhteet. Kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten välillä on luontevaa ja mutkatonta, pohjoisina kansoina, joille talonpoikainen menneisyys on läheinen, löydämme helposti yhteisen pohjan keskinäiselle sympatialle. Niin sanotut uusrikkaat ovat meistä ehkä vähemmän sympaattisia, mutta ei heitä Venäjälläkään kukaan voi sietää. Yhtä kaikki, tulokset todistavat, että melkein kaikki suomalaiset ovat ymmärtäneet, että sota loppui jo. Sama koskee venäläisiä, joista monet eivät kyllä tiedä, että sellaista on meidän välillämme ollutkaan. ”Karjalan kysymys” on jäänyt pienen friikkijoukon harrastukseksi, mutta vapaassa maassahan tällainen toiminta on toki luvallista ja varmaan väistämätöntäkin.
Kuitenkin jokin näissä suhteissa näyttää nyt tökkivän. Presidenttiehdokkaat arvelevat Venäjän olevan Suomelle ainakin jonkinmoinen turvallisuusriski. Puolustuspoliittiset auguurit ovat keksineet huolestua siitä, että Venäjän uudistaessa armeijaansa, sen iskuvoima lähialueille tulee suuremmaksi kuin Suomen. Tulkoon sivumennen mainituksi, että uusimmassa Foreign Policy-aikakauslehdessä amerikkalainen tarkkailija pitää Venäjän sotilaallista voimaa melko surkeana ja arvioi, että erityisesti negatiivinen väestökehitys heikentää sitä entisestään. ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä” näyttää kuitenkin juuri Suomen kannalta olevan niin huolestuttava turvallisuuspoliittinen riski, että maan suurimman sanomalehden mielestä sen torjumiseksi olisi välttämätöntä liittoutua sotilaallisesti.
Se, että Venäjän asevoimat ovat vahvemmat kuin Suomen, ei ole mikään uusi ja kammottava vaaratilanne. Sitähän ne ovat olleet melkeinpä aina, lyhyitä naapurin sekasorron kausia lukuun ottamatta. Jos Venäjä, joka kommunismin romahdettua oli syvässä heikkouden tilassa, nyt saavuttaa normaaliolot myös sotilaallisessa suhteessa, ei asia pitkällä aikajänteellä ole mitenkään uusi eikä järkyttävä. Maidemme välillä ei ole minkäänlaisia vakavia erimielisyyksiä, puhumattakaan sen laatuisista, että minkään täysijärkisen valtiomiehen päähän voisi pälkähtää niiden ratkaiseminen aseellisesti. Mikäli vallan kahvaan kuitenkin pääsisi varsinaisesti hullu henkilö, saattaisi kansainvälinen reaktio hänet varmaan tältä osin pian järkiinsä. Venäjä on siinä määrin riippuvainen muusta sivistyneestä maailmasta, ettei sillä enää olisi Euroopassa varaa sotilaalliseen voimapolitiikkaan, vaikka haluakin olisi. Tällaisesta mahdollisuudesta kuitenkin puhuvat yhä uudelleen paitsi geopoliittiset haihattelijat ja armeijan lobbaajat, myös erinäiset friikit, jotka toistelevat salaliittoteorioita kuin ennen kommunistit ikään. Entisiä ja nykyisiäkin kommunisteja näyttää todella tuohon joukkoon kuuluvan. Tämä on kieltämättä kummallista, sillä he ilmoittavat myös tukevansa nykyistä Venäjää, joka on jo parantunut kommunismista. Sen kokeileminen uudelleen ei todellakaan viehätä niitä, jotka muistavat.
Tämä monelta taholta kaikuva Venäjän aggressiivisuutta koskeva vihjailu ja joskus jopa suora uhkailu ei ole jäänyt vaikutusta vaille. Hiljattain ilmestyneen Näin naapurista. median ja kansalaisten Venäjä-kuvat –teoksen mukaan vuonna 1988 kertoi neljäkymmentäyhdeksän prosenttia suomalaisista pitävänsä Neuvostoliittoa rauhantahtoisena valtiona. Tänä vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan vain kahdeksan prosenttia suomalaisista on itäisestä naapurista tätä mieltä. Suoranaisesti uhkaavana piti Neuvostoliittoa vuonna 1988 vain yksi prosentti suomalaisista, nyt sentään kolme prosenttia. ”Jonkin kriisin aikana” uhka olisi saattanut tulla todelliseksi 43 prosentin mielestä vuonna 1988. Nyt samaa mieltä oli 59 prosenttia.
Vuonna 1988 perestroika ja aseriisunta olivat hyvässä vauhdissa, mutta itäinen naapuri oli yhä selvästi totalitaarinen diktatuuri. Nyt se on resursseiltaan puolta pienempi demokraattinen maa, jossa ainakin kansalaisvapauksia verrattain hyvin kunnioitetaan. Vaikka itse järjestelmän ”demokraattisuudesta” ei annettaisikaan paljon pisteitä, on muutos aiempaan verrattuna laadullinen. Miten siis selitämme itäisen naapurin imagon muuttumisen? Suhteemme venäläisiin on nyt hyvä ja muuttunut suorastaan tuttavalliseksi, mitään poliittisia kiistakysymyksiä ei ole, yhteiskuntajärjestelmäämme kohdistuvasta uhasta puhumatta, omat puolustusvoimamme ovat hyvää kansainvälistä tasoa ja kaikkien kehittyneiden maiden, myös Venäjän keskinäinen riippuvuus on verrattomasti suurempi kuin neljännesvuosisata sitten. Miten on mahdollista, että Venäjää siitä huolimatta pidetään paljon uhkaavampana kuin Neuvostoliittoa aikanaan?
No, ehkä ainakin olimme joskus hyväuskoisia hölmöjä ja Neuvostoliiton propagandan otti vakavasti paljon useampi kuin nykyisin kehdataan tunnustaakaan. Luultavasti tuon hyväuskoisen naapurikuvan takana oli kuitenkin myös kansallinen kokemus. Paasikiveläinen ajatus siitä, ettei naapurilla ollut meihin nähden muuta kuin omat turvallisuusintressinsä, oli toki vain rohkea hypoteesi. Sen varassa oli kuitenkin pärjätty muutama vuosikymmen ja vieläpä ilman kilpavarustelua. Vierasta sotaväkeä ei maahamme koskaan edes yrittänyt tulla, vaikka pystykorvilla varustettu kansanarmeijamme oli pelottava vain puolustustahtonsa suhteen. Se todennäköisesti painoikin vaa’assa, vaikka tuskin ratkaisevasti.
Tuolloin taisimme ottaa vakavasti myös sen Snellmanin ajatuksen, ettei Suomi voi mitään väkivalloin vaan että sivistys on sen ainoa mahdollisuus. Nykyisin näyttää moni kuvittelevan, että elimme pelkkien illuusioiden varassa ja että koko tuonaikainen ulkopolitiikkamme oli niin perinjuurin väärää, että siitä vastuussa olleet pitäisi panna viimeinkin tilille tekosistaan. Viimeistään nyt olisi aika aloittaa uudenlainen ulkopolitiikka, joka asettaisi meidät vihdoin tasa-arvoisiksi muiden länsieurooppalaisten Venäjää pelkäävien sivistyskansojen joukkoon. Me kuulumme niihin harvoihin maihin, jotka eivät saa NATO:lta monia tärkeitä tiedustelupalveluita, ilmatukea ynnä muuta. Nyt kun meillä ei enää ole Kekkosta takuumiehenä, on ainoa toivomme sotilaallisessa pelotteessa, mihin rahamme eivät enää riitä. Muuten saattaa jostakin syystä tapahtua jotakin hirveää.
Kaikki kenraalit ovat kautta aikojen yrittäneet tehdä itsensä tärkeiksi ja vaatineet enemmän rahaa kuin kukaan on suostunut antamaan. Tämä on lainomaisuus, jonka ei pitäisi ketään huolestuttaa sen enempää kuin muukaan julkisen sektorin loputon resurssien jano. Mielipidetutkimukset taitavatkin loppujen lopuksi osoittaa, että kansan enemmistö suhtautuu varusteluhehkutukseen aika leppoisasti. Huolimatta paniikin lietsonnasta tai ehkä jopa siitä’ johtuen NATO:n kannatus on itse asiassa romahtanut. Joulukuussa 2011 tehdyn gallupin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista vastustaa NATO:on liittymistä ja vain kuudesosa kannattaa sitä. Maamme suurin sanomalehti onkin joutunut taas masentuneena kysymään pääkirjoituksessaan ”Mikä NATO:ssa oikein arveluttaa?” Lehden mielestä kysymys on suomalaisten onnettomasta taipumuksesta ”käpertyä sisäänpäin”, vaikka ainoa oikea politiikka olisi kaikinpuolinen avautuminen, kuten toimittajat tietävät.
Mitä siis tehdä, kun meillä on maassa demokratia ja kansan mielipide on väärä? Pelottelua, puolitotuuksia ja suoranaista valehtelua on jo kokeiltu laihoin tuloksin. Elämme pirullista aikaa. Ehkäpä voitaisiin masinoida ulkomainen mielipide saattamaan kansamme järkiinsä? Näin vaikeaa on lehdistöllämme ollut kai viimeksi 1970-luvun taistolaisaikana, kun tyhmä kansa ei millään suostunut omaksumaan toimittajien sille syöttämää totuudenmukaista tietoa.

10 kommenttia:

  1. Uskon että Suomen olisi paljon parempi kuulua Natoon koska Venäjä nyt on mitä on puolifasistinen savijaloilla kävelevä karhu, joka voi koska tahansa ottaa maamme silmätikukseen.

    Suomalaisten olisi mukavampi ottaa venäläisiä maahanmuuttajiakin maahan kun tietäisimme ettei Putin heti ensimmäiseen sisäpoliittiseen kriisiin törmätessään alkaisi syyttää Suomea sudettivenäläisten huonosta kohtalosta.

    Naton jäsenenä tuollainen uho olisi merkityksetöntä. Nyt kun kansamme enemmistö on valinnut tahallisen haavoittuvuuden tilanteemme on huono.

    Venäjän YK-edustajahan jo kerran nosti YK:ssä venäläisten muka huonon aseman Suomessa esiin.

    VastaaPoista
  2. Älköönkä ymmärrettäkö että ajattelisin että Venäjä on pelkkä barbaarimaa. Olen kyllä Tsehovini ja Dostojevskini, Gorkit ja Turgenjevit lukenut.

    Paasikivi sanoi että realiteetit pitää muistaa. Näille Halosille ja Värysille sitoutumattomuudesta on tullut arvo sinänsä. Paasikivelle sitoutumattomuus oli pakon sanelema juttu. Realismia. Suomettarelaista realismia. Myöntyvyyttä.

    VastaaPoista
  3. Ei kai se NATO mikään huono ratkaisu sinänsä olisi, mutta kun kansa on eri mieltä. Ei demokratia tietenkään sitä tarkoita, että kansa on aina oikeassa, mutta silti se on ainoa kansa joka meillä on.

    VastaaPoista
  4. Kyllähän puolueettomuus on ihan hyvä linjavalinta. Esimerkkinä Itävalta, Irlanti jne, jotka sanovat olevansa puolueetttomia eivätkä lähettele joukkojaan Nato-johtoisiin operaatioihin Afganistaniin tai Irakiin.

    Naton huono puoli on se, että siitä on tullut maailmalla eräänlainen "rikkaan miehen poliisi".

    VastaaPoista
  5. Eilen postiluukusta kolahtanut paikallislehti tietää kertoa Karjalan lennoston järjestävän uusien alokkaiden valatilaisuuden ensi kesänä Sonkajärvellä.

    Talollisten ikkunoita helisyttelevä ja kettutarhoja järkyttävä Hornetien ylilento muistuttaa elävästi ketkä meidät on vihollisen kynsistä pelastaneet, sanoittepa Helsingin herrat mitä hyvänsä.

    VastaaPoista
  6. Mihin perustunee väite NATOsta Suomen turvallisuuden takuumiehenä? Oma näkemykseni on, että jos maailmanpolitiikka menisi sellaiseksi, että Venäjä voisi (jonkun epätodennäköisen kahjon johdattamana) tänne ängetä, olisi NATOkin jo hylätty liitto. Mitä Venäjä täältä kaipaisi? Eikö sillä ole puuta omasta takaa?

    En minä sinänsä välttämättä NATOa vastusta, mutta en minä sen usko Suomea Venäjältä turvaavan. Paremminkin NATO voisi tuoda turvallisuusriskejä: terrorismia ja sitoa Suomen osallistumaan johonkin selkkaukseen, johon ehkä mieluumin haluaisi olla osallistumatta. Ymmärrän toki niitä, että Suomelle olisi kunniakysymys liittyä Länsimaiden rintamaan, eikä pelata omaa opportunistista peliään.
    Ongelma tässä vain on, ettei se NATO mikään varaukseton hyvis ole, vaan "rikkaiden poliisi", kuten joku tuossa kirjoitti.

    Olen ymmärtääkseni Vihavaisen tapaan taipuvainen tiettyyn kekkoslaiseen reaalipolitiikkaan, mitä Venäjään tulee: ei se Suomen moralismi siellä vaakakupissa paina. Pitää myös muistaa, että pahinta tuhoa Venäjällä saivat NL:n jälkeen aikaan LÄnsimaiden kaverit Jeltsinin johdolla. Sitä hintaa nytkin maksetaan...
    Moraalin suurvalta meillä taas on jo Länsinaapurissa. Ihmetyttää myös populistinen puhe siitä, ettei Toveria muka saisi arvostella, kun sitä arvostellaan jatkuvasti; Kiina on esimerkiksi paljon isompi tabu...

    Ikävin puoli NATOssa olisi, että se kohdistaisi paineen luoda Suomeen palkkatappaja-armeija. Sitä vastustan periaatteesta. En pidä palkka-armeijoista. Onko moni pohtinut, millaisen sisäisen turavallisuusriskin palkka-armeija itse asiassa muodostaa? Sotilasjunttien on helpompi käskyttää palkkasotureita.

    VastaaPoista
  7. Suomen puolustuspoliittisen tilanteen vertaaminen Itävaltaan (keskellä ei mitään) ja Irlantiin (saarella turvassa Iso-Britannian selän takana) on aika köykäistä ja vähemmän loogista. Mielestäni.

    Suurin osa EU-maista kuuluu Natoon, jonka kautta kuitenkin hoituu ko. maiden turvallisuus ja vaikutusvalta. Löysät puheet eivät paljoa hetkauta diktaattoreita. Mutta aseiden ääni tuo kummasti uskottavuutta sanomaan tai ns. poliittiseen viestiin.

    1995 muslimien teurastuksen keskellä Eurooppaa lopetti Nato USA:n myötävaikutuksella.

    Tietenkin voidaan keskustella siitä, oliko Naton järkevää puuttua Libyan kansannousuun. Kenties myös Irak olisi vakaampi ja onnelliempi maa, jos Saddammin patsaat olisivat yhä pystyssä ja Baath-puolue iskussa.

    Naton arvoa länsimaiden toimivana (!) ja uskottavana yhteistyövälineenä ei voi vähätellä.

    Suomalaisten vastenmielinen suhtautuminen Natoon on täysin tunteen sanelemaa. Suomalaisten Nato-allergiaa on lietsottu punavihreän Halos-Tuomiojalinjan kautta lisää, ja eräänlaista USA-angstia poteva maamme on saanut vahvistusta identiteetilleen, joka seisoo vahvasti menneisyydessä, kekkoslaisessa pyhän puoluettomuuden ikitilassa.

    prof. Vihavainen. JOs Suomen poliittiset johtajat uskaltaisivat esiin tuoda Naton hyviä ja uskottavia puolia, niin luulen, että myös kansan Nato-allergia ja USA-angsti hieman parantuisi. Luulen niin.

    Tietenkin on myönnettävä, että Nato-jäsenyyteen liittyy myös negatiivisia puolia, mutta ennen kaikkea kaipaisin rehellistä, analyyttista ja avointa keskustelua Natosta ja myös Suomen puolustuspoliittisesta linjasta.

    Sen kai myöntää rohvessorin arvoinen mies, että Nato-jäsenyyden kieltäminen ja maamiinojen poistaminen on idiotismia ja samalla puolustuspoliittisen ajattelun/realismin nollapiste??


    t. jo kohta 12 vuotta hammasta purrut realisti

    VastaaPoista
  8. Tarvitsemme uskottavan puolustuksen, vähempikin kuin ylivoima riittää siihen. HS ym. olivat kovin harmissaan siitä, etteivät suomalaiset lähtineet sotimaan Libyaan. Ei taidettu tehdä mielipidemittausta, mutta sormituntumalta luulen, että sinne saattoi hinkua alle 20 prosenttia kansasta tai vähemmän. Henkilömiinoista luopuminen nyt on yleiselle typeryydelle kumartamista, jolla voi saada pisteitä seurapiiriessä, mutta tuskin ihan ensi luokan tapahtuma. Ymmärtääkseni monenlaisia miinoja voidaan yhä käyttää.
    Suomalaisilla saattaa olla takaraivossaan mielikuva NATO-sotilaasta öykkärirambona, jonka missiona on väkivalta eikä siltä puolustaminen. Se ei oikein istu suomalaiseen perinteeseen ja puolustustahtoon. Koskela Suomesta on ehkä hiukan romantisoitu kansanarmeijan ideaalityyppi, jonka monet haluaisivat lopullisesti vaihtaa nykyaikaiseen versioon. Rambo voi olla periaatteessa hyvä tai ainakin tehokkaampi, mutta jospa sitä ei vain haluta?
    Demokratia on siitä harmillinen järjestelmä, että kansan enemmistön mielipiteellä on painoa ja se voi jopa ratkaista, vaikka onkin aivan "väärä". Kukapa estää poliitikkoja yrittämästä NATO-hehkutusta? Kenttä on vapaa.

    VastaaPoista
  9. Kukapa poliitikoista olisi niin tyhmä, että ampuisi itseään jalkaan julkisesti tv-kameroiden edessä. Eli ehdottaisi Suomen liittymistä Natoon, tuohon USA:n ja Rambojen käsikassaraan.

    Tuo Rambo vertaus on sinänsä Ok. Toisaalta tulee mieleen 2003 vuoden pommi-isku Bagdadissa, jossa YK:n työntekijät halusivat olla avoimia ja välttää amerikkalaista ramboilua ja muurien takana istuskelua ikään kuin käden ojennuksena Irakin kansalle.

    Reilun pelin tulos oli pommi-isku, joka tappoi 24 Yk:n työntekijää.

    Tietenkin koko Irakin reissu on ollut pään iskemistä Bagdadin palmuun ihan alusta alkaen.

    Eniten itseäni häiritsee se, että Suomen púolustuspoliitiikasta on tullut sisäpoliitiikan jatketta. Nato-kortti on sellainen kortti, joka kääntää kansan mielen ja jota heilutellaan nyt presidentin vaaleissa ihan kyllästymiseen saakka.

    Historiasta muistamme myös että Irak-jokerilla ja USA-kammolla kammettiin valtaan myös eräs lyhytaikainen naispääministeri. Muistaakseni näin.

    VastaaPoista
  10. "Mikäli vallan kahvaan kuitenkin pääsisi varsinaisesti hullu henkilö, saattaisi kansainvälinen reaktio hänet varmaan tältä osin pian järkiinsä. Venäjä on siinä määrin riippuvainen muusta sivistyneestä maailmasta, ettei sillä enää olisi Euroopassa varaa sotilaalliseen voimapolitiikkaan, vaikka haluakin olisi."

    Millaiselta vaikuttanee tilanne tältä osin nyt?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.