tiistai 17. huhtikuuta 2012

Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka


Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka

Suuresti kunnioittamani kosmopoliittinen intellektuelli Tony Judt kertoi aikoinaan, että hänen juutalainen isänsä kammoksui Amerikkaa siitä syystä, että ”rodusta” oli siellä tehty niin kovin keskeinen asia. Samasta asiasta näet oli jo kokemusta sodanedellisestä Wienistä.
Todellakin, jos joku ampuu toisen Amerikassa, ei asia ole uutinen. Kyseessähän on maan tapa. Mutta hänen on syytä valmistautua siihen, että asia on uutinen ja että reilua oikeudenkäyntiä ei ole odotettavissa, mikäli ampujan ja ammutun roturyhmät eivät satu kohdalleen. Kun muuan musta urheilutähti tappoi perheensä, hänet vapautettiin siksi, että hän kuului tiettyyn joukkoon. Kun hiljattain muuan ei-musta henkilö ampui mustan, vaadittiin laajoissa mielenosoituksissa uhrille ”oikeutta”, millä tarkoitettiin, että ampuja oli julistettava syylliseksi. Ampujan onneksi hän ei kuitenkaan ollut valkoinen WASP, mikä uutisoinnissa todettiin ja minkä oletettiin vähentävän todistustaakkaa ja luultavasti myös syyllisyyttä ja mahdollista tuomiota.
Nämä uutiset saattavat kuulostaa korvissamme pelkältä tavanomaiselta amerikkalaisen lehdistön sekoilulta, jolle ei kannata uhrata sen enempää ajatuksia. Meillähän tutkitaan oikeudenkäynnissä vain kunkin vastuullisen yksilön tekoja ja seuraamukset tulevat sen mukaan. Normaali pohjoismainen oikeustaju ei salli, että asiaan sekoitetaan mitään ryhmäetuja tai synnynnäistä asemaa. Yhdenvertaisuus lain edessä voi tarkoittaa vain sitä, että jokainen vastaa oikeudessa itsestään ja tekemisistään eikä muista. Isät, äidit, serkut, klaanit ja heimot eivät kuulu asiaan. Kaikkein vähiten siihen kuuluu perimä, saati ihonväri. Näin se on ollut jo ennen Wibeliusta ja näin se on hänen jälkeensäkin.
Vaan lieneekö tilanne muuttumassa? Amerikassa jokaisen poliitikon, myös paikallistasolla on huolehdittava suosiostaan eturyhmien keskuudessa. Niitä taas on joka lähtöön, rodut, kansallisuudet, sukupuolet ja sukupuolisuuntaukset ovat tärkeämpiä. Oikeuslaitos ottaa asian avoimesti huomioon, se näyttää lähtevän siitä, että vain nainen voi ymmärtää ja siten myös tuomita naista, musta mustaa, homo homoa ja niin edelleen. Kaikki vähemmistöt näytään ajateltavan enemmän tai vähemmän vajaakykyisiksi ja rajoitetusti teoistaan vastuullisiksi.
Poikkeuksen muodostavat valkoiset heteromiehet. Heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina. Heitä ovat kaikki myös päteviä syyttämään. Hankala heidän asemansa on sen vuoksi, että kaikesta päätelleen näillä yhteiskunnan tukipylväillä on aina myös todistustaakka, mikäli voidaan epäillä niin sanottua viharikosta, joka näköjään on mahdollista vain heille.
Ajattelutapa, joka on syntynyt USA:n erikoislaatuisissa oloissa ja jolla ei pitänyt olla mitään tekemistä Euroopassa, on hiipinyt tänne salakavalasti. ”Käännetty todistustaakka” on jo hyväksytty käytäntö syrjintäepäilyissä. Se, että se on räikeässä ristiriidassa perinteisen oikeuskäsityksen kanssa, ei näytä merkitsevän mitään. On näköjään hienoa elää samassa maailmassa, jossa television niin tutut sankaritkin elävät.
”Värisokean” yhteiskunnan ihanne on jo kauan sitten unohdettu. Olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä ja muut periytyvät seikat, uskonnosta kieleen ja sukupuolisuuntaukseen. Varsinaisia rälssioikeuksia ei vielä ole julistettu ainakaan tällä nimellä, mutta nyt ollaankin ilmeisesti vasta tien alussa.
Näyttää siltä, että ryhmien rajat eivät suinkaan ole madaltumassa, vaan tulevat yhä korkeammiksi. Sellaista kehitystä ainakin edistetään. Maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on tästä yksi osoitus. Jos ovimies loukkaa jonkin ryhmän jäsentä vaikkapa kysymällä, mihin ryhmään hän kuuluu, on asianomaisella perusteet suuttua ja jopa suuttua erittäin paljon. Miten paljon, on hänen omassa harkinnassaan ja näin syntynyt vahinko on korvaamaton, jos kyseessä on henkilö, jonka ei tarvitse mitään suvaita. Kukaan ulkopuolinen ei ole pätevä arvioimaan, miten paljon kunkin ryhmän edustajat mistäkin kärsivät. Tämä periaate on tuttu jo feminismin taisteluajoilta.
Toinen vanha perinne, joka jatkuu uudessa uljaassa ajattelussa, on konfliktiteoreettinen perusasetelma, sodan logiikka. Aikoinaan katsottiin, että kuluttavan porvariston ja tuottavan proletariaatin välillä vallitsi antagonistinen ristiriita. Toisen voitto oli toisen tappio ja lopullinen ratkaisu saavutettaisiin vain vallankumouksella eli vastustajan (instituutioiden) täydellisellä tuhoamisella. Feminismi jatkoi saman kaavan soveltamista. Nyt kentällä on jo koko joukko taistelevia ryhmittymiä. Kehitys sen kuin edistyy!
Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina. Amerikassa tämä siirtyy myös lainsäädäntöön ja siis ”oikeudeksi” ennakkotapausten myötä. Edut taas saavutetaan parhaiten edistämällä oman ryhmän asiaa keinolla millä hyvänsä. Tarkoitus nimittäin pyhittää ne. Niinpä esimerkiksi oikeusjutun voittaminen ”taistelulla”, mielenosoituksilla ja lehdistökampanjalla, joissa itse tapahtumat ovat sivuseikka, on aivan yhtä hyvä asia kuin oikeusjutun voittaminen rehellisellä todistelulla. Itse asiassa edellinen on parempi, sillä se antaa viestin ryhmän etujen immuuniudesta vastustajan aseille. Pour décourager les autres, kuten joskus sanottiin.
Erään tunnetun suomalaisen toimihenkilön komea motto ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta” ei ole uuden uljaan yhteiskunnan ryhmänjohtajien seinällä. Kommunistit lähtivät häpeilemättä siitä, että yhteiskunnallinen taistelu on totaalista sotaa. Miksi tämä ajatus saa suosiota nyt, on vaikeampi käsittää.
Oikeusjutut ovat tietenkin vain se äärimmäinen muoto, jossa yhteiskunnan konfliktit paljastuvat. Rakenteet ulottuvat kauas oikeussalien ulkopuolelle. Puheen, keskustelun hallitseminen on se osa taistelua, johon hyökkäävät edistysvoimat ovat länsimaisessa kulttuurissa viime vuosina keskittyneet. Uusia normeja on luotu nopeaan tahtiin eikä likaisia taistelutapoja niiden juurruttamiseksi ole kaihdettu. Tämä on ns. edistysväen tradition valossa odotettavissa, sillä marxilaisuudesta periytyvä totaalisen sodan ideologia edellyttää sitä.
On helppo havaita, että hyvin koulutetut toimittajat nauravat ajatukselle, että tiedonvälityksessä pitäisi tinkimättömästi pyrkiä totuuteen. Tämähän kuulostaa peräti naiivilta. Nykyajan journalistiikan markkinoilla menee läpi vain tuote, joka osataan lanseerata, siinä ei totuudella ole paljonkaan käyttöä. Miksei siis ulvottaisi sutena susien joukossa? Uutisen tai reportaasin rakentaminen herkullisista rinnastuksista ja vihjauksista on toimiva menetelmä.
Totuutta tarvitaan siteeksi ja aasinsilloiksi. Itse viestin määrää toimittajan edustama ”hyvä” tai ainakin jostakin syystä kannatettava asia. ”Hän oli aina hyvän asian puolella” voidaan kirjoittaa sankaritoimittajan hautakiveen. Mitä korkeampaa pyrkimystä voisikaan toimittajalla olla? Kuten filosofi joskus oli ancilla theologiae, on toimittaja Edistyksen palkkapiika.
Tosiaan, vähemmistöjen, sorrettujen, vajaakykyisten ja myös esimerkiksi hölmöjen asian ajaminen on tärkeää ja oikeutettua. Miksi ruveta kuurnitsemaan siinä käytettyjä menetelmiä, jos asia kerran on oikea? Miksi Tony Judtin isä ja ilmeisesti myös hänen poikansa vierastivat rotujen ja ryhmien keskeisyyttä amerikkalaisessa kulttuurissa? Eihän se siellä ainakaan silloin toiminut juutalaisten tappioksi vaan pikemminkin päinvastoin.
Tämä saattaa kuulostaa banaalilta, mutta on silti totta: valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovet barbarialle. Juutalaiset ovat pieni ryhmä, joka ymmärtää, ettei se koskaan tule enemmistöksi muualla kuin omassa maassaan. Pienten ryhmien turva on viime kädessä vain oikeudessa.
Yleinen mielipide on kuin prostituoitu, joka hyväksyy aina korkeimman tarjouksen. Kansankokous tuomitsi demokraattisesti kuolemaan niin Sokrateen kuin Jeesuksen. Luulenpa etteivät ihanimmatkaan edistyksen saavutukset ole kestäviä, elleivät ne ole syntyneet rehellisin keinoin. Kekkonen ja Brežnev olivat kerran korkealla journalistien kritiikin ulottumattomissa. Tästä poliittisesti korrektit toimittajat vain riemuitsivat ja kiirehtivät paljastamaan ne, jotka eivät laulaneet kuorossa mukana.
Ajatus ryhmien välisestä konfliktista, taistelusta luonnollisena ja väistämättömänä asiana on myös jo sinänsä vaarallinen. Se on nimittäin itseään toteuttava ennuste. Mitä enemmän edistysväki toitottaa jokaisen ryhmän oikeutta haastaa muut ryhmittymät, sitä enemmän konflikteja tietenkin syntyy.
Anarkismissa on paljon hyviä ja jaloja pyrkimyksiä. Käytännön ohjelmaltaan se yleensä on surkean epärealistinen ja yritykset aatteen toteuttamiseksi ovat tuottaneet pelkkää tuhoa. Sama koskee myös monia muita hyviä periaatteita, mikäli niitä yritetään noudattaa sokean tinkimättömästi. ”Suvaitsevaisuus” on hullunkurinen esimerkki periaatteesta, joka muuttuu vastakohdakseen, kun sen ajajilta puuttuu kohtuuden taju.
 Suvaitsevaisuus tarkoittaa normaalissa perinteisessä kielenkäytössä erilaisten vastenmielisten ja hankalien asioiden sietämistä, kompromisseja, joissa herrasmiesmäinen toisen edun kunnioittaminen usein menee omasta edusta kiinni pitämisen edelle.
Mitä sen sijaan onkaan sanottava sellaisesta hiljattain patentoidusta ”suvaitsevaisuudesta”, joka vaati ”nollatoleranssia” eli täydellistä suvaitsemattomuutta vaikkapa tietynlaisille sanoille, ajatuksille, tutkimuskohteille ja -tuloksille ja niin edelleen? Tämä tuo ikävällä tavalla mieleen sen neuvostoajan kielenkäytön, jossa totaalisen sodan käsitteet vallitsivat. Neuvostoihmisen ominaisuuksiin kuului ”leppymättömyys” (neprimirimost) kaikkia lähimmäisten ei-sosialistisia paheita kohtaan, hänen asenteenaan vihollista kohtaan oli aina ”armottomuus” (bezpoštšadnost). ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan” julisti ”neuvostohumanismin” suurin opettaja, Maksim Gorki.
Neuvostoliitto oli, periaatteessa, nollatoleranssin maa hyvin monessa asiassa. Koska siellä kuitenkin asui normaaleja ihmisiä, ensi sijassa venäläisiä, löytyi toleranssia käytännössä vaikka millä mitalla. Mutten mikään ei olisi toiminut. Epävirallinen kulttuuri haastoi ja lopulta löi virallisen kulttuurin, jonka mahtipontisuus aikanaan sortui omaan naurettavuuteensa. Neuvostoliiton ”edistyksellinen” johto, joka kuvitteli toimivansa historian absoluuttisella mandaatilla, paljastui narrien ja pylvästelijöiden joukkioksi, jonka käsistä ydinaseet onneksi saatiin lopulta pois.
Moraalinen opetus tästäkin tarinasta on, että oikeutta ja totuutta on kunnioitettava tai ne pakottavat kunnioittamaan itseään. Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan.

18 kommenttia:

  1. Täyttä asiaa, kiitos! Nyt pitää rauhassa vähän mietiskellä ja sulatella.

    "Mitä enemmän edistysväki toitottaa jokaisen ryhmän oikeutta haastaa muut ryhmittymät, sitä enemmän konflikteja tietenkin syntyy."

    Olisiko tässä myös lähestyvän sisällissodan casus belli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän vielä lähdetä siitä, ettei sellaista koskaan tule.

      Poista
    2. En minä mitään punakapinaa tarkoittanutkaan.Lähinnä kävi mielessä vaara pommi-iskuista ja muusta terrorismista. Muistammehan kuinka erään sivistysvaltion IRA pommitti ja tappoi ja toisessa sivistysmaassa ETA kanattaa yhä vihaa. Onhan näitä pitkin maailmaa. Me olemme päässeet vähällä - toistaiseksi.

      Poista
  2. Siltähän tuo tosiaan näyttää, että aletaan olla totalitaarisessa yhteiskunnassa. Mielipiteitä ei kannattaisi esittää, jos on edes rivien välissä haistettavissa kritiikkiä nykyiseen menoon. Poikkeus on tietenkin jytkyn viime vaaleissa saanut puolue. Sitä saa lyödä kuin vierasta sikaa ja alkaahan se jo näkyä rakoiluna riveissä. Taisi hajoamisprosessi alkaa viikonlopun aikana.

    Kun hajoaminen sitten tapahtuu, olemme yksipuoluejärjestelmässä. Oppositiota ei mediassa näy ei kuulu. Silloin ei ole myöskään vihakirjoituksia missään eikä satiireja. Silloin meidät kaikki on tukahdutettu suvaitsevuuteen. Useimpia asian tila ei miellytä, mutta vihaa ei saa näyttää. Huumoriakaan ei voi käyttää paineiden purkamiseen. Ei hyvältä näytä.

    Asiasta vähän eri puolelta. Ihmettelen kovasti sitä, mitä ihmiselle psykologisesti tapahtuu, kun hän jääräpäisesti torjuu faktat, jotka kaataisivat hänen paapomansa idean tai vision tai ainakin kehoittaisivat vakavaan harkintaan. Aivan kuin kyseessä olisi rakastumisen tapainen tapahtuma. Hullaantumisen kohde on virheetön, oikeastaan kuin jostain ylisestä maailmasta rakastuneen elämään tupsahtunut ihana olento. Onhan siinä tietenkin mukana myös lihaan liittyvät jutut, tuoksut ym. Mutta että samantapainen höyrähdys tapahtuu ihmiselle myös jonkin vision tai ideaalin takia. Sitä en voi käsittää.

    Joskus olen miettinyt asiaa siltä kantilta, että sosialismiin/marxilaisuuteen läheisesti liittyvä tai ilmeisesti aika keskeinenkin seikka on yksilön pahan olon syyn siirtäminen ympäröivään yhteiskuntaan. Tulee mieleen jollain tapaa keskenkasvuinen ihminen vajavaisine ongelmanratkaisukeinoineen. Että omia tunnetiloja voisi hallita hallitsemalla ympäristöään ja läheisiään? Eikö se johda juuri siihen kyttäämis- ja ilmiantokulttuuriin, mistä Neuvostoliittokin niin kuuluisa oli?

    Vielä yksi näkökulma. Kun ihminen rakastuu toiseen, hän voi peilata toiseen ihmiseen jotain oman psyykensä sisällöstä. Vielä tiedostamattomassa oleva asia on "järjen" ulottumattomissa ja siksi se peilataan toiseen ihmiseen. Mahtaako tällaisissa joukkoliikkeissä tapahtua jotain samankaltaista, mutta kollektiivisella tasolla? Yhteisön kehitystä koskeva prosessi on tulossa uuteen vaiheeseen, mutta se on syvällä kollektiivisessa tiedostamattomassa järjen analyysien ulottumattomissa. Tähän alitajuiseen paineeseen sitten yhteisöstä ne, joilla on "asema kohdallaan", vastaavat alkamalla vaatia vallankumousta. Usein he ovat niitä herkkiä sieluja, jotka näkevät maailmassa paljon epäkohtia ja joiden poistaminen tai muuttaminen sitten helpottaa heidän oloaan.

    A Hyrkäs

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinänsä ilmiö ei meillä ole johtanut mihinkään kovin merkillisiin asioihin. Tässä kauhistuttaa vain yksisilmäisyys ja täydellinen kritiikittömyys, jollaista on kyllä nähty aiempinakin vuosikymmeninä. Se nyt vain taitaa olla niin, ettei kokemus periydy.
      Kun pikkuasioissakin ryhdytään avoimen julkeasti rikkomaan alkeellista oikeudenmukaisuutta, niin miten sitten suurissa, kun ne tulevat.
      Joukkoliikkeen psykologiahan on tunnetusti pahimmillaan symbioottista. Vanha brittiläinen tunnnus "Right or wrong -my country", jota aina irvaillaan, on alun perin täysin kunnioitettava: henkilö kärsii oman maansa raadollisuudesta. Mutta kunnon änkyrä ei kärsi mistään vaan elää vihasta ja hyökkää aatteensa puolesta kaikin keinoin. Kuten jo Lenin sanoi, ei ole absoluuttista oikeutta eikä totuutta, ensimmäinen kysymys on aina: ketä se hyödyttää?

      Poista
  3. Onneton aasinsilta jenkkien ja venäläisten hölmöilystä tähän persujen vaalimaan ajatukselliseen viholliseen, "suvikseen".

    Olen täysin kyllästynyt näihin "eliitin salaliitto", "suvikset painavat sananvapuden maahan" ja muihin vastaaviin meemeihin. Paikallisesti tietenkin löytyy myös tuo "persuja sorretaan" variantti.

    Yhteiskunnallista keskustelua on aina ollut, paitsi totalitaarisissa järjestelmissä. Rajanvetoa sallitun ja ei-hyväksytyn välillä tehdään tuossa keskustelussa. Mikä on niin ihmeellistä että tämäkin blogaus olisi jotain painavaa asiaa? Viimeinen kappale on ok, koko muu osa lähinnä uuspersukukkahattuilua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Salaliitot" olet kuvitellut itse. Minulle on yllätys, että niin monilta näyttää oikeasti puuttuvan älyllistä kapasiteettia melko yksinkertaisen tekstin ymmärtämiseksi.

      Poista
    2. Jos nyt herra professori huomaisi, että meemeistä kirjoitan eri lauseessa, ts. laajennan tätä herra professorin suvisteemaa herra professorin viitoittamalla tiellä.

      En suinkaan väittänyt että noita muita mainitsemiani meemejä olisi herra professorin tekstissä.

      Kirjoitukseni oli aika lyhyt, mutta ilmeisesti "monilta näyttää oikeasti puuttuvan älyllistä kapasiteettia melko yksinkertaisen tekstin ymmärtämiseksi.

      Poista
  4. En tosiaan heti ymmärtänyt. Tietenkin uuspersukukkahattuilua!

    VastaaPoista
  5. Vihavainen, entäpä jos älyllinen kapasiteetti todella onkin kaventunut? Nyt elämme nopeaa elämää, telkkarin, pika-ajatusten, jippojen aikaa. Jos unohdamme jotkut ainutkertaiset suoritukset tyyppiä gradut niin taitaa useimpien pitkäkestoiset älylliset suoritukset lähentyä lukua nolla. Aikaa kun ei ole eikä kärsivällisyyttä. Tajuntaamme hellittämättä kuormittava bittivirta on kova vastustaja. Isäni pruukasi sanoa jotenkin, että "zuviel ist ungesundt" ja toden totta: kaikkea meillä on liikaa!

    Esim. paluu kirjan pariin vanhanajan lukunurkkauseen olisi hyväksi.

    Hm, onkohan tuommoista kokonaisälyn esiintyvyyttä tutkittu?

    VastaaPoista
  6. Voihan se näinkin olla, mutta luulen, että Kauko Kare piti minun ikäluokkaani älykääpiöinä ja hänellä oli siihen myös syynsä. Kyllä tämäkin porukka viisastuu sitten jälkikäteen.

    VastaaPoista
  7. Ongelma on kai enemmän siinä, että edellisten sukupolvien hölmöilyt on ollut loppujen lopuksi aika helposti purettavissa. Niistä ei ole jäänyt vuosikymmeniä ja -satoja kestäviä negatiivisia seuraamuksia.

    Suvaitsevaisuuden avulla tapahtuva länsimaiden islamisaatio ei ole tällainen helposti purettava toimenpide. Ei ainakaan ilman niitä toimenpiteitä, jotka me kaikki tuomitsemme rikoksina ihmiskuntaa vastaan. Kyse on siis yhteiskuntamme pysyvästä muuttamisesta jälleen kerran yhdeltä yhteisesti hyväksymättömältä ja keskustelemattomalta ideologiselta pohjalta ponnistavan yhteiskuntakokeilun pohjalta.

    Keskustelua ei todellisuudessa käydä lainkaan, koska sitä ei haluta käytävän, kokeilua ei saa kritisoida eikä sen perusteita haastaa. Se mitä käydään on metakeskutelua, keskustelua keskustelusta, jonka halutaan sekoittuvan ihmisten mielessä oikeaan keskusteluun ja sellaista sen väitetään olevankin.

    VastaaPoista
  8. Ilmaisu "Länsimaiden islamisaatio" käsittänee sitä massiivisten väestömuuttojen prosessia, jonka poliittiseksi alkutekijäksi ymmärrämme nykyään satojatuhansia uhreja vaatinutta tapahtumaketjua nimeltään "Arabikevät".

    Kysymys lienee siitä, että länsimainen elämäntapa, joka vuosisatojen aikana oli rahamatkojen ja joukkoviestimien avulla tullut tunnetuksi laajasti houkutti ihmisiä muuttamaan elämäntapansa henkensä kaupalla. Kysymys on siis islamimaiden eurooppalaistumisesta eikä mistään muusta.

    NATO:n Libya-operaatio ehkäisi ehkä ihmiskunnan suurimman väestöpakoilmiön, koska kyseessä oli diktaattorien diktaattori, ja jonka maan väestö ei olisi kyllä lähtenyt pakoon jommallekummalle napapiirille vaan nimenomaan Eurooppaan. Puhumattakaan siitä, että aikaisemmin esim. Sarajevon ym. Euroopan paikkojen alueella tapahtuneet joukkomurhat edistivät islamistisen väestön pakoa, jota otettiin vastaan myös Suomessa.

    Toivottavasti kysyjä löytää nyt vastauksen omaan pointtiinsa: "Länsimaiden islamisaatio ei ole tällainen helposti purettava toimenpide. Ei ainakaan ilman niitä toimenpiteitä, jotka me kaikki tuomitsemme rikoksina ihmiskuntaa vastaan."

    Jotta voisimme ehkäistä rikoksia ihmiskuntaa vastaan (joita historia on pullollaan), myös tulevaisuudessa, liittykäämme järjestöön, joka taistelee tämän asian puolesta. Muita vaihtoehtoja ei ole kuin NATO.

    Mikä on se sivilisaatio, joka toimisi eri tavalla kuin bolshevismi ja Neuvostoliitto?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmuuden vuoksi: se, mikä valtioiden ja sivilisaatioiden välillä on luonnollista, ei välttämättä ole sitä yjden valtion sisällä. Tai ainakaan toivottavaa.

      Poista
  9. Ei en todellakaan tarkoittanut tuota.

    Tarkoitan sitä jo meneillään olevaa, ja jo jonkin aikaan jatkunutta prosessia, jossa Euroopaan on jo muodostunut merkittävä ja paikallisesti jopa enemmistöjä muodostava islaminuskoinen väestö, joka tulee arvioiden mukaan kasvamaan nykyisestä n. 6%:sta liki kaksinkertaiseksi vuoteen 2030 mennessä.

    Siinä vaiheessa hyvin monien Euroopan alueiden kulttuuri ja väestö on peruuttamattomasti muuttunut islamilaiseksi.

    Ja kun katsomme mitä islamilainen kulttuuri on saanut aikaan niissä maissa jossa se on vallitseva tänä päivänä, emme voi hyvällä omallatunnolla pitää kehitystä toivottavana.

    Islamilaisista maista tulleet eivät ole tutkimusten mukaan eurooppalaistuneet tai maallistuneet vielä kolmannessakaan sukupolvessa, päin vastoin. Eli he todellakin elävät täällä oman kulttuurinsa mukaisesti, eivät länsimaisen.

    Arabikevät ei ole todellakaan ole ollut mikään islamilaisten maiden eurooppalaistumisen prosessi missään niistä maista jotka sen pyörteisiin joutuivat. Päinvastoin.

    Sen mukana ovat valtaan nousseet nimenomaan islamistit, eivät vapaamieliset demokraatit. Ei todellakaan ole odotettavissa jatkossakaan, että arabisosialistiset diktaattorit korvautuisivat demokraattisilla elimillä. Sen sijaan ne ovat korvautuneet ja tulevat myös korvautumaan islamistisella uskonnollisella diktatuurilla.

    Ihmettelen jos joku kykenee näkemään ko. tapahtumat minään demokratian riemumarssina muussa mielessä kuin siinä, että islamistit nousevat valtaan nimenomaan demoraattisissa vaaleissa.

    Tästä prosessistatulee mieleen historiasta aivan toiset tapahtumat, ja samantyyppisten totalitaaristen oppien valtaannousu, kuin ne joissa syntyi demokraattisia länsimaisia valtioita.

    VastaaPoista
  10. Niin, jotkut ovat huolestuneita siitä, että ydinsaasteet säteilevät tuhansia vuosia. Mutta sekään ei ole peruuntumaton prosessi. Kansojen liikkeet ovat sitä monessa mielessä.
    Toivon, että en ole tehnyt sopimattomia rinnastuksia, mutta näin se on.

    VastaaPoista
  11. "Arabikevät ei ole todellakaan ole ollut mikään islamilaisten maiden eurooppalaistumisen prosessi missään niistä maista jotka sen pyörteisiin joutuivat. Päinvastoin. "

    Hyvin sanottu ja todettu. Egyptin edesmennyttä kansannousua suomalainenkin media kannusti innoissaan ja oli niin iloinen siitä, että demokratian tuulet viimeinkin puhaltavat arabimaissa.

    Kun katsotaan tapahtumia ja kehitystä Kansannousun jälkeen, niin on todettava, ettei Egyptin meno ei suuresti lämmitä länsimaisia arvoja kannattavaa kansalaista. Kehitys on ollut melkein päinvastaista, mitä on toivottu.

    Mieleen tulee vanhan opettajani runo suomettuneelta seiskytluvulta:



    "Toverit! Miten tässä kävi näin?
    Taistelimme sananvapauden puolesta, mutta
    saimmekin palkaksemme vain vaikenemisen vapauden."

    T. Sorvoja

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.