torstai 11. lokakuuta 2012

Aikansa sankarit


Sankarien paluu

Syntyy helposti sellainen käsitys, että bobrikovilaisia ovat aina inhonneet kaikki. Heillähän ei vallankumouksen jälkeen ollut oikeastaan yhtään puolustajaa. Niin Suomen jääkärivetoinen uusi kulttuuri kuin bolševikitkin tekivät jyrkän pesäeron niihin, jotka olivat mielistelleet vanhaa valtaa tai edes olleet sille lojaaleja, ´niin kuin normaalissa valtiossa on tapana.
Kun kenelläkään ei vuoden 1917 jälkeen ollut bobrikovilaisista mitään hyvää sanottavana, ei heistä käytännössä puhuttu paljon mitään ja vähitellen alkoi näyttää siltä, ettei heitä oikeastaan ollutkaan. Kaikkihan meillä tavalla tai toisella ajoivat isänmaan parasta, kuka vastarinnan, kuka viisaan myöntyvyyspolitiikan avulla.
Tämä taitaa kuitenkin olla näköharha. Kun Suomi itsenäistyi, mikä aikalaisista tuntui ihmeeltä ja myös oli sitä, muistelivat monet sitä tilannetta, joka oli vallinnut vielä aivan hiljattain. Venäjän suosio ja antimet olivat nimittäin alkaneet kelvata yhä useammille ja koko juttu Suomesta uhkasi jäädä marginaalisten nuorisoradikaalien harrastukseksi. Suotta ei Jääkärimarssissa kerrota, että ”painui päät muun kansan, maan…”. Jääkärit olivat myös todella joutuneet ”armottomiksi” eli hylkiöiksi, joiden elämä oli pantu yhden kortin varaan. Valtiopetos sodan aikana rangaistiin hirttämällä, mikä oli normaali kansainvälinen käytäntö.
Bobrikovilaisuus tarjosi paljon helpomman ja näköjään riskittömän pohjan oman tulevaisuuden rakentamiseksi. Isoveli kiitti uskollisuudesta, oli perso liehittelylle ja nosti lojaalisuuden sankarit kaikkien esikuviksi. Kaikkialla, myös meillä Suomessa oli kuin olikin – ja on yhä- merkittävä joukko ihmisiä, joiden on hyvin helppo selittää itselleen, että oikeata moraalia on vain realismin rajoissa tehty työ oman itsen ja samalla isänmaan hyväksi. Heidän näkökulmastaan kaikki periaatepolitiikka on paitsi naiiviutta, myös oikeastaan moraalitonta. Suuri ja mahtava valtakoneisto vetää tällaisia henkilöitä puoleensa kuin lanta kärpäsiä, oli se sitten Pietarissa tai missä tahansa muualla.
Bobrikov tietenkin ammuttiin jo vuonna 1904, mistä suurin osa suomalaisia taitaa tänäkin päivänä tuntea suurta tyydytystä. Bobrikovin perinneyhdistys kuitenkin jäi ja sille kenraalikuvernööri oli sankari ja marttyyri. Montaa vuotta ei kulunutkaan, kun Venäjän hallituksen ohjiin astui uusi sankari, tiukka ja armoton byrokraatti Stolypin.
Neuvostoaikana Stolypinia pidettiin yksiselitteisesti hirviönä ja roistona, jonka nimiin syystäkin pantiin tuhansien vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelleiden teloitukset ja karkotukset.
Nyt Stolypinia ei ole ainoastaan rehabilitoitu, hänestä tehdään kovalla touhulla kulttihahmoa. ”Venäjän nimi” –TV-projektissa Stolypin nousi äänestyksissä aivan kärkisijoille, mikä on lyhyen aikaa hallinneelle byrokraatille aika yllättävä kunnia. Epäilemättä Stolypinilla oli ansioita, mutta vallankumousta hän ei kyennyt estämään.
Pontevasti hän kyllä yritti ja on hartaasti pohdittu sitä, olisiko hän voinut onnistua, ellei muuan juutalainen olisi häntä murhannut. Melkein onnistuneista ei kuitenkaan yleensä ole tapana tehdä sankareita.
Mutta nyt tehdään. Kirjakaupoissa on tällä hetkellä kymmenkunta Stolypinia käsittelevää teosta ja kirjastoista löytyy lisää melko tuoretta tavaraa. Useimmat näistä ovat pikemminkin hagiografiaa tai kuvailevaa likbeziä eli alkeistietoa kuin tutkimusta.
Stolypinin viimeisistä sanoista on hieman erilaisia versioita. Joka tapauksessa hän viime hetkinään kiinnitti huomiota Suomeen: ”Pääasia… se olisi Suomi…”.
Stolypinin kannattajat eli meikäläisittäin bobrikovilaiset ovat nyt tietenkin Venäjällä asianmukaisesti nousseet arvoon arvaamattomaan. On vain ajan kysymys, milloin sama tapahtuu tietyissä piireissä meilläkin.
Mikäli Venäjän uusi suurmies olisi pyrkimyksissään onnistunut, ei Suomi koskaan olisi itsenäistynyt ja sen autonomian rippeetkin olisi hävitetty. Sen sijaan bobrikovilaiset olisivat nousseet kunnian kukkuloille ja kantaneet hovijuhlissa upeita kunniamerkkejä. Špalernajassa ja Krestyssä istuvat kalterijääkärit olisi hirtetty ja heidän muistonsa eläisi vain nuorison maanalaisissa kokoontumisissa, joita Ohrana soluttaisi ja aina silloin tällöin ratsaisi. Siperian suomalaiset olisivat varsin merkittävä kansanryhmä.

14 kommenttia:

  1. Historia ei ehkä kirjaimellisesti toista itseään, mutta useinkin varioi itseään oikein kivasti.

    Itsenäisyytemme saatiin vähän kuin vahingossa, Euroopan isompien mullistusten siivellä. Ja siitä vahingosta kaikki eivät tässä maassa koskaan ole toipuneet. Niinpä sitä itsenäisyyttämme ja suverenitettitiämme on viimeisen vuosisadan aikana heidän toimestaan innolla tarjottu milloin itään, milloin länteen. Vastuunkannon ja reaalipolitiikan nimissä tottakai. Bobrikovilaiset meillä on aina keskudessamme...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki on tehtävä ero myöntyvyyspolitiikan ja bobrikovilaisuuden välille. Sitähän Paasikivikin korosti.

      Poista
  2. "Kaikkialla, myös meillä Suomessa oli kuin olikin – ja on yhä- merkittävä joukko ihmisiä, joiden on hyvin helppo selittää itselleen, että oikeata moraalia on vain realismin rajoissa tehty työ oman itsen ja samalla isänmaan hyväksi"

    Toisaalta koen kyllä että nykyään ainakin ulkopoliittinen johto toimii aivan muulla motiivilla kuin realismin pohjalta. (Varsinkin näin oli Halosen aikana.)

    Jos johto olisi toiminut realismin pohjalta Suomi olisi mennyt Natoon samaan aikaan kuin Viro. Sen sijaan on pidetty kiinni sitoutumattomuudesta - keinosta joka toimi silloin joskus on tehty arvo sinänsä.

    Toisilla sanoilla sanoen myöntyvyydestä, jota kutsutaan sitoutumattomuudeksi, on tehty hyve.

    VastaaPoista
  3. Hyvin viisaat ihmiset saattavat myös olla epärealistisia. Väinö Tanner ei tunnetusti uskonut, että Euroopan kansat olisivat kylliksi tyhmiä ryhtyäkseen sotimaan.

    VastaaPoista
  4. Kenraali puhui Keis. Suomen Aleksanterin-yliopistossa, esitti onnentoivotukset Gustaf Karlovitshin syntymäpäivän sekä Gornyj Dubnjakin taistelun juhlavuoden johdosta, ja heijasti seinälle kartan, jossa kuvataan Eurooppa Venäjän nykyisen strategisen ”sektoriaalisen” lähestymistavan mukaisena. Siinä puolikas Puolaa, Baltian maat ja Suomi näemmä luetaan osaksi ”Venäjän vastuualuetta”. Näiden, myös eräässä taannoisessa lisäpöytäkirjassa määriteltyjen alueiden lisäksi porukkaan ovat päässeet myös pohjoinen Norja ja Ruotsi, Tukholma mukaanlukien. Ulkopoliittinen johtomme sinnittelee Koiviston linjalla: ei provosoiduta vaikka provosoitaisiin. Mahtaako siitä olla riiittäväksi doktriiniksi? Timon ennustus bobrikovilaisuuden puhkeamisesta ”tietyissä piireissä” (kiitos termin uudelleenkierrätyksestä!) kutkuttaa mieltä. Mikähän voisi olla sopiva slogani? Sektorilähestymistavalle emme voi mitään?

    VastaaPoista
  5. Проблемы кажутся довольно далеко отсюда старый Арбат красавиц кафе в центре зрения, немного похож на Nokia eksyneiltä объемов продаж.

    Melko kaukaiselta huolenne tuntuvat täältä vanhan Arbatin kahvilan kaunottarien keskeltä katsottuna, vähän kuin Nokian eksyneiltä myyntiluvuilta.

    Näin toimii älypuhelin!z

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Значит, здесь в Хельсинки больше ничего не остаётся, кроме "В Москву! В Москву! В Москву!"(Ирина). Или что хотите сказать?

      Poista
    2. charmi on sitä, että osaa kuulla myontävän vastauksen, vaikka ei olisi esittänyt selvää kysymystäkään.

      прелесть заключается в том, что часть услышать положительный ответ, хотя он ясно вопрос либо.

      Tukholmalle kilpailua, ok.

      Poista
  6. L
    Mitkä huolet? Sadan vuoden takainen historia on suhteellisen läheistä. Muuten, lopeta se käännöskoneen käyttö, ei tuolle kukaan viitsi nauraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailmaa muuttavat googlettajat oppien kieltä yrityksen ja erehdyksen kautta pannen samalla proffien puntit tuhisemaan.

      Poista
  7. Näitä kiinnosta seuraava. Ehkä heillä kysymys? Ehkä oppi sitä esittämään?

    VastaaPoista
  8. "...bobrikovilaiset ovat nyt tietenkin Venäjällä asianmukaisesti nousseet arvoon arvaamattomaan. On vain ajan kysymys, milloin sama tapahtuu tietyissä piireissä meilläkin."

    Mutta eikö se olekin jo tapahtunut? Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden asiantuntija dosentti (Ivan Ivanovitsh) Bäckman on taatusti sen värväämä.

    VastaaPoista
  9. Venäjän tulevaisuudesta puhuttaessa tuo maan todella surkea demografinen kehitys (hedelmällisyys n. 35% alle bruttouusiutumisluvun 2.1) on jäänyt ihmeen vähälle huomiolle. Siitä mainitaan mutta sen järisyttävää vaiktusta ei muisteta samalla miettiä.

    Mitä itse Bobrikovin aikaan ja "sortokauteen" tulee niin eiköhän kyse ollut sittenkin vain siitä, että 1890-luvulta lähtien Venäjälle oli jo kehittynyt hallintokoneisto joka olisi vihdoin kyennyt ottamaan Suomen tapaisen lilliputtivaltion haltuun. Tulkitsenko tätä Heikki Ylikankaankin esittämää näkemystä väärin?

    VastaaPoista
  10. Luin juuri Tampereen historiasta, ja kuulemma vuonna 1905 myös porvarilliset piirit pyrkivät salaamaan ohranalta tiedon bolshevikkipuolueen kokouksesta (jossa Lenin ja Stalin ensi kerran tapasivat). "Sortokausien" teot olivat lasten leikkiä verrattuna kotimaiseen punaterroriin, puhumattakaan bolshevikeista. Ainakin jääkäreitä tukeneet ruotsalaiset vapaaherrat sahasivat siinä omaa oksaansa, kun talonpoikainen kansallisvaltio otti heidän maansa ja jakoi asutustiloiksi.

    Ja muutenkin minusta on vielä liian aikaista sanoa, kannattiko Suomen kansallisvaltio. Nythän se on kuitenkin jo käytännössä menetetty (Suomen valtiokansalla ei ole mitään sisällöllistä määritelmää, kuka tahansa voi päästä kansalaiseksi). Kulttuurin parhaat tuotokset ainakin tehtiin keisariaikana.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.