perjantai 1. helmikuuta 2013

Kansalliset operaatiot


Kansalliset operaatiot

Sanapari ”kansalliset operaatiot” lienee Suomessa varsin vähän tunnettu siitä huolimatta, että asiaa koskevaa tutkimuskirjallisuutta on jo kauan ollut myös suomeksi.
Kyseessä on Neuvostoliiton valtiollisen poliisin, NKVD:n vuosina 1937-1938 suorittama ”likvidointi”, joissa tiettyjen kansallisuuksien edustajia järjestelmällisesti tuhottiin.
Niin sanotun suuren terrorin uhreista ylivoimaisesti suurin osa ammuttiin juuri ”kansallisten operaatioiden” puitteissa. Kyseessä ei siis suinkaan ollut esimerkiksi puoluepuhdistus, vaan nimenomaan etninen puhdistus.
Toissa vuonna julkaistussa teoksessaan Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin, Timothy Snyder vertaa toisiinsa Hitlerin ja Stalinin roolia siinä osassa Eurooppaa, joka joutui näiden tyrannien vallan alaisuuteen. Länsieurooppalaisille ja amerikkalaisille lukijoille näyttää tulleen täydellisenä  yllätyksenä se, että kansanmurhia, ei siis suoritettiin molempien johdolla. Se ei ollut vain luokkaretkeä.
Tammikuussa pidettiin Uumajassa kansainvälinen seminaari, jossa parikymmentä alan eksperttiä vertasi tietojaan ”kansallisista operaatioista” ja pohdiskeli niiden syitä ja mekanismeja. Vaikka operaatiot suurelta osin keskittyivät sellaisiin diasporakansallisuuksiin kuin puolalaiset, saksalaiset, virolaiset ja suomalaiset, ei ajatus terrorin preventiivisestä, sotilaallisesti motivoidusta luonteesta saavuttanut erityistä vastakaikua.
”Rationaalisuuden” kannalta nämä kansamurhat ovat verrattavissa natsien juutalaisvainoihin. Suuri yhteinen nimittäjä on ihmiselämän ja yksilön täydellinen halveksunta. Valtion nimissä hallitseva Moolok, joka ei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, suoritti tuhotyötään yhtä byrokraattisen ”rationaalisesti” kuin mitä tahansa muuta hallinnollista tointa. Eipä Lenin aikoinaan suotta julistanut, että valtio on väkivaltakoneisto, jolla luokka alistaa toista. Iivana Julma oli emootioidensa vallassa toimiva sadisti, joka kuitenkin sai katumuksen ja itseinhon puuskia. Jumala häiritsi häntä, kuten Stalin huomautti. Stalinia ei häirinnyt.
Jälkimaailma on suhtautunut Stalinin joukkomurhiin monin eri tavoin. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa asian moraalinen puoli on vahvimmin esillä. Memorial-seura ja monet muut yhteisöt vaalivat murhattujen muistoa ja vaativat oikeudenmukaisuuden palauttamista siellä, missä se voidaan tehdä. Virallisen Venäjän suhde on problemaattisempi. Koska neuvostomenneisyyden arvoa halutaan vaalia, ei sen rikollisten piirteiden esillä pitäminen ole helppoa.
Kansanmurha on määritelty toiminnaksi, jossa ihmisiä tuhotaan tai muuten vakavasti vahingoitetaan kansallisuuden perusteella. ”Kansallisissa operaatioissa” myös suomalaisiin kohdistui kansanmurha, jossa kaikkein varovaisimpienkin (Eila Lahti-Argutina) laskelmien mukaan sai surmansa yli 8000 henkeä. Neuvosto-Karjalassa suomalaisten osuus väestöstä oli tuhon aikaan noin kolme prosenttia, mutta likvidoiduista heidän osuutensa oli yli neljäkymmentä prosenttia.
Tämän rikoksen laajuuteen nähden on erikoista, että siitä on maassamme puhuttu kovin vähän. Asia korostuu, kun sitä verrataan sinänsä tärkeään kahdeksan juutalaisen luovuttamiseen natsi-Saksalle sodan aikana. Käytännöllisesti ainoa taho, joka pitää asiaa esillä ovat eräät inkeriläiset aktivistit, erityisesti Leo Gildi, joka toissa vuonna julkaisi surmattujen suomalaisten luettelon (Книга памяти финнов). Hänen mukaansa operaatioissa menehtyi noin viisitoista tuhatta henkeä. Gildi on vaatinut YK:ta tunnustamaan, että kyseessä oli kansanmurha.
Suomen valtion suhde asiaan on ollut kartteleva aina siitä lähtien kuin nuo hirmutyöt tapahtuivat. Tuskinpa metelin pitäminen mitään auttaisikaan.
Sen sijaan Venäjän valtion kannattaisi tehdä asianmukaista surutyötä ja ottaa vastuu rikoksesta, jota ei voi enää kätkeä eikä kieltää. Suomessa on venäläisiin kohdistunutta väkivaltaa käsitelty valtion tukemissa projekteissa sekä vuoden 1918 että vuosien 1939-1944 osalta. Tämä on muuttanut käsityksiämme omasta historiastamme ja palauttanut muistiamme siellä, missä se on päässyt hämärtymään.
Aleksandr Solženitsyn kirjoitti aikanaan, että Venäjälle ovat tarpeen katumus ja itserajoitus. Valtio-Moolokin palvojat oikealla ja vasemmalla ovat torjuneet tämän vaatimuksen ja viitanneet siihen, että venäläiset kärsivät stalinismista kaikkein eniten.
Argumentti on huono. Kyllä saksalaisetkin kärsivät toisessa maailmansodassa enemmän kuin juutalaiset, mutta ei tämä poista heiltä velvollisuutta katua niitä rikoksia, joita he tekivät nimenomaan juutalaisia vastaan.
Venäjällä näyttää nyt olevan tekeillä jonkinlainen uusi euraasialainen valtioideologia, jonka kannattajiksi haalitaan niin kommunismin ihailijoita kuin kansallisiakin voimia. Niin sanottu ”Izborskin klubi” on jo suunnitellut monumenttia, joka symbolisesti osoittaisi, miten äiti-Venäjä on yhdistänyt niin kommunisteja kuin nationalisteja.
Ehdotetussa monumentissa kaksi sotilasta, toinen valkoupseerin ja toinen puna-armeijalaisen uniformussa, polvistuu neidon edessä jonka hahmossa yhdistyvät niin Jumalanäidin kuin äiti-Venäjän piirteet.
Asetelma kuulostaa herkältä ja kuvannee hyvin niitä tuntoja, joita jokaisessa patriootissa ja jopa ulkomaisessa Venäjän ystävässä herättää se uhrautuva taistelu hirviömäistä valloittajaa vastaan, jolle kaikki inhimillinen ja korkea oli vain tuhoamisen, pilkan ja manipuloinnin kohde.
Asian ongelmallinen puoli on se, että Venäjä ei ollut vain isänmaa-äiti, joka kutsui puolustamaan itseään.
Nikolai Berdjajev esitti aikanaan ajatuksen, että Venäjä edustaa naispuolista prinsiippiä ja kaipaa itselleen miestä, joka täydentäisi sen omalla panoksellaan. Onnettomuudekseen Venäjä on saanut huonoja sulhasia. Pietari Suurikin oli lähinnä raiskaaja.
Samaa täytyy sanoa myös Stalinista. Punaupseeri saattoi epäilemättä puolustaa myös äiti-synnyinmaata, mutta hän edusti toisaalta myös sitä samaa Moolok-valtiota, joka piti hänen äitiään vankeudessa ja oli tuhonnut synnyinmaan kansaa aivan samalla eläimellisellä häpeämättömyydellä kuin rajan takaa tullut hyökkääjä nyt teki.
Patriotismi on myönteinen tunne, joka kuuluu jokaisen säädyllisen kansalaisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Se tarvitsee hartaudenharjoituksia, eikä ole asianmukaista, että sellaisina hetkinä ja sellaisissa yhteyksissä muistettaisiin ehdottomasti myös ikäviä ja häpeällisiä asioita. Olisi yhtä väärin vaatia hirviön kuvaa äiti-Venäjän monumentin taustalle kuin teloituskomppanian kuvaa suomalaisiin vapaussotamonumentteihin.
Siitä huolimatta myös patriootin on tunnustettava historia sellaisena kuin se oli. Muuten hänestä tulee huijari ja, mikä pahempaa, moraaliton typerys, joka jatkaa valhetta.
Mitä sanoikaan Solzhenitsyn: «Жить не по лжи…!» Ei pidä elää valheessa!

14 kommenttia:

  1. Koska venäläiset itse kärsivät Stalinin ajan julmuuksista kaikista Neuvostoliiton kansoista kaikkein eniten, niin mikä olisi se formaali taho ja alusta, jolla velvollisuus katumukseen neuvostoliittolaisen järjestelmän venäläisiä kohtaan tehdyistä julmuuksista toteutettaisiin? Venäläisten nykyinen Stalin-suhde lienee yhtä ambivalentti kuin suomalaisten Mannerheim-suhde. Yksioikoiselle tuomitsemiselle on kai vaikea löytää selvää toteuttamistapaa, varsinkaan kun sille ei olemassa ulkoista pakottavaa painetta, millainen esimerkiksi Saksan tapauksessa oli olemassa.

    VastaaPoista
  2. Siinäpä todellinen ongelma. Opetusministeri Medinski näyttää olevan sitä mieltä, että PR ("piar") ratkaisee kaiken. Ikävä vain, että silloin käy niin, että mahtava Isäntä Stalin tulee koko Venäjän symboliksi ja nuo rötökset unohdetaan tykkänään samalla kun naapureiden tihutyöt nostetaan esille. Jos katsoo venäläistä nettiä, niin kyllä tämä ilmiö on jo hyvin laaja. Suomalaiset leimautuvat barbaareiksi, venäläiset uhreiksi.
    Valtiot voivat pyydellä toisiltaan anteeksi, mikä ei sinänsä ole huono idea, mutta kyllä jokaisen kansalaisen tietoisuudessa pitäisi olla myös edes hiukan ymmärrystä oman historian eri puolista, niistäkin, jotka eivät ole pelkästään imartelevia.

    VastaaPoista
  3. Samanlaisia operaatioita suoritettiin kyllä myös Leninin aikana, esimerkiksi
    Baškortostanissa. Turhan usein kaikki laitetaan vain Stalinin syyksi.

    Mielestäni kyseessä ei kuitenkaan ollut kansanmurha, en tiedä Neuvostoliitosta yhtäkään tapausta jossa tarkoituksena olisi ollut tuhota kansa kokonaisuudessaan. Etnisestä puhdistuksesta toki voi puhua (YK ei tosin erottele näitä käsitteitä, mutta minusta ne on syytä erotella).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toki Lenin oli selkeästi rikollisen järjestelmän perustaja, ei sen pitäisi kenellekään olla utta edes Suomessa, jossa Poika Tuomisen muistelmat näyttävät yhä olevan kansan syvien rivien tärkein lähde neuvostoaikaan. Ei kaikkea pahaa tarvitse Stalinista johtaa, löytyy sitä muualtakin ja paljon. Tässä käsiteltyyn asiaan tällä ei liene välitöntä yhteyttä.
      Kansanmurha ei todellakaan rajoitu tapauksiin, joissa jokainen joukon edustaja on raamatulliseen tapaan vihitty kuoleman omaksi. Asiaa voi tutkistella netistä. Kyllä meidän varmaan kannattaa YK:n määritelmiä tässä kunnioittaa, muuten joutuu pian kirjoittelemaan omat lait, joista muut välitä.

      Poista
  4. Minusta vaikuttaa siltä, että Stalinismin varovainen maineenpalautus Venäjällä on täysin populistinen keino, jolla pyritään vetoamaan tiettyihin viiteryhmiin. Tämä ei tietenkään ole mikään oikeutus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stalin valittiin muutama vuosi sitten Venäjällä kolmanneksi suosituimmaksi venäläiseksi. Ensimmäinen oli Aleksander Nevski, toinen Stolypin. Neuvostoliitossa ja Venäjällä asuneena ihmettelen stalinismin maineenpalautusta. Neuvostoliiton loppuaikoina Stalinia ei juuri mainittu. Nyky-Venäjä taas on poliittisesti niin kaukana Stalinin ajoista, että vain entiset kommunistit voisivat ihailla häntä. Stalinin hirmuteoista voidaan puhua nykyisin aika vapaasti. Ääriryhmiä on, mutta niitä saa kritisoida. En usko, että venäläisiä voitaisiin enää hallita samanlaisella pakolla ja väkivallalla kuin Stalinin aikoina, ja luulisin Putininkin ymmärtäneen sen. Yhteiskunnallisia muutoksia tarvittaisiin, mutta eivät ne onnistu Stalinin tai kommunismin keinoin.

      Olettaisin, että Stalinin mainetta yritetään palauttaa vain eräissä piireissä, ja sekin siksi, että Venäjällä on suurempi mielipiteen vapaus kuin NL:n aikoina.

      Poista
    2. Ainakin opetusministeri Medinskillä näyttää olevan suurempi projekti, joka koskee koko Venäjän historian imagon kohotusta. Hän kirjoittaa ihan hauskasti ja usein osuvastikin, mutta kuten jo Dostojevski oivalsi, tietty määrä hyvää ei ihmiselämässä kumoa tiettyä määrää pahaa. Historiaa ei pidä banalisoida, sen kaikki osat on tunnustettava, vaikka olisivat hankaliakin.

      Poista
    3. No enpä tiedä tuosta maineenpalautuksesta... Jokunen viikko sitten Venäjän valtiollisella kanavalla esitettiin Holodomorista kertova dokumenttielokuva, jossa Stalin oli kyllä esitetty ihan sananmukaisesti pyövelinä.

      Poista
    4. No hyvänen aika. Kyllä se Venäjällä tiedetään ja melkoinen osa kansaa tekee siitä johtopäätöksensä.
      Kysymys on siitä, millaista historiakuvaa ollaan rakentamassa siitä huolimatta.
      Ei siellä ainakaan vielä mitään neuvostosensuuria ole.

      Poista
  5. Vihavainen on oikeassa kansanmurhan määritelmän suhteen. Muutenhan kansanmurhaaja voisi periaatteessa säästää yhden kansan edustajan kaikilta vainoilta, tuhota kaikki muut kansan jäsenet ja sanoa: "Katsokaa, enhän minä tehnyt tälle henkilölle mitään, ei tämä mikään kansanmurha ole."

    VastaaPoista
  6. Ruotsalainen Ruotsi on hienoa, samoin virolainen Viro, venäläinen Venäjä ja norjalainen Norja, mutta suomalainen Suomi on fasismia.

    VastaaPoista
  7. Todellinen kansanmurha se oli, mutta onko olemassa virallisia todistuksia, arkistopapereita ym, jossa olisi selkeästi mainittu, että esimerkiksi suomalaisia pitää murhata juuri siksi, että ne ovat suomalaisia ? Käsittääkseni ei, kaikki tapahtui sillä tavalla, että suomalaisia, puolalaisia jne murhattiin "kansan vihollisina", eli samalla tavalla kuten esim. venäläisiä.

    VastaaPoista
  8. Käsitit väärin. Kaikki toki olivat "kansan vihollisia", mutta kohderyhmät maalitettiin erikseen: sakslaiset, puolalaiset, suomalaiset...
    Tästä on suomeksi esim. Vihavainen-Takala (toim.): Yhtä suurta perhettä.
    Toki jokaista ammuttiin samalla tavoin takaraivoon.

    VastaaPoista
  9. Käsitit väärin. Kaikki toki olivat "kansan vihollisia", mutta kohderyhmät maalitettiin erikseen: sakslaiset, puolalaiset, suomalaiset...
    Tästä on suomeksi esim. Vihavainen-Takala (toim.): Yhtä suurta perhettä.
    Toki jokaista ammuttiin samalla tavoin takaraivoon.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.