lauantai 9. helmikuuta 2013

Russofofian synty


Russofobian synty


Suuri Venäjän imperiumi on aikojen saatossa ollut monien kansojen kotina. Sikäläiset patrioottiset tahot ovat aina korostaneet tämän yhteiselon vapaaehtoisuutta ja molemminpuolisesti edullista luonnetta. Tänäänkin Venäjällä hyvin suositun Lev Gumiljovin mukaan Venäjä ei ole kansallisvaltio, vaan ennen muuta euraasialainen tila, jonka kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja elävät symbioosissa keskenään.
Euraasialainen perusolettamus tuo tietenkin mieleen neuvostoajat, jolloin todisteltiin Neuvostoliiton kansojen kuuluvan jopa niin tiiviisti yhteen, että ne muodostivat historiassa uudenlaisen yhteisön: yhtenäisen neuvostokansan.
Ajatus Venäjän väkivallattomasta ja altruistisesta luonteesta on neuvostoaikaa vanhempi ja sitä voidaan pitää slavofiilien 1840-luvulla keksimänä. Samaan aikaan alettiin sekä lännessä että kaltoin kohdellussa Puolassa esittää syytöksiä Venäjästä ”kansojen vankilana”. Kansainvälisessä politiikassa Venäjän oletettuun epäitsekkyyteen ja jalomielisyyteen vastattiin ylenkatseella ja kiittämättömyydellä.
Tuossa tilanteessa runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti käyttöön uuden käsitteen ”russofobia”. Russofobia tulkittiin moraalisen alempiarvoisuuden ilmaukseksi ja jotkut hengenmiehet innostuivat jopa selittämään, että Venäjän ja russofobisen lännen vastakohtaisuus heijastaa syvimmältään Kristuksen ja antikristuksen välistä suhdetta.
Ikävä kyllä, russofobeja riitti Venäjälläkin. Ennen kaikkea heitä löytyi Puolasta, jossa patriooteilla oli oma tulkintansa siitä, mikä kansa edusti hyvän ja mikä pahan voimia. Adam Mickiewiczin mielestä kansojen Kristus oli Puola, joka oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta tulisi nousemaan kuolleista jeszcze Polska ne zginela, lauloi kansa uhmakkaasti –ei Puola vielä ole hävinnyt… Kristuksen antipodi oli Venäjä.
Ukrainalaiset kehittivät oman muunnelmansa russofobiasta. Hurjimpien ukrainalaisten patrioottien mielestä isovenäläisillä (moskal) ei ollut rodullisestikaan mitään tekemistä jalojen ukrainalaisten kanssa. Isovenäläiset olivat joka suhteessa täysiä barbaareja ja tämä selittyi heidän rodullisesta perimästään, joka oli kahdeksankymmentä prosenttisesti suomalaista…
Toisin kuin vaikkapa puolalaisilla, suomalaisilla ei 1800-luvulla ollut mitään valittamista asemastaan keisarikunnan yhteydessä. Päinvastoin se tunnustettiin niin edulliseksi, että sen menettämistä syystäkin pelättiin kaikissa piireissä.
Suomalaiset yrittivät kunnostautua lojaalisuudellaan ja lähettivät pienen Suomen kaartinsa sekä puolalaisia kukistamaan että Turkkia vastaan taistelemaan. Asevelihengessä ei ollut moittimista ja suomalaisia sykähdytti, kun suuriruhtinas tervehti heitä suomeksi ”Suomi-poika, saatana, perkele!”
1800-luvulla suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat hyvät, joskaan eivät läheiset. Kirjassani ”Itäraja häviää” olen kuvannut sitä itsepintaista ”Kiinan muuria”, joka piti suomalaisia ja venäläisiä välimatkan päässä toisistaan. Ennen muuta se lienee heijastellut sitä taustalla jäytävää pelkoa, jota pienempi osapuoli tunsi asemansa haavoittuvuuden takia. Vihaa se ei kuitenkaan ollut. Erillisyys saattoi sen sijaan ehkäistä kansallisten ristiriitojen –kansallisuusvihan- syntyä tai ainakin hidastaa prosessia.
Suomalaiset ja venäläiset todella säilyttivät 1800-luvulla toisiinsa yllättävän suuren etäisyyden. Kontaktien suhteellisesta vähäisyydestä todistaa jo se, että vuosisadan vaihteessa, kun Suomi oli kuulunut keisarikuntaan jo lähes sata vuotta, oli täällä vain noin kuusituhatta venäläistä, mikä muodosti vain 0,2 prosenttia maan väkiluvusta. Lisäksi tulevat tilapäisesti oleskelleet sotilaat.
Näissä oloissa matka Pietariin sisälsi vielä melkoisesti eksotiikkaa. Suomalaisten sanomalehtien Pietari-kirjeet ennen vuotta 1890 antavat suorastaan yksiselitteisen valoisan kuvan keisarikunnan pääkaupungista. Suomalaiset vieraat kuvasivat Pietaria yhä uudelleen paitsi mahtavaksi ja rikkaaksi, myös mallikelpoiseksi. Kansalaisten ystävällisyys, kohteliaisuus ja järjestyksen erinomaisuus kelpasivat heidän mukaansa esimerkiksi niin helsinkiläisille kuin muillekin Euroopan kansoille.
Vaara väijyi kuitenkin taustalla. Pietarin-kävijä saattoi omin silmin havaita, että Suomi-neito oli nyt saanut ”sulhasen, joka sekä halusi että pystyi syleilemään sen hengiltä”. Tuon haluamisen saattoi todeta lukemalla lehtiä, joissa nationalistit paheksuivat suuriruhtinaskunnan oikeuksia ja parjasivat sen oloja. Kyvystä taas todistivat pääkaupungin valtavat mittasuhteet ja sen määrättömät rikkaudet. Ja Pietarikin oli vain pieni osa valtavaa imperiumia.
1800-luvun lehdistön Pietarin-kirjeiden kuvaukset suomalais-venäläisisistä suhteista ovat suorastaan herttaisia. Toisenlaiset tunnelmat tulevat vastaan silloin, kun luetaan venäläisen lehdistön, erityisesti Novoje Vremjan ja Moskovskije Vedomostin Suomi-kirjoittelua. Siellä Suomi esiintyy separatististen, kaksinaamaisten lurjusten maana, jossa venäläisyyttä sorretaan ja pilkataan. Kaikkein vähäpätöisimmätkin todisteet suomalaisten ”russofobiasta” kelpasivat Venäjän nationalistisille lehdille niiden vedotessa tilaajiensa loukattuun isänmaallisuuteen.
Kuten tunnettua, suuriruhtinaskunnan ja emämaan välit turmeltuivat sitten pahoin Helmikuun manifestin ja sen jälkeen järjestettyjen kampanjoiden yhteydessä. Todellista yleistä venäläisvihaa ei maassamme kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa kehittynyt ainakaan laajemmissa piireissä. Sekä vuosien 1905-07 vallankumouksen että vuoden 1917 Helmikuun vallankumouksen aikoihin suomalaiset ja venäläiset vielä iloitsivat yhdessä sen hallinnon kaatumisesta, joka oli sortanut niin Venäjän kansaa kuin Suomen oikeuksia. Suomen venäläistäjät, Seyn ja Borovitinov joutuivat venäläisten eikä suomalaisten koston uhreiksi.
Venäläisellä taholla oli kuitenkin jo 1800 luvulla ja myös suomalaisella taholla 1900-luvulta alkaen tehty jo runsaasti esitöitä sille russofobian purkaukselle, joka Suomessa viimein tapahtui vuosina 1917-1918.
























































33 kommenttia:

  1. Osa suomalaisten russofobiasta on syntynyt Ison Vihan aikaan, jolloin venäläiset tuhosivat osan Suomea melkein asumattomaksi hyvin julmin keinoin. Pietari Suuri hyväksyi hävityksen. Sitä ennenkin oli hävitysretkiä puolin ja toisin. En ollenkaan ihmettele, että silloin alkunsa saanut russofobia elää vieläkin. Se vahvistui sodissa Venäjää vastaan. Silloin ei ymmärretty, että asiat voitaisiin hoitaa muutenkin kuin väkivallalla.

    Ruotsi menetti Suomen Venäjälle. Kuinka paljon russofobiasta on poliittista russofobiaa, jota propagandan avulla tuetaan, jotta Suomi pysyisi ruotsalaisena, esimerkkinä pakkoruotsi? Ruotsalaisetkin alistivat suomalaisia, välillä julmasti, mutta sitä vähätellään. Nykyinen russofobiakin on osaksi tarkoitushakuista, koska halutaan liittyä Natoon.

    NL:n aikana oli kansainvälistä russofobiaa. Reagan kutsui Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi. Stalinin aika ei paljon poikennut muusta Euroopasta, joka eli väkivallan alla. Fobia Saksaa kohtaan on kuitenkin kadonnut, mutta russofobia jatkuu.

    Venäjän nykyhallituksen toimet eivät juuri vähennä russofobiaa. Venäjälle olisi realistisempaa toimia Länsi-Euroopan kanssa yhteistyössä, mutta sitä se ei tee, vaikka se voisi tarvita lännen apua epäkohtien poistamisessa. Venäjä etsii tietenkin itse tiensä, mutta löytääkö se oikeat liittolaiset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No Ison vihan aikaan eivät suhteet olleet lämpimät. Kari Tarkiaisen ja Kustaa H. Vilkunan kirjat puhuvat puolestaan. Mutta 1800-luvulla oli jo toinen tilanne.

      Poista
  2. Suomi on ruotsalaisten, ja ylpeä siitä että on tullut otetuksi väkisin. Eikä ole olemassa maanpäälistä oikeusistuinta, jossa sitä voisi kyseenalaistaa; vaikka naisetkin ovat saaneet lähes kaikkialla avioero-oikeuden, tosin vuosisataisen taistelun tuloksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkan vähän juttuani, koska ihan eilen illalla näin maksutv:stä National Geographic' n kanavalta Hitlerin perinnöstä kuinka hän Puolan valloitettuaan "lahjoitti" sieltä suuren kartanon omalle panssarikenraali Guderianille!

      Siis kuten aikaisempi läntinen sielujen valloittaja kuningas Kustaa XX läänitti Etelä-Savossa kartanoita upseereilleen, vai onko siinä jotakin eroa?

      Poista
    2. Hesarin legendaarinen perustajahahmo Juhani Aho, Iisalmen pappilan Brofeldteja, ei Helsinkiin muutettuaan ruotsinkielisenä unohtanut Sipoon leidien tarpeita vaan kuksi tiineeksi sekä virallisen vaimonsa että tämän sisaren.

      Tästä opista nöyristyneet Paavo Lipponen ja oppipoikansa Jyrki Katainen tietävät miten Suomessa on tärkeää Suomessa olla unohtamatta sipoolaista kaveria.

      Mutta niinpä vei K A Fagerholmin tytär Urkin Taneli-pojankin Roomaan.

      Jotenkin tämä on ihan pimeä maa! Sauli ja nuori runoilijamuusa, vaikka ei virallisesti eletä pappien valintojen keski-aikaa.

      Poista
  3. Russofobia on kyllä yhtä lailla poliittinen leimakirves kuin islamofobia tai ksenofobia. Fobia termin väärin ymmärrystä/käyttöä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan leimakirves. Taannoisen "neuvostovastaisuuden" korvike nykyään-

      Poista
  4. TV-uutisissa haastateltiin viikko sitten venäläisturisteja, jotka olivat Suomessa ostoksilla. Kaikki kehuivat tavaran laatua, halpoja hintoja ja ihmisten ystävällisyyttä. Muuan nuori mies kuitenkin kuvasi mielestäni hienosti kansojemme väliset suhteet: "Kyllähän ne hymyilevät ja ovat ystävällisiä, mutta eivät ne meitä rakasta."

    VastaaPoista
  5. Elmo E. Kaila perustaessaan ryssänvihaamisseuraansa sanoi opiskelijatovereilleen: "Tiedän, että ette rakasta ryssää, kuten monet täällä tekevät". AKS:n urakkana oli sitten yrittää tuota vihaasynnyttää ja levittää, mutta ei se oikein ottanut tulta. Kaila oli aina tulokseen hyvin tyytymätön.

    VastaaPoista
  6. "Russofobia" on yläkäsite, se ei kata kaikkia ilmiötiä. Kyllähän valtaosa meistä tietää, että venäläiset ovat ihmisiä, jotka kehittävät venäläistä kulttuuria, mutta ryssät (esim. Stalin) ovat niitä, jotka tuhoavat muiden kansojen kulttuuria tai jopa kansoja. Tässä kysymys on jo GPU/NKVD/KGB-fobiasta.

    Kansojen tyrmässä keisarin Venäjälläkin tapahtui. 1900-luvun alussa Raamatun kääntäminen Aunuksen karjalaksi oli kielletty. Jne.

    VastaaPoista
  7. Anonyymi ampuu nyt väärää karhua, tai sitten hänen huumorinsa menee horisonttini yli. Stalin ei ollut "ryssä" vaan gruusialainen, tarkemmin sanoen osseetti. Osseetit eivät ole edes slaaveja, heidän kielensäkin perustuu arjalaisiin kieliin. Hänen vanhempansa eivät osanneet venäjää ja Stalininkin venäjänkieli oli kaikkea muuta kuin puhdasta saati kulturellia.
    GPU:n ja sen jälkeläisten perustajat eivät olleet "ryssiä" vaan aivan muun kansallisuuden edustajia. Koska kansallisuuden nimeä ei voi tässä sanoa, annan nettivinkin:
    http://ragnar.motpol.nu/?p=15

    VastaaPoista
  8. Arvoisa Timo Vihavainen. Mitä mieltä olette muuten siitä, että kääntäjä Jukka Mallisen mukaan: "toistatte islam-kritiikillänne nykyvenäläistä rasistista ajattelua ja uhkaatte eruooppalaisia perusarvoja".

    Mallisen mukaan olette "rähmällään nykyvenäläisen rasistisen mielipideilmaston edessä".

    Mihin Mallisen tulkinta perustuu ja miten vastaisitte hänelle?

    Jukka Mallisen kirjoitus Vihreässä Langassa:

    http://www.vihrealanka.fi/mielipidekirjoitukset/islamkritiikki-on-kotoisin-ven%C3%A4j%C3%A4lt%C3%A4

    VastaaPoista
  9. No, Mallisen typeryydet pohjautuvat hänen pohjattomaan itserakkauteensa, joka saa hänet luottamaan simppeleihin skeemoihinsa silloinkin kun tosisiat puhuvat yksiselitteisesti vastaan.
    Mitäpä voisi sanoa siitä, että hän kertoo nähneensä valokuvan, jossa hynyilen leveästi yhdessä Halla-Ahon ja Bäckmanin kanssa. En ole koskaan tavannut Halla-Ahoa. Kerroin tämän hänelle, mutta hän ei esitä "lähdettään", ei pyydä anteeksi eikä muuta johtopäätöksiään.
    Tässä meillä todellinen intellektuelli! Oikea mielipide on aina faktoja vahvempi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän vastauksesta. Jukka Mallisen julkisia kommentteja seuranneena on pakko todeta, että vähän samanlainen käsitys on itsellenikin alkanut muotoutua.

      Poista
  10. Näillä sanoilla, rakkaat Timo ja Jukka, haluan tervehtiä teitä yhteisen hiekkalaatikkomme lukijat. Kaikki kissat ovat siihen tarpeensa tehneet, kaikki koirat merkinneet reviirikseen; hiekkalaatikolla leluja on ollut paljon tai vähän, aina ei ole leikitty kiltisti eikä päästetty tyttöjä mukaan, rapa on roiskunut ja nauru ja itku ja huuto ovat kantautuneet pihan poikki suuren, välinpitämättömän ja yleensä kuuron puistotätimme korviin, joka joskus – ai sitä onnea – on suonut meille huomionsa, kieltänyt puhumasta tuhmia, mutta aina torujen jälkeen kietonut meidät lämpimään, upottavaan ja loppumattomaan syleilyynsä.

    Olemme pelastuneet, kaipaamamme kansankielinen älymystöajattelu on syntymässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ymmärrä. Onko tämä nyt sitä paskahoususukupolven diskurssia?

      Poista
    2. Viitattaneen siihen suureen läntisen ajattelun kehitysvirtaan mitä sanotaan eksistentialismiksi; että mitään varmuutta tuon tädin tai millä nimellä häntä kukin kutsuukin, esim.Mauno Koivisto suojelijaksi joka on Suomen kansan niin monta kertaa pelastanut, ei enää holokaustin jälkeen ole ollut saatavissa, vaan kaikki mitä sanotaan kehittyneeksi läntiseksi ajatteluksi on kyettävä perustelemaan kansankielellä.

      Poista
    3. "kaikki koirat"

      Всякая собака. Всякая собака. Всякая собака. Всякая собака...

      Poista
  11. Jatketaan russofobiasta

    "Anonyymi ampuu nyt väärää karhua, tai sitten hänen huumorinsa menee horisonttini yli". Kysymys ei ole minun huumorista vaan joidenkin epätietoisuudesta tai "epätietoisuudesta".

    Kun sanotaan "venäläiset ovat ihmisiä, jotka kehittävät venäläistä kulttuuria, mutta ryssät (esim. Stalin) ovat niitä, jotka tuhoavat muiden kansojen kulttuuria", niin tarkoitetaan sitä, että ns. "proletaarisen internationalismin kaudella" myös ns. "ryssät" olivat kansainvälistä joukkoa.

    Esimerkiksi otettakoon Inkeri ja suomalaiset punapakolaiset. Vuodesta 1918 lähtien suomalaisia punapakolaisia oli GPU:n tehtävissä sekä kaikilla mahdollisilla johtavilla paikoilla Inkerissä. Kun "kansan viholliset" eli varakkaat talonpojat ja sitten keskivarakkaat talonpojat ja sitten joka ikinen henki rajaseudulta eli ns. kansallisesta piiristä olivat saatettu GULAGin kohteisiin, niin vuosina 1937-38 ei suomalaisia punikkejakaan enää tarvittu Neuvostoliitossa. Heidät likvidoitiin lähes jotain sataprosenttisesti. (Ks.: Eila Argutina)

    Nyt on syytä ehdottaa uusi alakäsite russofobialle: bolshevismofobia. Mielestäni juuri bolshevismofobia sai aikaan Suomessa Lapuan liikkeen, sen jälkeen kun Inkerin suomalaisten massiivisia pakkosiirtoja ajoitettiin Suomen eduskunnan toimintaan ja Suomen presidentin vaaleihin. (Oliko se provosoimista?)

    Jos Lapuan liikettä ei olisi syntynyt, niin logiikan kannalta se olisi merkinnyt tunnusta: "Bolshevismi! Tervetuloa Suomeen!!!"

    VastaaPoista
  12. Suomi on ruotsalaisten. Katsokaa valtion tv:tä. Ja jotta pysyy sellaisena, pitää huolehtia että venäläisiä tarvitaan vain ruumiillisen työn tekijöinä. Näin sanoo Tarja Halonen ääneen.

    VastaaPoista
  13. Hyvä ajatus kehittää russofobialle alalajiksi bolshevismofobia. Sana on kyllä niin hankala lausua, että sopisiko ihan kansanomaisesti "polsufobia."
    Venäjän bolshevikit, tuo julmuuden kaikki asteet ylittänyt kansainvälinen joukkio, on kyllä tehnyt parhaansa levittääkseen polsufobiaa kaikkeen maailmaan. On jotenkin naurettavaa, että koko Euroopan täytyy varustautua vuosi vuodelta kalliimmiksi tulevin asein vain siksi, että itärajojen takana on yhä bolshevikkiaikojen mentaliteetti. Katsokaapa Putinin naamaa. Ei se kulttuuri-ilme, vaan Gulag-naamari.

    VastaaPoista
  14. Miten he onnistuvatkin säilyttämään 1800-luvulla luodun lestadiolaisen kulttuurihegemonian mediassa (HS,Yle, HY), jonka tehtävä oli pitää kansanihmiset käsivarren etäisyydellä venäläisistä? Nuo Ehrnroothit, Taxellit ja Liliukset.

    VastaaPoista
  15. "Valtaosa suomalaisista ajattelee, että Venäjä ei ole Suomen kannalta kovinkaan suuri tai minkäänlainen uhka. Käsityksen jakaa 76 prosenttia kansalaisista."
    Näin Hesari tänään. Onko russofobia kokonaan katoamassa Suomesta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän mikään yleensä kokonaan katoa, mutta olisi karkeasti väärin väittää, että Suomessa vallitsee suuri Venäjän pelko/russofobia. Tällaistahan sitä hesaristakin on saanut lukea.
      Objektiiviset kehitystrendit ovat mielestäni tehokkaasti vieneet pohjaa pois vanhan russofobian alta, kuten olen yrittänyt osoittaa kirjassani "Itäraja häviää". Toinen asia on, että sekä siellä että täällä näyttää olevan porukkaa, joka ahkerasti työskentelee tätä valtavirtaa vastaan.
      Järjellisiä selityksiä asialle voi etsiä, mutta luulen, että tällä kertaa järjettömyys on pääroolissa.

      Poista
  16. Tämä etäisyyden pitäminen venäläisiin näkyy Suomessa käytännössä siten, että venäjän kieltä on hyvin vaikea päästä opiskelemaan koulussa. Meillä esikoinen on menossa lukioon. Venäjän kieli loistaa poissaolollaan kielitarjonnassa, josta löytyvät kaikki merkittävät länsieurooppalaiset kielet sekä yksi kaukaisempi idän kieli.

    Venäläiset eivät osanneet kunnolla englantia neuvostoaikana, koska moinen taito olisi ollut poliittisesti epäilyttävää. Tilanne on tässä suhteessa ilmeisesti jonkin verran parantunut mutta hyvä se ei ole vieläkään.

    VastaaPoista
  17. Ei se loistava ole. Mutta myös suomalaisten englanti oli kyllä aika kankeaa ennen 1980-lukua.

    VastaaPoista
  18. Loistavaa ei neukkuenglanti tosiaan ole, mutta sentään paljon parempaa kuin vaikkapa pariisilaisten englanti. Nykysin Pietarissa ja Moskovassa pärjää vallan hyvin englannilla. Kun kumpikin puoli puhuu huonosti itselleen vierasta kieltä niin siinähän ymmärrys syntyy kätevästi. Nuorilla venäläisillä näkyy olevan kunnia-asia opetella englantinsa. Ja kohtahan venäjänkieli on täynnä englannista lainattuja sanoja.

    VastaaPoista
  19. Neukkuaikana opeteltiin koulussa tunti viikossa yhtä vierasta kieltä, joka aika harvoin oli englanti.

    VastaaPoista
  20. Tunti viikossa! Aika vähän. Mutta missä koulutettiin sitten ne mainiota suomea puhuneet oppaat, joita neuvostomaassa tapasi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Toinen ano" on vilpittömästi kiinnostunut kysymyksestä "missä koulutettiin ne mainiota suomea puhuneet oppaat, joita neuvostomaassa tapasi?"

      Lyhyt vastaus on: Petroskoin yliopiston suomen kielen osasto, jossa oli loistava opettajakaarti, mm. ehkä maailman kärsivällisin opettaja, kielimies ja pedagogi Martti Kuusinen. Valtaosa opiskelijoista oli Inkerin suomalaisten ja karjalaisten jälkikasvua, joten Martti Kuusisella oli kova työ saamaan inkeriläisten ja karjalaisten murteiden tietoniekat väännetyksi kirjakielisyyteen. Suomen suomalaisten punikkien jälkikasvua oli opiskelijoiden joukossa erittäin vähän, Amerikan suomalaisista puhumattakaan.

      Asiakokonaisuus vaatii myös laajempaa lähestymistapaa. Petroskoin yliopiston suomen kielen osasto sai alkunsa paljon aikaisemmin siltä ajalta, kun tarvittiin oppaita suomalaisten turistien palvelua varten 1960-luvun lopulta lähtien.

      Osasto perustettiin vuonna 1940 uunituoreen Suomalais-Karjalaisen Neuvostotasavallan ja uunituoreen Petroskoin yliopiston yhteyteen. Suomen kielen osaston ensimmäinen opiskelijajoukko koostui yksinomaan ja ainoastaan Petroskoin puolue-, neuvosto- ja NKVD:n johtoportaiden pomostosta. On itsestään selvää, että tämän joukon opiskelu ei kestänyt kuin vuoden ajan, mutta komentokielen he olivat varmastikin oppineet.

      Marti Kuusisella ym. opettajilla oli kova työ johdattaa ummikkovenäläiset suomen kielen taitoon. Tämän projektin tarkoituksena lienee ollut valmistaa suomenkielinen bolshevistinen kaaderisto hoitamaan asioita, kun suomalainen proletariaatti olisi suorittanut kommunistisen vallankumouksen Suomessa ja pyytänyt vastaavasti liittymistä Neuvostoliittoon, "Suomen presidentin" Otto W. Kuusisen avustajiksi varmistamaan sitä, että suomalainen proletariaatti kulkisi oikeaa eli bolshevistista tietä.

      Martti Kuusinen oli Otto W. Kuusisen veljenpoika, mutta ideologisilla asioilla ei silloin ollut merkitystä, vaan ainoastaan tieteellisillä.

      Vuonna 1956 Karjalais-Suomalaisen SNT:n status muuttui autonomiseksi, samaten Petroskoin yliopiston suomen kielen osasto lakkautettiin ja suomekielinen kirjallisuus oppikirjoineen tuhottiin.

      Vuonna 1964 Petroskoin yliopiston suomen kielen osasto sai uuden alun, mutta lähes tyhjältä paikalta.

      Poista
  21. Kiitos selvityksestä, gaspadin Anonyym. Tuo Karjalan suomalaisten historia on yhtä hurja kuin mielenkiintoinenki.

    VastaaPoista
  22. Ja muistetaan myos nyk. Pietarin yliopiston filfak seka Siestarjoen tulkkikoulu/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Pietarin yliopiston filfakin seka Siestarjoen tulkkikoulun" lisäksi suomenkilisille opiskelijoille annettiin koulutusta myös Moskovan Gorkille nimetyssä kirjallisuusinstituutissa, jossa heidän vetäjänä oli Talvisodan ja Jatkosodan kuuluisan bolshevistisen radioäänen "Tiltun" tytär. Ainakin nimekkäimmät Karjalan ASNT:n kirjallisuuden/kritiikin tekijät kävivät tämän Tiltun-koulun. Ei ole kuitenkaan tietoa, tapahtuiko tämä opetus suomeksi, tuskinpa.

      Poista

Kirjoita nimellä.