Pimeyden ytimestä?

Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa

Profeetta 1914-1918, 533 s. Valtiomies 1919-1921, 634.  Santeri Alkion päiväkirjat, Edita. Helsinki 2012.

Maalaisliiton ideologi ja ”Laihian profeetta” Santeri Alkio näyttää monesta itsenäistymisen alkuaikojen Mustalta Pekalta. Eduskunnassa hän oli kiivaasti ajamassa kaikkia ”ryssiä” pois Suomesta, armeijan hän halusi puhdistettavan ”ryssänupseereista” ja ”ruotsikoista”. Itä-Karjala piti liittää Suomeen.

Alkion aitosuomalainen nationalismi ja ”värisokea venäläisviha” näyttävät, ainakin äkkiä katsoen, kumpuavan aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta.

Kun AKS:n perustajiin ja ideologeihin kuulunut Elmo E. Kaila 1920-luvulla vehkeili armeijan puhdistamiseksi ”ryssänupseereista” eli Venäjällä palvelleista suomalaisista, oli Alkio hänen paras liittolaisensa. Myös Suur-Suomi-aate oli Alkiolle läheinen. Alkion poliittinen hahmo näytti siis itse asiassa sitten Suurlakon päivien siirtyneen keskustasta äärioikealle. ”Kolmannen tien” etsijänä kapitalismin ja sosialismin välissä hän ei tässä suhteessa olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Sukulaisuudesta Saksan natseihin voisi kertoa myös maalaiselämän ihannointi.

Kun tähän lisätään, että Alkio vuonna 1918 vielä kannatti punavankien lähettämistä Saksan kaivoksiin jopa kymmeneksi vuodeksi ja pohdiskeli, että sotilasdiktatuuri saattaisi joksikin aikaa olla Suomelle välttämätön, tulee mieleen ajatus, että nykyinen Suomen keskusta taitaa itse asiassa ihannoida oppi-isänään varsinaista obskuranttia ja demokratian vihollista.

Toisaalta Suomen äärioikeistolle oli aina ominaista uskonnollisuus, mikä erotti sen esimerkiksi saksalaisista aatetovereista. Ehkä Alkionkin piti säädyllisyyden rajoissa vain hänen uskonnollinen traditionalisminsa?

Totean heti, että yllä oleva on irvikuva Alkiosta, mutta kylläkin sellainen, joka saattaa syntyä muuten asioista varsin hyvin perillä olevalle historian harrastajalle. Ei Alkiosta varmaan pystykään tekemään mitään nykynormit täyttävää eurosuomalaista, vaikka hän innokkaasti matkusteli pohjoismaissa uusia kansanvalistuksen ja maanviljelyn vaikutteita hankkimassa. Ei Alkio myöskään ollut suuri ruotsalaisuuden tai venäläisyyden ystävä, vaikka kapinaviikoilla innostuikin opiskelemaan ruotsia ja aina pahoitteli sitä, ettei ollut saanut mahdollisuutta opetella vieraita kieliä. Suomalaiset käytännön miehet hän joka tapauksessa halusi lähettää ulkomaille oppiin. ”Siinä ei saa säästää varoja”!

Joka tapauksessa se kuva, joka Alkiosta julkisten dokumenttien valossa syntyy, on varsin yksipuolinen. Hänen nyt julkaistut päiväkirjansa avaavat aivan uuden perspektiivin.

Kaiken takaa toki yhä paljastuu se suuri moralisti, joka vaati olemaan ”köyhän asialla” ja paheksui oman edun tavoittelua ja itsekkyyttä, kuten hänen oppilaansa ovat aina sanoneetkin.

Moralistina Alkio oli koko modernin kulttuurin kriitikko. Onnen tavoittelu helpon elämän ja ansaitsemattomien voittojen muodossa oli hänelle paholaisen viettelys. Ihmisen todellinen määrä oli löytää onnensa työstä ja kieltäymyksestä. Ihmisen persoonallisuuden kehitys kohti yhä korkeampaa siveellisyyttä oli se asia, jonka vuoksi koko maailmanhistorialla saattoi kuvitella olevan mieltä.

Työn ja velvollisuuden profeettana Alkio muistuttaa Chelsean profeettaa, Thomas Carlylea. Heitä yhdistää myös ajatus totuudellisuuden ehdottomasta arvosta ja kirkon harhautumisesta kristillisyyden todellisesta ytimestä.

Carlylea oli jossain määrin käännetty myös suomeksi ja Alkio on hyvinkin saattanut häntä lukea. Tunnetusti Alkion suuri ”siveellinen” ihanne oli kuitenkin Leo Tolstoi. Ei hän tähänkään profeettaan kritiikittömästí suhtautunut, mutta kaikkia näitä kolmea yhdisti uskonnollisuus ja ruumiillisen työn lähes mystinen kunnioitus.

Maailmansota oli asia, joka järkytti koko länsimaisen sivistyksen perusteita. Suomessa sitä täydensi vielä punakapina ja sen reaktiona syntynyt verilöyly. Alkion päiväkirjasta käy hyvin ilmi, miten syvä kriisi oli myös hänelle henkilökohtaisesti. Ihmiskunnan kehitys kohti yhä korkeampaa sivistyksen tasoa tuntui vielä äsken olleen suorastaan luonnontieteellinen ja siis horjumattoman absoluuttinen totuus.

Koko historian mielekkyys näytti nyt kyseenalaiselta, kun länsimainen kulttuuri muuttui irvikuvakseen. Alkio seurasi inhoten, miten papit siunasivat aseet ja sosialistit kävivät toistensa kimppuun kaikkia nykytekniikan tuottamia aseita käyttäen. Hirvittävää moraalista alennustilaa merkitsi se, kun sosiaalidemokraatit seurasivat tahdottomasti kadun huligaaneja ja venäläisiä anarkisteja ja nousivat kansan vaaleissa ilmoittamaa enemmistön tahtoa vastaan.

Alkio ei ollut varsinainen pasifisti, vaan ymmärsi mainiosti, että kivääri oli tuon ajan oloissa myös ”siveellisyyden” välttämätön tuki ja turva. Sellaisen hän hankki itselleenkin. Ehkä tässä voi muistaa, että myös Tolstoi, entinen sotilas, joutui aikoinaan kiusaukseen arvostella venäläisiä joukkoja huonosta sodankäynnistä eikä siitä, etteivät nämä hänen opetustensa mukaisesti heittäneet kivääreitään menemään. Aikakauden ankarat realiteetit toivat vammaa sieluun.

Alkio vaati joka tapauksessa, ettei punaisille saanut kostaa. Mitä sitten oli tehtävä? Anarkismi ei Alkion mietteen mukaan ollut muuta kuin ”ihmiskunnan nykyisen kehityksen synnin summa”. Kapitalismi oli luonut sotarosvot, gulassit, ”ilkiänvoiton pyytäjät”, kirkko siunannut. Armeijaa kuitenkin tarvittiin ”pitämään kurissa meitä itseämme”.

Koska armeijalla nyt oli niinkin ylevä tehtävä, oli sen oltava moraalisesti puhdas. Alkio halusi karkottaa Suomen uudesta armeijasta vanhan ”ruotsalais-ryssäläisen” herrashengen, korruption, juopottelun ja muun siveettömyyden ja tehdä siitä nuorison kasvatuslaitoksen, eräänlaisen nuorisoseurojen jatkoluokan.

Bolsevikkivaltaa ei Alkio, kuten ei moni muukaan pitänyt pysyvänä ja tuskin edes todellisena. Tälle oli runsaasti perusteita, sillä Leninin kintereille kertynyt kansankomissaarien neuvostoksi itseään kutsuva joukko ei osoittanut kykyä valtakunnan hallitsemiseen tai edes sen koossa pitämiseen. Alkio ei ollut ainoa, joka uskoi, että lähitulevaisuudessa saattaisi Venäjän asema suuresti muuttua, Pietari menettäisi asemansa pääkaupunkina ja muuttuisi ehkä kansainvälisesti hallituksi kauppakaupungiksi. Saksalaisillakin oli tällaisia ajatuksia ja ”ihmeellistä oli”, että Alkio oli saanut tämän idean jo Suurlakon aikoihin.

Sosiaalidemokraatteihin Alkio oli ennen kapinaa suhtautunut asiallisesti ja ilmeisellä arvostuksellakin. Kapina oli hänestä ”venäläisen mädännyksen kuonaa” ja sen jälkeen oli koko sosialidemokratia hänen mielestään julistettava kansalliseksi ja yleisinhimilliseksi rikokseksi. Sen takana oli materialismi ja viime kädessä pahe: laiskuus ja ahneus. Samat paheet tietenkin kukoistivat myös porvaristossa.

Terve maalaiskansa saattoi muodostaa näille vastavoiman ja sen kansallisen kovan ytimen, jolle Suomen tulevaisuus voitiin rakentaa. Todellinen luokkaero oli itsekkäiden ja epäitsekkäiden ihmisten välillä ja edellisiä kyllä löytyi talonpojistakin.

Ihmiskunnan kasvatus korkeammalle siveelliselle tasolle oli joka tapauksessa yhä kannattamisen arvoinen päämäärä ja Suomella saattoi tässä olla osansa annettavana koko maailmalle, kunhan sen aito kansallinen olemus pääsisi toteutumaan. Kansanvalistus ja aito usko to sulautuisivat toisiinsa ja loisivat elämisen arvoisen yhteiskunnan.

Alkio vastusti periaatteessa kuolemantuomiota ja rankaisuperiaatetta yleensä, vaikka saattoi toisinaan päiväkirjassaan kannattaa hyvinkin kovia toimia kapinoineita syntisiä vastaan. Ystävällisiä ajatuksia hänellä ei liiennyt myöskään ruotsikkojen kaappauspuuhille. Nämä näyttivät tässä mielessä olleen lähellä bolsevikkeja. Kuninkuus oli profeetalle punainen vaate, perinnöllisen ”paremmuuden” symboli, joka ikuistaisi säätyvallan.

Millaista oli Alkion russofobia? Kirjallisuudessa on sanottu, että se oli ”värisokeaa”. Kaikki ”ryssät” niin oikealla kuin vasemmalla olivat vihattavaa ainesta, jotka oli karkotettava Suomea saastuttamasta.

Tämä näyttää sinänsä pitävän paikkansa kapinan jälkeen. Vielä vuonna 1917 puhutaan päiväkirjoissa venäläisistä täysin asialliseen ja kunnioittavaan sävyyn. Sen jälkeen kun Venäjän valtio romahti, ansaitsi se itse kunnioituksen lakkaamisen.

Voidaanko Alkion russofobiaa nimittää ”vihaksi”? Näyttää ilmeiseltä, että hän samaisti venäläisyyden erinäisiin paheisiin ja synteihin, mikä tuli todistetuksi niin vanhan Venäjän korkean virkavallan kuin rikollisen bolsevikkivallankin toimesta.

 Puhe ”rasistisesta venäläisvihasta” näyttää sentään Alkion kohdalla katteettomalta. Sikäli kuin hänen päiväkirjastaan voi päätellä, ei kukaan ainakaan periaatteessa hänen mielestään ansainnut arvostusta tai paheksuntaa minkään synnynnäisen ominaisuutensa, saati kansalaisuutensa, vaan hyveensä tai sen puutteen perusteella. Ajan hengessä varmaankin kyllä ajateltiin, että joillakin kansoilla hyvettäkin oli enemmän ja toisilla vähemmän. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka rasismiin ja sen pseudoluonnontieteelliseen barbariaan, jonka pohjalle tuhoamisleirit aikoinaan syntyivät. Alkion tolstoilaisuus sai maailmansodassa ja kapinassa kovan iskun, mutta kyllä sen perusteet siellä yhä säilyivät.

Alkiota voi pitää naiiviuden ja provinsiaalisuuden esimerkkinä. Hänen ajattelustaan näyttää myös usein puuttuvan suhteellisuudentaju. Yhteiskunnallisen kehityksen suunta ja sen todelliset vaikuttavat voimat näyttävät olleen hänen ymmärryksensä yläpuolella.

Mutta aivan samoin ne olivat bolsevikkien ja Tolstoin ymmärryksen yläpuolella. Suomalaiset sosialidemokraatit, jotka seurasivat sadan vuoden takaisiin houreisiin uskovaa Leniniä tekivät todella rikoksen ryhtyessään kapinaan. Tolstoi puolestaan meni tolkuttomuuksiin kieltäessään valtion ja kirkon arvon.

Näihin molempiin verrattuna Alkio oli sittenkin realistinen käytännön mies, kaikessa idealismissaan. Hän ei mennyt Jean Boldtin tai Arvid Järnefeltin tapaan saarnaamaan Nikolainkirkon portaille. Hän ei myöskään ihannoinut saksalaisuutta enempää kuin ruotsalaisuutta tai venäläisyyttä, päinvastoin. Hänen käsityksensä moraalista kaiken inhimillisen mittana ei estänyt häntä kannattamasta realistista –jos joskus epärealististakin- politiikkaa. Se maailmankatsomus oli aikansa lapsi siinä missä muutkin. Ehkä maailma olisi ollut parempi paikka, jos useammat poliitikot olisivat olleet Alkion kaltaisia.