maanantai 1. huhtikuuta 2013

Oliko meillä ennen historiaa?



Suomi ennen Suomea ja Nummisuutarin Eskon historiakäsitys

 Nils Erik Villstrand, Valtakunnaosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560-1812. Suomen ruotsalainen historia 2. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki 2012. 424 s.

Aikoinaan Sakari Topelius ja osaltaan myös J.L. Runeberg loivat Suomelle kunniakkaan menneisyyden. Ruotsin valtakunnan historia oli loistava ja sen kansan kohtalot ihmeelliset. Se oli myös meidän historiaamme, josta oli syytä ylpeillä.
Suomi oli noina kuvattuina vuosisatoina osa Ruotsia. Sen osa oli usein raskas, mutta aina kunniakas. Sankarikuninkaat olivat meidänkin hallitsijoitamme ja Breitenfeldin, Narvan ja Lützenin nimet koristivat historiaamme siinä kuin Porrassalmen, Siikajoen ja Joutselän.
Suomen osana oli myös seistä kunniapaikalla idän barbariaa ja tyranniaa vastaan, ikimuistoisen pohjoismaisen vapauden puolesta. Jo 1500-luvulta lähtien Suomen vaakunan leijona polki jalkoihinsa idän käyräsapelia ja Karjalan vaakunassakin torjui sitä suoralla, oikeuden miekallaan.
Oli aika, jolloin Heinen ”Kahta krenatööriä” voitiin laulaa ilman ironian häivää:

 ”Mitä vaimostain, mitä lapsistain!
Surun kantaa ma voin suuremmanki!
Leivän kerjätkööt, jos on nälkä vain
–mun on keisari, keisari vanki!”

Noiden laulujen aika ei kyllä tainnut olla itse suurten sotien, vaan niiden kuvittelemisen aikaa. Joka tapauksessa se oli aikaa, jolloin Ruotsin historiaa pidettiin meillä itsestään selvästi omana ja läheisenä. Tuttuuden lisäämiseksi ruotsinkieliset etunimet historiassa suomalaistettiin ja valtakunnasta käytettiin nimitystä ”Ruotsi-Suomi”. Ruotsissa oli jo ammoin syntynyt ajatus siitä, että sen kansa oli Herran valittu kansa ja Topeliuksen mukana ajatus siirtyi suomalaisillekin.
Ja ihmeitähän historiassamme riitti: sankarikuningas Kustaa II Adolf oli ilmetty Paracelsuksen ennustama Pohjolan leijona, ”Löwe aus Mitternacht”, kuten saksalaiset kunnioittavasti sanoivat. Hänen johdollaan piskuinen joukko riensi puolustamaan oikeutta ja vapautta ja nöyryytti maailman mahtavat.
Venäläinen ylivoima lakaistiin matalaksi kaarlelaisten hurjalla hyökkäyksellä niin Narvassa kuin muuallakin. Melkein näin kävi myös Poltavassa, vaikka ei ihan.
Ironinen suhtautuminen ruotsalaiseen historiaamme löi läpi varsinaisesti vasta sotien jälkeen. ”Matalan katseen” historia nosti kaiken keskipisteeksi sorron ja sorronalaisen kansan. Sorrettuna oleminen oli kyllä tavallaan ansiokasta, mutta siinä ei ollut mitään hohtoa, vaan sen sijaan loputonta kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta, lyhyesti sanoen, pelkkää tylsyyttä.
”Ruotsi-Suomen” käsite kuului tämän uuden suuntauksen ensimmäisiin uhreihin. Sellaista valtakuntaa ei ollut. Koska Suomea sanan nykyisessä merkityksessä ei ollut, oli itse asiassa ajateltava, että oli olemassa vain Ruotsin valtakunnan läänejä. Koska Suomi ei ollut valtakunnan keskusta vaan sen periferiaa, se joutui antamaan enemmän kuin sai.
Ruotsin vallan ajan historia oli siis sorron historiaa.
 Eikö ”valtioyhteydessä” itse asiassa ollut kysymys vain siitä, että sortaja pakotti esi-isämme väkivalloin valtansa alle ja riisti sitten sekä heidän työnsä hedelmät että lopulta myös heidän henkensä loputtomissa sodissaan? Oliko Suomi mitään muuta kuin siirtomaa, jota vierasta kieltä puhuva herrakansa hallitsi ja riisti mielensä mukaan?
Näin venäläisetkin halusivat asian esittää jo 1800-luvulla. Silloin se torjuttiin, nyt hyväksyttiin.
Tämä sangen jyrkkä populaarin historiakuvan muutos, jossa Suomesta on tullut Ruotsin osan sijasta sen jonkinlainen siirtomaa, on viimein tapahtunut aivan hiljattain, vielä minun sukupolveni aikana. Näyttää siltä, että nykyiselle nuorisolle ajatus Ruotsin ja Suomen yhteisestä vanhasta historiasta on jo läpikotaisin vieras, yhtä vieras kuin ajatus Suomesta idän uhkaa torjuvana lännen etuvartiona.
Puhtaaksi viljeltyinä molemmat tulkinnat tietenkin joutavat historian roskakoreihin. Niiden täydellinen hylkääminen johtaa kuitenkin myös tolkuttomuuksiin.
Taannoin televisiossa esitetyt sarjat ”Kuninkaamme” ja ”Suomi on ruotsalainen” aiheuttivat osassa kansaamme varsin kiivaan reaktion. Aivan ilmeisesti niiden historiakuvaa pidettiin outona ja ”propagandistisena”. Tuntuu siltä, että joissakin piireissä kukoistaa Nummisuutarin Eskon ajattelutapa: ”Ellei saappaita olisi, ei taitaisi olla jalkojakaan!” –Ellei Ruotsi-Suomea ollut, ei voinut olla Suomeakaan. Oli siis vain riistetty siirtomaa.
Nils Erik Villstrandin teos Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560-1812 tekee selvää tästä myytistä. Villstrand tarkastelee Suomea Ruotsin valtakunnan osana monesta perspektiivistä: aikalaiskuvausten, arvojärjestysten, eliittien, kansan ja kielen, esivallan ja kirkon kannalta. Käytetty aineisto on valtava ja kirjan kuvituskin on kiinnostava ja huolella tehty.
Kuten kaikki vakavat tutkimukset, myös tämä teos jättää monia kysymyksiä avoimiksi. Historian erityispiirteisiin kuuluu, että ne kysymykset, joihin tutkija pyrkii vastaamaan, vain harvoin olivat menneiden aikakausien ihmisten itselleen asettamia. Epäilemättä menneiden aikojen yhteiskunta perustui riistoon, joka joskus kasvoi suorastaan sietämättömäksi. Kansanryhmien välillä saattoi olla hankauksia, kieli muodosti tehokkaan esteen suomalaisten etenemiselle yhteiskunnan hierarkiassa. Rikkaudet siirtyivät periferiasta keskustaan ja niin edelleen.
Siitä huolimatta Ruotsin vallan aikaisesta menneisyydestämme löytyy kaksikielinen Suomi ja sen oma identiteetti. Tunnetun vanhan vertauksen mukaan oli jopa kaksikin Suomea, rannikon ja sisämaan alueet, mutta se ei merkinnyt epäilystä niiden yhteenkuulumisesta.
Sen sijaan voitiin havaita, että suomalaisten ja liki samaa kieltä puhuvien uusien alamaisten, ortodoksisten ”ryssien” eli karjalaisten välillä oli ”aita”.
Kielirajalla toki oli toki merkityksensä myös suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä, mutta siitä ei näytä yleensä tulleen merkittävää erottavaa tekijää, se ylitettiin, jos tarvetta oli ja kaupungeissa lingua francana saattoi palvella suomi. Kieliolojen muutokset –ja osittain niiden suhteellinen stabiilisuus- maalla ja kaupungeissa kuuluvat kirjan kiinnostavimpaan antiin.
Ruotsin aika, jota ei itse asiassa kannattaisi nimittää ”Ruotsin vallan ajaksi”, koska Suomi oli osa tuota valtaa, päättyi sitten 1800-luvun alussa. Villstrand on aiheellisesti jatkanut tarinaa vuoteen 1812, jolloin Suomen muotoutuminen sai päätepisteensä, kun Karjala palautettiin. Bernadotten politiikka ja Turun sopimus olivat tärkeitä myös Suomen kannalta.
Aleksanteri I oli tunnetusti Suomen rakastettu hyväntekijä, jota suorastaan palvottiin ja jonka suopeus teki monelle ”hyvälle Ruotsin miehelle” viimein mahdolliseksi valita isänmaakseen Ruotsin sijasta Suomen. Siitä huolimatta Turun rahvas vielä vuonna 1812 jaksoi hurrata paljon ponnekkaammin Bernadottelle kuin Aleksanterille.
Suomen ja Ruotsin satojen vuosien mittainen, ylimuistoinen yhteys ei ollut parissa vuodessa pois pyyhkäistävissä. Monissa syvärakenteissa se on yhä aivan voimissaan ja sen tiedostaminen kuuluu sivistykseen. Ei siitä kannata ottaa komplekseja.
Villstrandin kirja kuuluu ruotsinkielisten säätiöiden kustantaman projektin tuloksiin, mutta se ei tee siitä ”hurripropagandaa”. Sopii toivoa, että tämä erinomainen tietopaketti laajemminkin vaikuttaisi yleiseen historiatietoisuuteen, jossa Nummisuutarin Eskon sankarillinen, mutta hedelmätön ja hieman tylsä itsetehostus näyttää vielä vaikuttavan.

21 kommenttia:

  1. Suomi ennen Suomea: MYYTIT JA TOSIASIAT

    (Profaanin aivoituksia)

    "Koska Suomi ei ollut valtakunnan keskusta vaan sen periferiaa, se joutui antamaan enemmän kuin sai."

    - Luterilaisuuden puolesta 1600-luvulla taistelleet hakkapeliitat tulivat tiettävästi valtaosaltaan Suomesta.

    - Mutta saivatko suomalaiset jotakin siitä, että
    1200-luvulla Suomeen tehtyjen ristiretkien seurauksena suomalaiset saivat arkkipiispoiksi ainoastaan suomalaisia (poikkeuksena J. Vikström)?

    "Oliko Suomi mitään muuta kuin siirtomaa, jota vierasta kieltä puhuva herrakansa hallitsi ja riisti mielensä mukaan?"

    - Käsitteet "hallitseminen ja riistäminen" lienevät olleet samoja asioita useita vuosituhansia.

    - Suomenkieliset sanat "leipä" ja "pappi" ovat venäläisiä lainoja: "хлеб" и "поп". Asia kertonee siitä, että bysanttilainen uskonto oli voimalla tunkeutumassa Suomeen, ja venäläisten lainojen määrä suomen kielessä puhuu puolestaan siitä, että mainittu prosessi oli pitkäaikainen.


    "Kaksikielinen Suomi":

    Viipurissa Suomi oli monikielinen.




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toki suomalaiset siellä Saksan retkellä olivat vähemmistö. 30-vuotisesen sodan aikana he toimivat enempi Baltian suunnalla. Ja Viipurin lisäksi myös Turku oli kolmikielinen,lisäksi oli skotteja.

      Poista
  2. Kirjoittajan lähestymistavassa on se heikkous, että historialliset tapahtumat irrotetaan myöhemmistä historiallisista tapahtumista, jotka liittyvät suomen ja ruotsin kieleen. Suomi oli toki ruotsalainen mutta tavassa, jolla Suomi on ruotsalainen -ohjelmaan suhtaudutaan, todellisilla historiallisilla tapahtumilla tai kehityskuluilla ei ole niin suurta merkitystä. Kielitaistelu ja suomen kielen aseman parantaminen eivät tulleet ilmaiseksi.

    Lopputuloksena oli kompromissi eli virallinen kaksikielisyys, jossa aiemmin vallan kielenä ollut ruotsi taipui tasa-arvoiseen asemaan rahvaan kielen eli suomen kanssa. Kielivähemmistö ja suuri osa kielienemmistöstä ovat olleet enimmäkseen tyytyväisiä järjestelyyn.

    Kielivähemmistö on myös yleensä alistunut suuremmitta nurinoitta paikallisten kielisuhteiden muuttumiseen muuttoliikkeen seurauksena.

    Suomi on ruotsalainen -dokumenttia ei siis voi pelkästään tarkastella Ruotsin vallan ajan historian ja sen oikean esittämisen kannalta vaan myöhemmät vaiheet on myös otettava huomioon, jotta osaisi ymmärtää joidenkin suomenkielisten reaktion ohjelmaa kohtaan ja jotta välttäisi viittaukset Nummisuutarin Eskon kaltaisiin paksupäisiin kirjallisuuden hahmoihin.

    Ohjelmaa juontaa henkilö, joka on itse aktiivisesti pyrkinyt kommunikoimaan ruotsiksi suomenruotsalaisten kanssa. Tällaisia henkilöitä esiintyy tyypillisesti kaksikielisillä paikkakunnilla, ja he ovat yleensä opettajia tai kuten ohjelman juontajan tapauksessa lääkäreitä. Nämä ihmiset joskus identifioituvat ruotsinkielisiin erottuakseen "rahvaasta", joka ei tunne kovin suurta mielenkiintoa ruotsin kieltä kohtaan.

    Valtaosa ei nimittäin opi ruotsia koulussa vaan kielen osaaminen vaatii omia aktiivisia toimia tai työnantajan taholta tulevaa pakkoa. Nykyinen virallinen kaksikielisyys kulminoituu ns. pakkoruotsiin ja valtion virkamiesruotsiin. Näistä edellinen koetaan turhaksi ajan ja resurssien haaskaukseksi. Jälkimmäinen on lähinnä muodollisuus, josta voi selvitä käytännössä osaamatta ruotsia kunnolla.

    Suomi on ruotsalainen -ohjelmasta henkii myös asenne, jossa rahvasta opetetaan ylhäältä päin. Tällainen herättää aina vastareaktion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Venäjän vallan aika oli kansan enemmistön kannalta suuri edistysaskel, itsenäisyydestä puhumattakaan. Ruotsin aika oli monessa suhteessa barbaarista ja nykymittapuin törkeää sortoa. Mutta sitäkin voi muistella eri tavoin.
      Näin tuota "Suomi on ruotsalainen" -sarjaa vain pari osaa, toki sitä voi pitää ärsyttävänä. Eskon järkeilyn otin vain symbolisoimaan sitä ajatusta, ettei Suomea voinut mitenkään olla ennen vuotta 1809, sitähän näkee esitettävän. Nykyisenä maailmanaikana tuollaisilla väitteillä on hämmästyttävä uskottavuus: olikohan lapsuutta olemassa ennenkun se keksittiin...? Mitä Suomeen tulee, niin Villstrandin kirjassa on aika paljon esimerkkejä siitä, mitä "Suomi" silloin tarkoitti.

      Poista
  3. Ruotsin aika, jota ei itse asiassa kannattaisi nimittää ”Ruotsin vallan ajaksi”, koska Suomi oli osa tuota valtaa, päättyi sitten 1800-luvun alussa. Mutta kun Suomi oli osa Ruotsia, niin olihan se sitten kuitenkin Ruotsin vallan aikaa?

    Asia olisi paljon yksinkertaisempi, jos Ruotsia vuoden 1809/1812 jälkeen kutsuttaisiin Bernadottelandiaksi. Onhan se olennaisesti eri "Ruotsi" kuin aikaisempien vuosisatojen "Ruotsi".

    VastaaPoista
  4. Ennen ajattelivat idän suhteita Sprengporten, Snellman, Mannerheim ja muut aateliset, nyt kävi Tarja Halonen esittelemässä Putinille Jutta Urpilaisen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis Porvoon hiippakuntaa ei idän tiellä jätetä.

      Poista
  5. Suuressa pekan pesänjaossa Antti sai kansallisen kustannusyhtiön, Niklas historiallisen lehden nimen, mutta Ilkka itämeren rannat suojeltavaksi,joista Jacob Söderman ihasteli ettei niitä mikään kunnallistoimikunta ole luonut.

    VastaaPoista
  6. Jotenkin näin se menee: ensin oli Tammisaaren rantojen kauneus, sitten tuli maanomistajan oikeus, sen jälkeen poliitikon halu ymmärtää kauneutta, eli tartsa kutsui Ilkan pyynnöstä seminaarin, eikä dimitri voinut siitä kieltäytyä.

    VastaaPoista
  7. Savolaislähtöistä Kataista pitää vähän armahtaa, koska hän olleessaan nuorena maisterina Lontoossa kv-kurssilla ei voinut kuvitellutkaan poliittista uraa Suomessa, vaan tuli kahden sipoolaisen leidin ylipuhumaksi turvaamaan heidän "kukoistuksensa katetussa pöydässä"

    VastaaPoista
  8. Jos Suomi ei olisi päässyt eroon Ruotsista, siis osaksi Venäjää, niin olisiko nyt niin, että olisimme osa Ruotsia ja puhuisimme ruotsin kieltä ja oma identiteetti olisi unohdettu? Tuskin olisimme koskaan itsenäistyneet, jos olisimme pysyneet Ruotsin vallan alla.

    Muuten olen sitä mieltä, että ruotsin kieli on tärkeä kieli Suomessa, koska se yhteinen historia..., mutta ei niin tärkeä, että sen pitäisi olla pakollinen. Vapaaehtoisuus tekisi siitä paljon houkuttelevamman ja ehkä myös tarpeellisemman niille, jotka sitä kunnolla osaisivat. Alkeista tosin ei olisi haittaa kenellekään, ja siihenhän se jää, vaikka sitä tankattaisiin vuosikausia. Kun useimpien ei tarvitse sitä missään käyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä puhuisimme saman verran suomea kuin irlantilaiaet iiriä. U Samata uskonnosta johtuen ei yhtä jyrkkä vastakkainasettelu, mutta varmasti oma identiteetti. Yksi Euroopan separatistinen kulmakunta.

      Poista
  9. Necessario vincere, piu necessario combattere. (mussolinin ajan julistus tuossa vastapäisen talon seinässä täällä Roomassa)

    Suomalainen hyväksyy vain virallisen kehun: Pohjoismainen hyvinvointivaltio on tärkeää, tärkeämpää on taistella sen puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mussolini

      Mussolini ei voi olla suomalaisen todellisuuden ymmärtämisen osviittana. Mikä on tärkeää ja mikä on tärkeämpää ei ole filosofinen kysymys, se kuuluu pragmatismiin.

      1960-luvun lopulla oli kylläkin nerokasta säätää pakkoruotsi, koska alkoi suomalaisten massamuutto Ruotsiin hakemaan voita leivän päälle. Joinakin aikoina jopa puoli miljoonaa suomalaista sai Ruotsissa parempaa palkkaa kuin Suomessa.

      Nyt ajat ovat muuttuneet. Massamuuttoa Ruotsiin ei ole olemassa, joten ei ole perusteitakaan pakkoruotsille. Suomalais-ruotsalaista maineikasta yhteistä historiaa ja kulttuuria voi kunnioitta joka vuosi, joka kuukausi ja joka päivä muillakin tavoin kuin pakkoruotsi.

      Ranska, venäjä, espanja jne.

      Poista
    2. Ainakaan Hitlerin aikomus takoa kapitalismin ja työväen rautainen liitto ei ole meidän herroille vieras, koska sitä viedään nyt täältä Eurooppaan.

      Poista
    3. Niin se vaan on, että Suomen työväen liittäminen bolshevismiin ei onnistunut.

      Poista
    4. Tämän päivän vaikuttajista ErkkiTuomiojan ja Martti Ahtisaaren tasolla pystyvät keskustelemaan lähinnä Juha Pentikäisen pojat Mikael ja Antti, mutta eivät hekään kaikkein korkeimmalla tasolla, jolle Suomessa yltää vain yksi ja ainoa Björn Wahlroos, Finanssialan keskusliiton johtaja Pia-Noora Kaupin todistuksen mukaan.

      Poista
    5. Siitä huolimatta Suomen työväen liittäminen bolshevismiin eli neukkulaisuuteen ei onnistunut tälläkään kertaa.

      Poista
    6. Saatiin tämä rumien naisten hallitsema vähemmistöjen paratiisia.

      Poista
    7. Lienee mahdotonta kuvitella, että pakkoruotsi voisi jatkua edes sataa vuotta.Fiksummat ruotsinkieliset ymmärtävät tämän erinomaisesti. Emme enää elä 60-lukua missään suhteessa ja tuskinpa se aika enää palaa. On kieltämättä hienoa ja ylevää olla esimerkkinä muille maille, mutta kallista huvia se sellainen poseeraus on.
      Vapaaehtoisen ruotsin ohella voisi ainakin ensi alkuun olla pakollinen johdatus vieraiden (ei suomi ja englanti) kielten alkeisiin, mukana ehdottomasti venäjä ja kiina.

      Poista

Kirjoita nimellä.