torstai 16. toukokuuta 2013

Venäläisen vapauden erityispiirteet



Venäläinen unelma vapaudesta

Unelma on ajatuksissa muotoiltu käsitys onnesta, joka voisi tulevaisuudessa ihmistä odottaa ja joka myös motivoi hänen toimintaansa. Eri kansojen unelmat ovat kehittyneet selvästi erilaisiksi. Unelmien kansalliset erityispiirteet kertovat paljon niiden kantajista. Niinpä unelmia kannattaa tutkia.
Amerikkalainen unelma koskee henkilökohtaista onnistumista, erityisesti aineellista. Eurooppalaiset unelmat ovat sosiaalisempia ja solidaarisempia, muutkin otetaan huomioon.
Millainen on venäläinen unelma? Venäjän Tiedeakatemian sosiologian laitoksen johtaja, akateemikko M.K. Gorškov kertoo siitä Sotsiologitšeskije issledovanija-aikakauskirjan vuoden 2012 viimeisessä numerossa.
Asiasta on kyseisellä laitoksella tehty koko maata edustavaan otokseen perustuva tutkimus. Siinä ilmeni, että venäläiset ovat unelmointiin taipuvaista kansaa, 90 prosentilla oli oma unelmansa. Koska tutkimuksessa tiedusteltiin nimenomaan unelmia, ei vastauksista välttämättä pidä vetää hätäisiä johtopäätöksiä muista asioista. Koska artikkelista ei ilmene kysymysten muoto, lukija joutuu luottamaan kirjoittajan tulkintaan siitä, mitä tutkimus osoittaa.
Joka tapauksessa 40 prosentin unelmassa tärkeimmällä sijalla oli hyvä toimeentulo, ”ettei tarvitse laskea kopeekkoja”. Oma ja läheisten hyvä terveys oli vasta toisella sijalla (33%). Merkittävää kyllä, kärkikolmikossa (myös 33%) oli myös eläminen järkevässä ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa työ ja hyve palkitaan ja ihmisten tulot perustuvat heidän työhönsä ja pätevyyteensä ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet ja kaikki ovat lain edessä tasa-arvoisia.
Vasta näiden jälkeen tulivat hyvät lapset (23%), oma huoneisto (21%), hyvä perhe ja kiinnostava elämä sekä itsetoteutus (17-18% kukin). Häntäpäässä olivat ”todellinen rakkaus” (6%), tuleminen kuuluisaksi ja kunnioitetuksi (4%) tai hyvin kauniiksi ja viehättäväksi (1%).
Gorškovin mukaan tämä poikkeaa hyvin selvästi amerikkalaisesta unelmasta. ”Kalliin” elämäntavan ja kuuluisuuden unelmat ovat venäläisille vieraita. Asiaa voi verrata siihen kauniin ihmisruumiin ja kuuluisuuden kulttiin, joka Amerikassa on hänen mielestään tullut kansalliseksi uskonnoksi.
Erikoista kyllä, Venäjällä viihtyvät rinnakkain asenne, joka Gorškov nimittää ”sosiaaliseksi anarkismiksi”, ja jonka tunnuksena on ”elän kuten haluttaa” ja toisaalta halu elää jonkun suuren asian hyväksi.
Vanha ”kehittynyt sosialismi” kelpaa venäläisen unelman symboliksi enää 14 prosentille venäläisistä. Sen sijaan markkinatalouden suosio on nyt kolmisenkymmentä prosenttia, kun se vuonna 2000 oli vain kuusi. Niinpä Gorškov päättelee, että ”venäläinen unelma on täydellisimmin toteutunut Venäjän nykyisessä historiassa ja erityisesti Putinin kaudella”.
Tämä kuulostaa presidentin nuolaisemiselta, mutta kun palauttaa mieleen, millainen Venäjän historia on 1900-luvulla ollut, ei tulkintaa voi pitää yllättävänä.
Venäläinen yhteiskunta on tämänkin tutkimuksen mukaan aika voimakkaasti jakautunut. Toisaalla ovat konservatiivit, jotka haluavat vahvaa valtaa, joka toteuttaisi oikeudenmukaisen yhteiskunnan erityiseen ”venäläiseen” tapaan eikä länttä seuraten. Pienempi ryhmä ovat liberaalit, jotka haluavat valtion roolin vähentämistä. Kummatkin ryhmät kannattavat jonkinlaista sosialismin ja kapitalismin sekamuotoa.
Enemmistö haluaisi kaikkien olevan lain edessä yhdenvertaisia ja palkkaerojen pieniä. Demokratiaa ei pidetä vain poliittisena järjestelmänä, vaan siihen katsotaan kuuluvan toimivat instituutiot, korkea elintaso ja elämänlaatu, sosiaaliturva ja taistelu korruptiota vastaan ja niin edelleen. Tässä suhteessa Venäjä muistuttaa eräitä eurooppalaisia maita, kuten Suomea.
Vapauden ja poliittisten oikeuksien arvostus kasvaa tulojen ja sosiaalisen statuksen myötä. Myös tässä tutkimuksessa erottuvat ”internetin puolue” ja ”television puolue”. Hyväosaiset kuuluvat edelliseen.
Lähiympäristö, traditionaalinen perhe on venäläisille keskeinen asia, kuten ystävätkin, mutta niiden merkitys näyttää olevan vähenemässä.
Puolet venäläisistä uskoo, että heidän unelmansa on pikemmin mahdollinen kuin mahdoton toteuttaa. Vain varakkain osa uskoo yltäkylläisyyteen, mutta on silti tyytymättömin nykyiseen kehitykseen. Näyttää myös siltä, että materiaalinen hyvinvointi on yhä vähemmän riippuvaista henkilöiden omasta yrittämisestä, ainakin kansan yleisen käsityksen mukaan.
Indentifioituminen Venäjän valtioon ja kansaan näyttää olevan muuttamassa luonnettaan, se on tulossa entistä muodollisemmaksi. Tämä saattaa johtaa siihen, että valmius kestää protestoimatta henkilökohtaisia koettelemuksia uusien talouskriisien aikana vähenee tai että jopa valmius puolustaa maata häviää. Kirjoittajan mielestä tämä tendenssi on ”erittäin vaarallinen” ja ”orgaanisen solidaarisuuden” väheneminen saattaa aiheuttaa sen, että yhteiskuntaan syntyy kuilu.
Kiinnostavaa kyllä kirjoittajan mielestä tutkimus osoittaa, että Venäjällä solidaarisuuden tunne on verrattain alhainen, toisin kuin yleensä Euroopassa. Hänen mukaansa ”Venäläinen unelma eroaa periaatteellisesti länsimaisen kulttuurin asettamuksista ja vapauskäsityksestä”. Tämä siitä huolimatta, että vapaus on yksi tärkeimmistä venäläisistä arvoista. Peräti kaksi kolmasosaa katsoo, että ilman vapautta elämä menettäisi mielekkyytensä ja vain kolmannes pitää aineellista hyvinvointia tärkeämpänä. Tämä ja muutkin tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei vapaus venäläiselle merkitse samaa kuin amerikkalaiselle, saksalaiselle tai ranskalaiselle. Venäläisen käsittämänä vapaus ei ole tilaisuus toteuttaa tiettyjä oikeuksia, jotka on sidottu tiettyihin velvollisuuksiin, vaan mahdollisuus ”olla oma herransa”. ”Toisin sanoen”, Gorškov kiteyttää, ”se ei ole mitään muuta kuin surullisen kuuluisa venäläinen ’volja’…” Vapaus merkitsee venäläiselle tilaisuutta vapauttaa energiaa ja tässä suhteessa he muistuttavat hieman amerikkalaisia, päättelee kirjoittaja.
Tulokset ovat sangen kiinnostavia. Slavofiilien korostama venäläinen kollektivismi ja solidaarisuus eivät ”unelmatutkimuksen” valossa näytäkään olevan kovin hyvässä hapessa. Myös paljon puhuttu ”passionaarisuus” taitaa kuulua mytologian piiriin. Oikeudenmukaisuutta kyllä halutaan, mutta oma hyvinvointi on keskeistä, ei sen sijaan varsinaisesti rikkaus ja maine.
Entäpä vapaus muodossa ”volja”? Ainakin nyt se kai lähinnä tarkoittaa enemmänkin pikkuporvarillista egoismia kuin Jemeljan Pugatšovin tai Vladimir Iljitš Leninin antamaa lupaa tehdä rankaisematta mitä lystää. Lyhyen selostuksen perusteella tutkimuksesta ei oikeastaan uskalla tehdä mitään johtopäätöksiä. Kysymyksiä kuitenkin saattaa herätä.
Esimerkiksi tulee mieleen, että venäläisen yhteiskunnan rakenteissa ja traditiossa eivät vapaus ja vastuu kukaties ole yleensä viihtyneet yhdessä. Valtio on ollut liian hallitseva.
Mikäli taas jonakin päivänä näemme pugatšovilais-leniniläisen käytöksen johtavan suuriin mellakoihin, voimme saada aihetta palata tähän tutkimukseen ja katsoa tarkemmin, miten se oikeastaan aikoinaan laadittiin.

6 kommenttia:

  1. ”Venäläinen unelma eroaa periaatteellisesti länsimaisen kulttuurin asettamuksista ja vapauskäsityksestä”.

    Tämä Gorškovin väittämä todistaa itse asiassa vain sitä, että Venäjän ja Lännen välillä on aina ollut mahtava "Kiinan muuri". Tämän "muurin" korottamisesta puhuvat puolestaan lakisääteiset päätökset ns. "länsimaisten agenttien" kontrolloimisesta, lue vainoista.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eurooppalaisuus on vain yksi Venäjän suuntaus monien muiden joukossa. Se on eräänlaista kermankuorintaa, jolla tietoisesti tyydytetään tietynlaisia tarpeita. Tämä on melkoinen ongelma Euroopalle, koska Venäjää ei voida hyväksyä Euroopan täysjäseneksi, vaikka maantieteellisesti voitaisiin niin ajatellakkin. Suurin ongelma on kansalaisten alitajuntainen venäläisyys, jota ei voida pyyhkäista pois noin vain.

      Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että todellisuudessa harjoitetaan venäläisyyttä ja täydennetään sitä tarpeen vaatiessa eurooppalaisuudella. Kermankuorinta hyödyttää suuresti myös Kremliä.

      Suurin ongelma on Venäjän aiheuttama yleinen turvallisuus ongelma. Monia valtioita, kuten Balttia, Puola jne on vapautettu Venäjästä. Venäjä kuitenkin pyrkii palauttamaan näitä valtioita omaan valtapiiriinsä. Suurin ongelmna tällä hetkellä on Venäjän käsite, että jos jokin on joskus ollut Venäjää, se on aina Venäjää. Tähän tulee saada muutos, sen jälkeen kun jokin valtio tai alue on irroitettu Venäjästä, siitä ei enää koskaan tule Venäjää. Tämä varmistukset on laadittava välittömästi.

      Toisen ongelman muodostaa venäläisyys, joka ei ymmärrä minkälainen on oikea oppinen valtio. Moni vaikuttaa ymmärtävän ettei Venäjä ole normaali valtio meidän mittapuiden mukaan, mutta toisaalta he eivät näytä ymmärtävän minkälainen valtio on Suomi, Ruotsi tai muu eurooppalainen valtio. Hyvinvointivaltio on täysin absurdi käsite.

      Poista
  2. Tätäkin se on: ei niinkään venäläinen kuin läntinenkään eroa yhteistä kristillisestä perinnöstä, mutta etelän islamistinen kylläkin. Siksi agenttien vaino separatistien pelossa.

    VastaaPoista
  3. Kiinnostavaa...

    Itse jaksan uskoa Aristoteleen ajatukseen ihmiselle lajityypillisestä hyvästä. Ja juuri tässä muodossa, jolloin minun ei tarvitse väittää tietäväni, mikä se tarkalleen on ja kulttuurit voi nähdä yrittävän kukin tavallaan päästä vähän paremmin perille siitä, mitä se on.

    Mutta hieman paralleelina tuli mieleen Tocquevillen Demokratia Amerikassa, jonka luin viime talvena. Se tietenkin kertoo tilanteesta 1820-luvulla ja varmaan voi sanoa amerikkalaisessa elämäntavassa tapahtuneen laadullisen huonontumisen noista ajoista. Joka tapauksessa Tocqueville korostaa amerikkalaisilla olevan kaksi keskeista perusvapautta: henkilökohtainen vapaus ja vapaus muodostaa vapaaehtoisia yhteenliittymiä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Ohimennen sanoen Ranskassa oli samaan aikaan alkamassa liberalisaatio ja Tocquevillen mielestä siinä keskityttiin yksinomaan henkilökohtaisiin vapauksiin, mutta valtio ei tahtonut antaa tilaa kansalaisyhteiskunnalle anakronisesti sanoen. Tämähän tietenkin rajoittaa kovasti sitä, mitä yksilö voi vapaudellaan pyrkiä saavuttamaan.

    Jäljellä tästä mentaliteetista taitaa olla vain yrityselämän nauttima vahva lainsuoja, jotka nekin ovat yksi laji vapaaehtoisia yhteenliittymiä, ja amerikkalaisten tapa yhäkin perustaa uusia yhtiöitä, jossa useasti on kyse yksityisyrittämisen sijaan nimen omaan yhdessä yrittämisestä jollakin porukalla. Mutta samoinhan perustuslain takaama oikeus onnen tavoitteluun on supistunut omaisuuden tavoitteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aristoteles

      Kun sanotaan Aristoteles niin pitää automaattisesti sanoa jotakin myös Platonista.

      Raphaelin maalaus The School of Athens (Ateenan koulu), joka on Vatikaanin kokoelmissa, käsittää päähahmoina harmaapartaisen Platonin ja mustatukkaisen Aristoteleksen. Platon osoittaa maalauksessa sormellaan kohti taivasta (eli kohti jumalia eli ideoita),
      Aristoteles puolestaan painaa kämmentään kohti maata (eli kohti maallista pragmatismia).

      On jo monesti sanottu, että Aristoteles edustaa länsimaisuutta ja Platon puolestaan edustaa kommunismia ja totalitarismia.

      Poista

Kirjoita nimellä.