Julkisuus ihmelääkkeenä

Julkkikseksi uhkailemalla

Kansanedustaja Tom Packalén on ammatiltaan poliisi. Hän on urallaan saanut asiakkaikseen kaikenlaisia hörhöjä, joista eräiden suurena päämääränä on saada mahdollisimman paljon julkisuutta. Se on narsistin paras palkinto niin lain väärällä puolella kuin myös aivan laillisissa ammateissa, esimerkiksi toimittajan.

Maamme suurin päivälehti on nykyään profiloitunut julkaisemaan toimittajakuntansa emotionaalisia vuodatuksia, jotka enimmäkseen tai ainakin suurelta osalta liittyvät aivan hyviin ja kannatettaviin asioihin. Yksi tällainen on ilman muuta se, ettei kenellekään saa lähettää tappouhkauksia.

Asia on kyllä yleisesti tiedossa ja kaikkien normaalien ihmisten hyväksymä. Sitä paitsi laki määrittelee sen yksiselitteisesti rikokseksi. Tässä mielessä ei siis kannata järjestää erityistä kampanjaa asian paheksumiseksi saati kriminalisoimiseksi. Homma on jo hoidossa.

Mutta saattaahan uhkailulla olla myös uutisarvoa. Mikäli sellaisia alkaa ilmaantua tavallista enemmän, pitää hälytyskellojen soida: tässä on jotakin epätavallista! Silloin tiedotusvälineiden kannattaa kertoa, että tällaista on havaittu ja että poliisi tutkii asiaa laittomana uhkailuna. Lisäksi voi mainita, millaisen rangaistuksen laki sellaisesta määrää.

Typerintä, mitä lehti voi tehdä, on selostaa laajasti, millaisia uhkailuja kukin on saanut, miten paljon kutakin on pelottanut ja niin edelleen. Täysin vinksahtanutta on todistella, että tällaista ei saa sallia, että me tuomitsemme sen moraalisesti ja niin edelleen. Ikään kuin kilpaileva taho voisikin todistaa, että kaikki on ihan OK ja että se edustaa kilpailevaa mielipidettä, jollainen on demokratiassa sallittu.

Miksi ihmeessä tällaista gonzoilevaa emootiojournalismia sitten harjoitetaan yhä uudelleen? Olipa kyseessä kouluampuja, lastenmurhaaja, vaimonkiduttaja, koiranrääkkääjä tai mikä tahansa muu tunteita nostattava tapaus, sitä varmemmin sijaisitkijät repivät asiasta kokosivun uutisia. Ikuisena häpeäpilkkuna suomalaisen journalismin historiassa on koko sivun valokuva kouluampujasta. Ja silloin elettiin foliokoon aikaa.

Selityksiä tarjotaan: ”Puhe on ainoa keinomme kertoa kaikille mitä me sallimme, mitä emme… Lakiin ei voi kirjata jokaista yksittäistapausta, esimerkiksi pykälää ”älä hauku Helsingin Sanomien päätoimittajaa pakkoruotsihuoraksi ja uhkaa hänen perhettään”. Näin HS 14.6.2013.

Eipä tarvitsekaan. Ei laki tee hänen kohdallaan poikkeusta. Asia on täysin selvä.

Uhkailijat eivät saman kirjoituksen mukaan myöskään ”parane vaikenemalla”. Puhumattomuudessa sen sijaan ”menestyvät toivottomuus ja pelko” ja jostain sieltä kumpuaa myös uhkailijoiden tarve tulla huomioiduiksi.

Suomen naisten ikiaikaisen kyökkipsykologian mukaan kaikki maailman asiat ovat hoidettavissa paljolla puhumisella. Puhumattomat miehet ovat se kauhistus, joka yleensä kaiken pahan matkaan saattaa ja ehkä heidän ”huomioimisensa” jotenkin, tarkemmin selittämättömällä tavalla parantaisi tilanteen, koska ”toivottomuus ja pelko menestyvät puhumattomuudessa”.

Toimittajan kolumni päättyy paradoksiin, jollaiset ovatkin niin nykytaiteen kuin journalismin sine qua non: ”On meillä kuulkaa turhempiakin julkkiksia kuin ne, jotka pelottavat ja ahdistavat meitä!”

No eipä kuulkaa ole. Non sequitur. (Puolustelen latinan käyttöä tässä sillä, että anglosaksisessa maailmassa tämä ilmaus on yleisessä käytössä ja velvollisuutemme on lähestyä sen käytäntöjä).

Tämänkertainen uhkailujen paisuttelu näyttää liittyvän pyrkimykseen vierittää vastuu asiasta jollekin poliittiselle taholle, jonka oletetaan ”ruokkineen” vihaa ja vihapuhetta (joka muuten ehkä sittenkin on parempi vaihtoehto kuin vihavaikeneminen?). Voihan kyseessä olla myös puhtaasta ja vilpittömästä tunteen palosta kasvanut tarve tuoda esille omia ja lämpöisiä emootioita, jotka vihapuheen kontrastina pääsevät aivan erityisesti oikeuksiinsa.

Mutta jospa nyt ei paapottaisi sitä nimetöntä uhkailijaa eikä toteutettaisi hänen toiveitaan. Jos näin tehdään, on se varma keino saada tätä tavaraa yhä enemmän ja enemmän. Tällaisen toiminnan tukemisen voisi jo rinnastaa rikoksen suosimiseen. Se ei sovi laatulehdelle.