torstai 4. heinäkuuta 2013

Ruotsin kirous



Pehmustettu tyrannia
(Marianne Alopaeus, Ruotsin pauloissa, 1984, 365 s.)

Luin Marianne Alopaeuksen Pimeyden ytimen pian sen ilmestyttyä, 1966. Se tuntui jotenkin falskilta vasemmistosnobbailulta, joka peilasi itseään poroporvarilliseen taustaan ja kehitteli suuria jonninjoutavista aineksista. Toki kirjoittaja oli kuvissa hyvän näköinen, mikä ilman muuta tekee uteliaaksi myös tekstin suhteen. Ainakin silloin teki.
Nyt tartuin Alopaeuksen kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen uudempaan kirjaan toisenlaisen uteliaisuuden merkeissä. Alun perin vuonna 1983 ilmestynyt Drabbad av Sverige kertoi kansankodin tolkuttomuuksista varoittavana esimerkkinä Suomelle, joka ei vielä ollut kehityksessään niin pitkällä.
Kolmekymmentä vuotta on yhden historiallisen sukupolven pituus. Siinä ajassa historian viekkaat mekanismit ovat tuoneet saman hulluuden meillekin, mikäli niin on määrätty tai sitten on otettu opiksi ja säästytty pahimmalta. Millaisia asioita suomenruotsalainen kirjoittaja ihmetteli ja kauhisteli naapurimaassa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa? Miksi hän näki kauhistuksia siellä, missä medelsvensson vain nyökytteli hyväksyvästi? Kuka hän oikein on tai oli?
Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1918, joten hän oli mummovaiheessa jo kirjan ilmestyessä. Hänellä on yläluokkainen, suomenruotsalainen tausta ja kokemusta pitkäaikaisesta asumisesta sekä Ranskasta että USA:sta. Suomi on kuitenkin hänen kotimaansa, tarkemmin sanoen svensk Finland ja hieman abstraktimmin sen traditiot ja kieli. Vaikka hänellä ovatkin ”juuret tuulessa” ja hän tunnustaa haluavansa asua Ruotsissa kaikesta huolimatta, on hän myös patriootti. Venäläisittäin voisi sanoa hänen olevan tarkemmin sanoen ”oman maansa patriootti”, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa myös ja aivan erityisesti ”pientä synnyinmaata”. Suomenkielinen enemmistö, jota joskus kutsutaan ”suomalaiseksi kansanmereksi” saa osakseen lojaalisuutta ja siitä jopa ylpeillään, mikäli se ansaitsee, mutta kirjoittaja ei sitä suinkaan hellittele vaan ärhentelee aina vaistotessaan sen uhkaavuuden.
Yläluokkaisuus on kirjoittajalle täysin sallittu lähtökohta, missä ei ole mitään häpeämistä, toisin kuin Ruotsissa kuvitellaan. Sama koskee naiseutta, mikä ei tarkoita sorronalaisuutta, toisin kuin naapurin patenttifeminismi olettaa. Myös kirjoittajan vanha tyttökoulu kuuluu hänen kulttuuriperintöönsä, jota hän puolustaa ärhäkästi naapurin sovinnaisennakkoluuloja vastaan.
Kirjoittajassa on jotakin viehättävän tyttömäistä kypsästä iästä huolimatta. Hän ylenkatsoo akkamaista feminismiä ja latteaa ”yhteiskunnallisuuden” tyranniaa. Kuin Artemis hän ampuu murhaavia nuolia kaikkiin niihin, jotka uhkaavat hänen vapauttaan ja koskemattomuuttaan. Tällaisista tytöistä vaarikin tykkää. Miksi ne ovat niin harvinaisia mummojen joukossa? Onko kyseessä pikemmin konformismi vai sivistyksen puute, joka tekee ikääntyneistä naisista mitäänsanomattomia nyökyttelijöitä silloinkin ja varsinkin silloin, kun he edustavat radikaaleja aatteita.
Kirjoittaja näyttää kantavan sellaista traditiota, jossa vielä annettiin arvoa seurustelutaidolle. Tässä traditiossa olivat molemmat sukupolvet läsnä ja siinä vallitsi taustalla eroottinen lataus, mikä ei tietenkään merkinnyt seksiobsessiota, vain toisen sukupuolen huomioimista.
Aikakauden Ruotsissa sen sijaan on menty tympeään ”yhteiskunnallisuutta” korostavaan maniaan, jossa niin sanottu tasa-arvo tallaa kaiken vähänkin hienomman eleen ja ajatuksen. Sukupuolten välisenä suhteen on yksinkertaisesti ”viha”. Koska kirjoittajalla ei moista vihaa ole, hänen ilmeisesti oletetaan vain olevan kykenemätön analysoimaan  mielenliikkeitään. Hän ei myöskään ole havainnut ”naisten sortoa”, mikä on jo sodanjulistus ”yhteiskunnalle” tai ainakin korvapuusti hyvälle maulle.
Ehkäpä kirjoittaja, jonka nuoruus oli jo ennen sotia, kuului jo tuolloin menneeseen maailmaan. Ja ehkä me nyt elämme siinä luvatussa maassa, jollaisena Ruotsi meille sukupolvi sitten kangasteli?
Mikä oikeastaan teki Ruotsista, tuosta kilttien ja hyväsydämisten ihmisten maasta niin ahdistavan?  Yhtenä merkittävänä tekijänä kirjoittaja näkee USA:n esimerkin. Amerikkalainen naiivius, sentimentaalisuus ja kielen köyhtyminen oli tullut kirjoittajalle tutuksi jo ennen kuin hän todella tutustui Ruotsiin. Ruotsista taas oli tulossa amerikkalaisuuden etäispesäke, sillä ruotsalaiset eivät osanneet muita kieliä kuin englantia eivätkä pitäneet muita maita kuin Yhdysvaltoja varteenotettavana vertailukohtana omalle erinomaisuudelleen.
Ruotsalaisten suuria helmasyntejä olivat konformismi ja kateus. Muotikeisarit uskalsivat käskyttää ruotsalaisia: tänä keväänä pitää olla sitä ja sitä! Suomessa kansa olisi uhallakin jättänyt tällaiset käskyt täyttämättä, arvelee kirjoittaja. Kateus ja konformismi ilmenivät myös siinä, että oli häpeällistä poiketa ”tasa-arvosta”. Niitä, jotka poikkesivat, sopi rangaista esimerkiksi kohtuuttomilla veroilla. Oli myös sopimatonta pitää välimatkaa muihin ihmisiin. Niinpä teitittely oli hävitetty ja aikuiset ihmiset esittäytyivät toisilleen etunimillä kuin lastentarhassa.
Käytöstapojen puutteeseen liittyi se, että kelvotonta käytöstä ei saanut arvostella. Lapsia ei saanut komentaa ja heidän piti antaa kiroilla ja juopotella, mikäli halusivat. Kirjoittaja näki humalaisia lapsia ensi kerran Tukholmassa.
Ehkä pahinta oli kuitenkin konformismi: ruotsalaiset pelkäsivät toisia ruotsalaisia, sitä, että olisivat sanoneet jotakin tälle päivälle ja vuosikymmenelle sopimatonta. Siksi he jäljittelivät kuin lapset ja antoivat ”ongelmien valinnan” joukkotiedotusvälineiden huoleksi.
Tämä avasi suoran väylän valvonnan ja kyttäyksen tyranniaan. Kun kansa ei uskalla muodostaa omia mielipiteitä, on se valmis hyväksymään sen, että ”oikeita” mielipiteitä ja elämäntapaa valvotaan orwellilaisin metodein. Tasa-arvon toteuttamiseksi kielletään ja lakkautetaan kaikki oppilaitokset, jotka saattaisivat leimautua ”hyviksi”, siinä piilee vaara tasa-arvolle ja elitismi on yksiselitteisesti kirosana, jota ei tarvitse perustella. Saman logiikan mukaan ilmiantaminen on kansalaisten luonnollinen velvollisuus. Kuten neuvostososialismissa, paras mahdollinen yhteiskunta vaatii kansalaisiltaan ehdotonta lojaalisuutta, koska sillä on siihen oikeus.
Kirjoittaja pyristelee kuitenkin vastaan. Hän ärsyttää tahallaan feministihaastattelijoita ja briljeeraa sellaisilla asioilla, jota ovat Suomessa paremmin. Se vetää vastapuolen hiljaiseksi. Suomessa on paljon huonoa, luoja paratkoon, mutta on hyvääkin. Jälkimmäistä ruotsalaiset eivät tunne ja siksi he suhtautuvat suomalaisiin niin alentuvan hyvänsuopaisesti. Monia suomalaisia asioita kiiruhdetaan kilvan kiittämään: niin paljon parempaa kuin meillä! Mutta taustalla on ajatus, että tuota hyvää on niin vähän, ettei Suomea voi ottaa vakavasti. Ruotsiin ja Norjaan ei koskaan suhtauduttaisi samoin! Mutta tämä oli aikaan ennen Nokiaa.
Kirjoittajan pirullisen nautittavia sivalluksia ei voi kiteyttää muutamaan lauseeseen. Ne kannattaa lukea ja miettiä samalla, mistä me oikein tulemme ja mihin menemme. Oliko Ruotsi meille vain muutaman vuosikymmenen esikuva, johon me nyt suhtaudumme tasa-arvoisesti? Vai olemmeko samalla uralla, jolta emme pääse pois, vaikka tahtoisimme?
Kirjoittaja kauhistelee maahanmuuton tolkuttomuuksia, jotka jo saattoi havaita. Hän ihmettelee sosiaalitanttojen tyranniaa, jonka tuloksena ”yhteiskunta” pitää lapsia omaisuutenaan ja sieppaa heidät vanhemmiltaan, mikäli sopivaksi katsoo. Ruotsissa oli tuhon aikaan 24000 huostaan otettua lasta, niistä 12000 pakkokeinoin. Luvut olivat kauhistuttavia, kun muissa pohjoismaissa kysymys oli sadoista. Viranomaisten julkeus meni niin pitkälle, että he saattoivat vaatia vanhempien kasvatusmenetelmiä ”poliittisesti arvioitaviksi”…
Rikollisuuden ja holtittomuuden salliminen, koska moraalisia mittapuita ei muka ollut, oli kirjoittajan mielestä todellista ”klerkkien petturuutta” (trahison des clercs), älymystön petosta. Ei saanut ajatella, että ihmisillä ja ihmisryhmillä oli perinnöllisiä eroja, ei saanut ajatella mitään tasa-arvon vastaista tai kiistää ”yhteiskunnan” oikeutta hallita yksilön tekoja ja jopa ajatuksia. Moistako ei ollut Suomessa?
Kun muistelen, mitä meidän oma tuonaikainen älymystömme puuhaili ja kirjoitteli, en osaa asettaa maatamme länsinaapurin yläpuolelle. Tuo ”yhteiskunnan” kaikkivaltiutta korostava ideologia on sen jälkeen vain voimistunut ja pesiytynyt valtionhallintoon. Kukaan ei todella ole edes vaatinut sen hävittämistä ja sen miljardibudjetille asettaa rajansa vain talouden alamäki.
Kirja on vanhentunut, kuten kaikki hyvät kirjat. Se toisin sanoen on kiinni ajassaan. Samalla se myös on kyllin rehellinen heijastaakseen jotakin ajatonta. Päällimmäisenä siitä jää mieleen kirjoittajan terhakka itsepäisyys: minun äidinkieleni on yhtä hyvä kuin teidänkin, se ei ole väärin äännettyä ruotsia enkä aio koskaan luopua siitä, vaikkapa sitten nauraisitte ja pitäisitte moista poikkeamista sopimattomana… Hyvä tyttö!

38 kommenttia:

  1. Ihmettelen sinnikkyyttäsi, kun jaksat kahlata läpi kirjan joka on jo vanhentunut.

    Tykkäsin tavasta jolla tykkäsit kirjoittajasta, kunnioitit hänen työtään ja näkemyksiään. Yleensä tuntuu kuin tällaisia kokonaisia kansoja yleistävissä kirjoissa pitää erityisesti ottaa huomioon arvioivan henkilön omat taustat. Sen teit kiitettävästi.

    Silti minusta on energianhukkaa yrittää yleistää niin isoja juttuja kuin jonkun kansakunnan piirteitä, harvoin siinä onnistuu edes likimain ja vaikka vähän onnistuisikin, mikä tarkoitus sillä voisi olla?

    VastaaPoista
  2. Ei yleistetäkään. Kyse on kulttuurien törmäyksestä, suomenruotsalainen vs. ruotsalainen. Se oliminusta kiinnostavaa. Ja vielä kiinnostavampaa se, miten kirjoittaja reagoi niihin uutuuksiin, jotka jo olivat Ruotsissa, mutta ei meillä.
    Otos on menneestä maailmasta, mutta eihän meillä muuta olekaan. Vielä meitäkin joku friikki sadan vuoden kuluttua lukee ja ihmettelee.

    VastaaPoista
  3. Onko kirja vanhentunut? En ole lukenut sitä. Ainakin sen ajatukset kuulostavat tutuilta, ihan kuin tämän hetken Suomesta. Kolmekymmentä vuotta sitten ajateltiin tavalla, joka nykyisin tuomittaisiin, mutta kuitenkin toivoisin, että suomalaiset eivät lähtisi tähän massapsykoosiin mukaan, vaan pitäisivät omat ajatuksensa, vaikka ne eivät olisikaan comme if faut. Pitäisi olla mahdollisuus ajatella eri tavalla, mutta epäilen, että kaikki halutaan painaa samaan muottiin, ihan niin kuin Ruotsissa?

    Onko Alopaeus toisinajattelija vai peräti väärinajattelija?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on sikäli vanhentunut, että meillä ollaan jo ruotsalaisia. Alopaeus katselee kaukaisesta menneisyydestä ja tuomitsee kaiken väärin.

      Poista
    2. Napoleonin sotiako ajattelet? Onko Kriitikko Vihavainen tullut perehtyneeksi Alpopaeus sukuun?

      Poista
    3. Pohdiskelen tässä David Alopaeuksen diplomaatin uraa, menestystä ja elämäntehtävää. Olisiko Vihavaisenkin aika tunnustaa tosiasioita? Asioita on perinteisesti tarkasteltu Suomessa juuri Vihavaisen tavalla. Yksi ainoa helppo selitys ei kaikkien historiaan vaikuttavien henkilöiden kohdalla kuitenkaan ole se ainoa oikea katsantokanta. "Kaiken väärin tuomitseminen" merkitsee tässä kontekstissaan, että kirjallisuuskriitikolla itsellään on ahdas väylä, vähän omaa liikkumisvapautta ja truismeihin perustuva tapa tuoda kriitikon ajatuksia julkisuuteen. Heraldisen peilikuvan ymmärrys tai peilautuvan projektion taju, historiallisten muutosten toisiinsa sitoutuminen.. persoonallisemman ja modernimman kritiikin laatiminen olisi ehkä mielekkäämpää. Vai kuinka?

      Poista
    4. Olisin itse lähtenyt rakentamaan Alopaeuksen suvun naispuolisen kirjailijan kertomuksesta kiehtovaa ja jännittävää siltaa 1800-luvulle. Vihavainen tyytyy sovinismiin ja kuittaa "hyvä tyttö"- ideologiallaan koko kirjallisen suorituksen. Ällistyttävää, noloa ja suomalaiselle miehlle tyypillistä. Jonkinlaisella naiskirjailijan "terhakalla itsepäisyydellä" lienee ollut vaikutuksensa kriitikkoon, onpa kummallista että edes se jäi mieleen kirjoittajasta, jonka omaa osaa ei voi mitenkään edes vertailla suomalaisen rivikansalaisen elämään.

      Poista
    5. Vihavainen tosiaankin on tullut perehtyneeksi Alopaeus-sukuun ja vähän muuhunkin. Mutta suvusta vait! Hän nyt vain sattui kirjoittamaan yhdestä kirjasta eikä suvusta.
      Kirjoittajan oikeus on tulla arvioiduksi tekstinsä ja sanomansa mukaan, muu olisi jo säälittävää ad hominem-typeryyttä.

      Poista
    6. Monille meille, etäisestikin Alopaeus suvun jäsenille on tuskallista lukea Timo Vihavaisen kevytmielisiä purkauksia.

      Poista
    7. Tuskan toivon jalostavan koko sukuanne. Toivon ja myös uskon, ettei koko suku koostu ääliöistä, jota eivät kykene ymmärtämään lukemaansa ja yrittävät helppohintaisella snobbailulla korvata ajattelun.

      Poista
    8. Maisterina tuskin itsen jaksan snobbailla ja laaja suku todellakin koostuu sekä suomalaisista, että muista. Ihmettelen hieman vanhanaikaisena henkilönä tätä suomalaista sanankäyttöä. Se oli 1980-luvun postmodernissa henkisessä ja luovassa tilanteessamme rentoa ja normaalia. Näin internet- maailmassa katson oppineeni taas paljon. Vältän viimeiseen saakka osallistumasta akateemiselta laadultaan arveluttaviin keskusteluihin, kommentointeihin. Kiitokseni kuitenkin vastauksista.
      Helppohintainen snobbailuhan lienee Teillekin sopiva lyömäase?

      Poista
    9. Keaskustelu on tosiaan mennyt älylliseltä laadultaan sellaiseksi, ettei tee mieli jatkaa. Suvusta höpöttäminen on tällaisessa yhteydessä jo aivan väärältä vuosisadalta eikä kyseessä ole edes 1900-luku.
      OIlisi kiinnostaa tietää, mitä Alopaeus itse ajattelee, jos on hengissä. Hänen 60-luvun vasemmistosnobbailevassa kirjassaan Piemyden ydin päähenkilö nimenomaan irtautui suvun ahtaan tunkkaisesta ilmapiiristä, vaikka tädit yrittivät jankuttaa "lika barn leka bäst". Hänelle kaikkein läheisin oli kuin olikin nuori algerialainen uros, ellen väärin muista.
      Silloin hän oli vielä tyttö, Ruotsi-kirjaa kirjoittaessaan kai jo keski-ikäinen, mutta sama tyyloi jatkui. Saattavatpa jotkut olla nuorekkaita vielä mummoiässä ja jotkut eiv ät koskaan...

      Poista
    10. Alopaeus ei ollut nuori tyttö kirjoittaessaan Pimeyden ytimen. Tai ehkä kaikki naiset ovat vielä 48-vuotiainakin "nuoria tyttöjä".
      Alopaeuksen muistolle. Luin kirjan 66 ja noin 76, ja molemmilla kerroilla oli yhtä vaikuttunut. Ehkä pitää lukea taas 2016 tai jo nyt.

      Poista
  4. Sattumalta luin kauan sitten Pimeyden ytimen ja jotenkin vaikutuin, vaikka kirjoittajan elämänpiiri selvästikin kovasti erosi omasta suomenkielisestä poikaisesta alaluokkaisuudestani. Luinpa vielä muutama vuosi myöhemmin toisenkin kerran. Jonkun toisenkin rakkauskertomukselta haiskahtavan kirjan luin ja pidin. Äskettäin otin, kai vanhasta rakkaudesta, bloggarin mainitseman alkukielisen kirjan kirjaston eteisen kierrätyshyllystä hyvin tietoisena siitä, että vanhentunut kirjahan se varmasti jo on. Jostain olin lukenut kauan sitten aika samantapaisia arvioita kuin bloggari, ja siksi kiinnostuin. Yritän näet aina silloin tällöin yrittää ruotsin kieltäkin ylläpitää. Pitääpä nyt panna lukulistalla eteenpäin.

    VastaaPoista
  5. No, ei tyylikäs piruilu sinänsä vanhene. Cicerokin on elävää kirjallisuutta. Ja olennaista on, ettei se vain toistele ennalta-arvattavia oikeinajattelemisen kaavoja, vaan perustuu aivan ilmeiseen vakaumukseen.
    Kiinnostavaa muuten, että luterilaisissa maissa ei ole paljon näkynyt uusia Luthereita, juuri niissä näyttää pikemminkin vallitsevan oikeaoppisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykymaailmassamme on vielä jonkin verran henkilöitä, jotka yrittävät "piruilla tyylikkäästi". Piruilijan on kuitenkin järkevää muistaa, että maailman todelliset ja merkittävät ajattelijat edes yrittävät olla selkeitä ja ymmärrettäviä. Piruilija on kadottanut kontaktinsa sekä yleisöön, että itseensä. Hän kätkee epävarmuutensa älyllisestä sarkasmista kaukana olevaan kiukutteluun, sarkasmin huonompaan versioon. Maailma kaipaa rehellisiä tieteen tekijöitä. Meillä on paljon ongelmia. "Oikeaoppisuuden" valaistessa vain pienen yhteisön tietä jää muu osa maailmaa tutkimattomaksi.

      Poista
    2. Olisin odottanut professori Vihavaiselta jonkinlaista suhteellisuuden tajua. David Alopaeus yritti diplomaattina esimerkiksi estää Napoleonia teurastamasta ranskalaisia sotilaitaan. Hänet jopa vangittiin Ruotsissa. Vihavaisen kritiikissä ei yksikään olemassa oleva fakta tule esiin. "Marianne tyttö" vain putkahtaa jostakin tekemään pahojaan. Jos koko Suomen kirjallisuuden tutkimus on yhtä alkeellista, mielivaltaista, ei kritiikin lukija voi muuta kuin pidellä päätään ja itkeä.


      Poista
    3. Tälle anonyymille voi vain toivoa itkun puhdistavan silmiä. Olisi myös hyvä, jos lukija kykenisi jonkinlaiseen suhteellisuudentajuun, tässä kirjoittaja ei kovin pitkälle voi häntä kädestä pitäen opastaa muuttumatta yhtä naurettavaksi. Essee on essee eikä esimerkiksi tutkimus. Jos tätä ei tosiaankaan ymmärrä, on viisainta vain rajoittua lukemaan sellaista, mitä ymmärtää.

      Poista
  6. Hyvä löytö ja tärkeä aihe.
    Matti Klinge kirjoitti aika sypäkästi samasta aihepiiristä viimeisimmässä päiväkirjakokoelmassaan. Ja vieläpä vahvasti samansuuntaisesti. Allekirjoitan monilta osin.

    VastaaPoista
  7. Onko tuo sama kirja missä on klassinen vitsi (urbaani legenda) vapaasta kasvatuksesta? On varmaan. Samassa kirjassa taidettiin todeta ruotsalaisten englanninkielestä, että juttu sujuu, mutta mitään syvällisempää eivät osaa englanniksi sanoa. Sama koskee nykynuoria Suomessa. Englannin viimeiset slangisanat ovat tuttuja, mutta ihan perusasioita ei osata esimerkiksi kieliopista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, siinä puhuttiin lastenkieli-englannista, jota myös jenkeissä käytetään, kun puhutaan suurelle yleisölle

      Poista
    2. Eikö viestin, kirjoituksen tai puheen sisältö ja merkitys olisi kiintoisampaa pohdiskeltavaa, kuin murre tai esitystapa?

      Poista
    3. Miksi erityisesti Marianne Alpopaeuksen kirjoittama kirja olisi vanhentunut? Siitä tavoittamani ajatukset olivat ainakin minulle uusia, teksti tuoretta ja mielenkiintoista. Onko suomalainen tietyn piirin sanelupolitiikka ulottumassa aivan kaikkiin kulttuurimme asioihin? Saman ikäiset mutta mieskirjailijoiden aikaansaamat tekeleet jatkavat myyntiä. Miksi ne eivät vanhene? Millähän tavoin niiden ilmaisu pysyy muuttumattomana?

      Poista
    4. Vielä kerran: se on nyt uudessa henkisessä ympäristössä, jossa kukaan "oikein ajatteleva" ei enää arvostele niitä typeryyksiä, jotka Alopaeus kirkkaasti näki omalta tarkastelutasoltaan.

      Poista
    5. Pyydän vielä kohteliaimmin saada tietää miksi Marianne Alopaeuksen kirja on polttoroviolla? Onko sen poliittinen sanoma väärä? Onko suomalaisesta tai ruotsalaisesta valtavirrasta irrottautuminen väärin? Pyydän myös saada huomauttaa, että en ole ehtinyt lukea kirjaa. En ole myöskään ehtinyt muodostaa käsityksiäni siinä olevista eri aiheista. Minulle tulee mieleen, että nuori ihminen joka kirjoittaa esimerkiksi interrail matkastaan spontaanin päiväkirjan ja saa sen vuoksi akateemisen professorin vihan päälleen, on viattomana väärin arvioitu. Mistä tässä kaikessa on rehellisesti sanoen kyse? Kukin meistä on vapaa valitsemaan henkisen kasvuympäristönsä. Toisaalta me emme kuitenkaan elä enää valistuksen ja spontaanisti humaanin, lojaalin eurooppalaisen ajattelun aikakautta vaan pelokkaina, kuuntelemassa suomalaisen sanelun ja "oikein ajattelevien" ajanjaksoa? Kuulostaa pelottavalta, melkein kammottavalta sillä ajatteluahan ei voi koskaan kontrolloida. Voin olla olevinani samaa mieltä, kuin ohjelmointiani yrittävä henkilö. Alopaeus on siis valittu syntipukiksi ja varoittavaksi esimerkiksi? Kovin suuret ihmisjoukot myös Suomessa ajattelevat hänen laillaan samalla tavoin tietyistä asioista, ajattelu ei ole kadonnut mihinkään vaikka se on ehkä vaiennettu. Suomalaiselle merkitsevät kokonaan toiset seikat elämässä, kuin hänelle. Miksi suomalaisen lukijan pitäisi tunkeutua ajatusmaailmaan, jota maassamme ei ymmärretä? Jos kirja on mitätön, miksi otatte sen esille?


      Poista
    6. Lyhyesti sanoen, oletta ymmärtänyt koko tekstini aivan väärin, en koskaan olisi edes voinut kuvitella moista mahdolliseksi. Suhtaudun Alopaeukseen mitä ihailevimmin.

      Poista
    7. Poden yltyvää kiinnostusta mitä tulee Euroopan syntyhistoriaan, Napoleoniin, Aleksanteri I:n aikakauteen. Alopaeus on ollut linkkini menneisyyteen. Sain hänen avullaan edes jonkinlaisen käsityksen laajasta asiakokonaisuudesta. Yritän käsitellä kaikkia hauraitakin historiallisen alkuperäisen tietämyksen väreitä, kuin aarrettani. Olen tässä yhteydessä tahallani ymmärtänyt kaikki asiat mahdollisimman väärin, siis kahdella eri tavalla, sillä olen pitkästynyt henkilö. Kiitokset vielä kerran, oikein hyvää menestystä blogillenne, löysin sen vasta tänään.

      Poista
    8. Alopaeukset tietenkin ovat mainio tarkastelupiste. Onneksi suomeksi on olemassa edes Tuomas-Kettusen teos, muita ei taida juuri olla. Muutenkin tuo aikakausi on nyt ansaitsemattoman vähäisen mielenkiinnon kohteena, koulua kai pitää syyttää.
      Kiitoksia toivotuksista!

      Poista
  8. Ruotsalaiset nuoret eivät suostuisi elämään rumien tohtoreiden hallitsemassa vähemmistöjen paratiisissa, mutta suomalaisilla ei ole valinnan varaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaatii erikoista kansanluonnetta arvostella naiskirjailijaa ulkonäön perusteella. Olen Kamusen kanssa samaa mieltä siitä, että nykyajan Suomen ulkopuolelle jäävissä normaaleissa sivistysmaissa kyetään valitsemaan virkoihin sopivat henkilöt. Suomalainen rahvaankieli tekee mahdolliseksi naisten ala-arvoisen kohtelun. Loukkaukset sinkoilevat myös akateemisissa piireissä. En ole koko elämäni aikana lukenut ainoatakaan yhtä hyökkäävää kritiikkiä, kuin yllä oleva. Nainen on saatava flopiksi, keinolla millä tahansa. Ehkä jo Cicerokin harjoitti kirjallista panettelemista. Platon sanoi, että yhteiskunta on aina paha. Kiiruhtakaamme toteuttamaan omaa pimeää tahtoamme.

      Poista
    2. Luulen tosiaankin, että kansamme perusolemukseen kuuluva rahvaanomaisuus on kaiken tämän kauhistuksen perimmäinen syy. Luulen lisäksi, ettei kirjoittaja ole tajunnut tuon kirjan sanomasta enempää kuin sitä käsittelevästä essestäkään mitään olennaista. Vai että hyökkäävää kritiikkiä...

      Poista
  9. "Kun muistelen, mitä meidän oma tuonaikainen älymystömme puuhaili ja kirjoitteli, en osaa asettaa maatamme länsinaapurin yläpuolelle. Tuo ”yhteiskunnan” kaikkivaltiutta korostava ideologia on sen jälkeen vain voimistunut ja pesiytynyt valtionhallintoon. Kukaan ei todella ole edes vaatinut sen hävittämistä..."

    Ajatuksen jatko taitaakin mennä Max Planckin ennustusten puolelle.

    VastaaPoista
  10. Mikä "Suomen kirous" kannattaisi lukea jos haluaisi tietää mitä ruotsalainen ajattelee lähi-idästään?

    VastaaPoista
  11. Kuka tietäisi? Suomeahan ei ole oikein otettu vakavasti muuten kuin natsien auttajana (missä roolissa he eivät lainkaan pärjää ruotsille).

    VastaaPoista
  12. Kiitos, professori, tästä vinkistä! Marianne Alopaeushan osoittautui erinomaiseksi kirjoittajaksi ja hänen kirjallaan on jännettä pitkälle yli nyt tässä postauksessa käsiteltyjen asioiden aina usean sukupolven mittaisesti. Tavattoman mielenkiintoista, vaikkapa luonnekuva hänen enostansa! Elämän muuttumattomien tosiasioiden kuvittajana Alopaeus vertautuu hienosti esim. Helena Anhavaan. Vieläkin kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisin hyvin varovainen kahta naiskirjailijaa vertaillessani. Kaksi luovaa henkilöä saattavat kirjallisen työnsä vuoksi ehkä näennäisesti muistuttaa toisiaan tai jonkinlaisia samankaltaisuuksia voidaan luoda, keinotekoisesti. Jos Marianne Alopaeuksen elämäntyö on kritiikin osoittamalla tavalla vaikeaa tulkita tai ymmärtää, ei yhtymäkohtiakaan ole mielestäni helppo osoittaa. Jäin myös epävarmaksi, ovatko kirjailijat vai kirjat vertailtavissa toisiinsa. Kirja on tuote. Siinä voidaan esittää väittämiä, jotka eivät välttämättä edusta kirjailijan omia mielipiteitä.

      Poista
  13. Sain kirjan vuonna 2013 kirjakokoelmaani, en ole ehtinyt lukea siitä kuin joitakin otteita. Olisi ollut kiintoisaa saada ajatella sen sisältö itsenäisesti alusta loppuun. Luettuani yllä olevan "kritiikin" minulle tuli merkillinen olo. Saako Suomessa hyvien tapojen mukaan arvostella kirjailijan tällä tavalla? Onko kirjailijan osana ehkä rivimiehen miellyttäminen? Eikö kirjailijan omilla ajatustavoilla ole mitään arvoa? Ei tulisi heti mieleen selittää lukijalle koko lukukokemusta. Eikö kritiikki ideana ole vähän vanhentunut?

    VastaaPoista
  14. Marianne Alopaeuksen kirja, "Pimeyden ydin", on ollut kirjahyllyssäni vuodesta 1973 saakka. Olin lukenut sitä ennen kirjan "Jäähyväiset elokuussa" ja mieltynyt siihen. Kun sitten ostin Pimeyden ytimen itselleni, olen siitä lähtien palannut kirjaan aina muutaman vuoden välein. Nytkin taas ilahduin tekstin tuoreudesta ja ajattomuudesta. Löydän siitä riipaisevan vahvat yhtymäkohdat joka vuosikymmenelle Suomessa, joita olen 1970-luvusta lähtien elänyt. Se on toiminut erinomaisena peilinä omille, usein ns. yleisen mielipiteen jämähdyttämille ajatuksilleni. Tänä aamuna lähdin etsimään internetistä lähinnä Marianne Alopaeuksen sukutaustoja tarkemmin. Niinpä osuin tällekin keskustelusivustolle. Ilahduin, kun huomasin, että vielä tänäkin vuonna joku on analysoinut Alopaeuksen tekstejä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.