torstai 24. lokakuuta 2013

Saksa, Saksa ja Saksa



YYA-historian pitkä laahus
Pari merkintää Jokisipilän ja Könönsen kirjan johdosta (Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944. Otava 2013).

Englannissa syntyi aikoinaan käsite ”Whig-historia”, jolla tarkoitettiin menneisyyden tarkastelemista liberalismin ideologiasta käsin. Sen rajoituksena oli, että menneen maailman omat mittapuut korvattiin toisesta aikakaudesta importoiduilla arvoilla ja näkökulmilla.
Meillä syntyi 1960-70-luvuilla suuntaus, jota voidaan nimittää YYA-historiaksi. Se tarkasteli erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita ns. hyvän naapuruuden näkökulmasta, lähtien sitä olettamuksesta, ettei Neuvostoliitolla koskaan ollut mitään  ikäviä suunnitelmia Suomen varalta ja että maiden välisissä suhteissa tapahtuneet ikävyydet olivat objektiivisesti Suomen syytä, riippumatta siitä, että puna-armeija käytännössä oli joutunut suorittamaan sen suhteen tiettyjä toimenpiteitä siihen objektiivisesti pakotettuna.
Kaiken takana oli Moskovan –syystäkin- puuttuva luottamus Suomen poliittiseen johtoon. Asian ydintä symbolisoi presidentti Kekkosen vuonna 1978 esittämä ajatus, joka hänen mukaansa ei ollut jälkiviisautta ja jonka mukaan YYA-sopimusta ei olisi tarvinnut solmia vuonna 1948, jos se olisi solmittu jo vuonna 1938, jolloin sitä myös tarjottiin.
Hitlerin Saksan varjo oli, käyttääkseni Kekkosen sanontaa, ollut 1930-luvulla Suomen yllä, tahdoimmepa sitä tai emme. Kuten huomaamme, Kekkonen jätti sentään väittämättä, että 1930-luvun Suomi olisi ihan oikeasti ollut saksalaismielinen.
Kekkosen juhlapuheelle nyökyteltiin aikanaan yleisesti. Moni tiesi erinomaisesti, minkä arvoinen se oli, mutta ainakaan aktiivipoliitikkojen harrastuneisuus ei riittänyt sen kritisoimiseen. Syitä tähän voimme vain arvailla. Unohdettiin myös, että tuolloin, 1938 kyseessä oli AY-sopimus, jollainen sitten todella solmittiin Kuusisen kanssa seuraavana vuonna. Avunanto oli tuolloin homman ydin, ystävyys tuli kaupan päälle.
Vielä tuossa vaiheessa ei eurooppalaisen ja amerikkalaisen sivistyksen piirissä ollut täysin valjennut se ajatus, että holokausti oli uudemman maailmanhistorian tärkein tapahtuma, jonka näkökulmasta kaikkea oli tarkasteltava. Itse sana alkoi vasta tulla käyttöön juuri mainittuna vuonna esitetyn televisio-ohjelman ansiosta. Niinpä Suomessakaan ei vielä ollut erityistä tarvetta tilittää oman historiansa Saksa-kytkentöjä juuri holokaustin suhteen. Riitti, kun tiedettiin, että maallamme ei siihen ollut osaa eikä arpaa.
Tuohon aikaan ei ilmeisesti vielä kenenkään päähän myöskään juolahtanut, että 1930-luvun Saksa olisi jo ollut sama kuin holokaustin Saksa, jälkimmäinen kun sentään alkoi vasta vuonna 1942.
Nykyään on Saksan ”holokaustisuus” jo 30-luvulla suuren yleisön mielikuvituksessa ilmeisesti niin selvä asia, että tarvitaan erityinen tutkimus osoittamaan, ettei Suomessa tuolloin ilmennyt saksalaismielisyys tarkoittanut holokaustin tukemista, kuten ei myöskään sota-ajan yhteistyö Saksan kanssa.
Markku Jokisipilän ja Janne Könösen kirja Kolmannen valtakunnan vieraat on tietyissä suhteissa ansiokas. Se kuvailee monia vähän tunnettuja saksalaismielisyyden ilmentymiä Suomessa, mutta ei ryhdy pitämään niitä holokaustin kannattamisena, vaikka antaakin ymmärtää, että ”jotakin” tiedettiin.
Tässä asiassa nähdään kuitenkin niin paljon vaivaa, että lukijakin alkaa vaivaantua: tiedettiinhän meillä ”jotakin” kovin monesta muustakin asiasta. Myös Stalinin Neuvostoliiton politiikassa oli yhtä ja toista, joka sattuneesta syystä myös kiinnosti suomalaisia. ”Jotakin” tiedettiin sitten sodan aikana myös liittoutuneiden terroripommituksista ja muista ikävistä asioista. Kuitenkin, ja tämä pätee erityisesti totaalisen sodan oloihin, jokainen arvostelukykyinen henkilö ymmärsi, että ”jotakin” tietäminen ei vielä tarkoittanut paljon mitään. Päästä tuntemaan totuus olisi noissa oloissa ollut kovin paljon vaadittu. Niinpä oli vain hyväksyttävä se, että tiedetään ”jotakin”, minkä todellisesta merkityksestä ei oikeastaan voida sanoa yhtään mitään. Liittoutuneetkin alkoivat tietää asiasta enemmän kuin ”jotakin” vasta sitten, kun Saksa oli miehitetty.
Suomi ei tietenkään ollut saksalaismielinen eikä Saksaan orientoitunut 1930-luvulla. Tätä eivät kirjoittajatkaan väitä. Sitäkin merkille pantavampi on heidän johtopäätöksensä, jonka mukaan sinänsä vähäpätöisten saksalaismielisyyden ilmausten salliminen oli se keskeisen tärkeä tekijä, joka tuhosi Suomen puolueettomuuden ja matkaansaattoi talvisodan. Tämä merkitsee ”osavastuusta” tuosta sodasta. Neuvostoreaktioden vakavuutta tämän johdosta ei Helsingissä tajuttu tai niistä ei välitetty, mikä oli Suomen hallituksen taholta ”vastuutonta”. Suomen ”sokea piste” oli kommunismi, kirjoittajat arvelevat täsmentämättä, mitä tämä tarkoittaa.
Talvisodan tärkein yksittäinen taustatekijä on tunnetusti Molotovin-Ribbenropin pakti elokuussa 1939. Kirjoittajien on vaikea ymmärtää, miksi Hitler luovutti Neuvostoliitolle Suomen, vaikka tämä olisi antanut silla mahdollisuuden myös pysäyttää Saksan sotakone lopettamalla malminkuljetukset Ruotsista. Tämä on sitäkin käsittämättömämpää, kun kirjoittajat tietävät, että Saksa joka tapauksessa aikoi hyökätä Neuvostoliittoon.
Asia tehdään ymmärrettäväksi vasta sillä olettamuksella, että Neuvostoliiton tarkoituksena ei koskaan ollutkaan Suomen miehittäminen, mikä Saksassa myös tiedettiin. Sen sijaan koko talvisodan syynä olikin Saksan pyrkimys saada Suomessa aikaan kostohimoinen ryssäviha ja valmius hyökätä Neuvostoliittoon yhdessä Saksan kanssa… Niin: ”Hitler ajoi suomalaiset sekä talvi- että jatkosotaan”.
Tekijöitä mukaellen tekee mieli sanoa, että jos tämä hypoteesi hyväksytään, niin sitten voidaan jo hyväksyä ihan mitä tahansa. On se sen verran fantastinen.
Tämä, kuten erinäiset muutkin kirjan väittämät ovat aivan perustelemattomia, mutta näköjään niitä pidetään ehdottomina varmuuksina. Mistä kirjoittajat tietävät, että Hitlerin tarkoituksena oli koko ajan hyökätä Neuvostoliittoon? Asia oli kuulemma selvä jokaiselle, joka oli lukenut Mein Kampfinsa. Ovatko kirjoittajat lukeneet? Ei siihen ainakaan viitata. Aivan samoin voidaan sanoa, että jokaiselle oli selvää, että Neuvostoliitto pyrki bolsevisoimaan koko Euroopan ja loputkin maailmasta. Tämä oli selvää kaikille, jos he olivat vähänkin perehtyneet niihin opinkappaleisiin, joiden varaan koko bolsevismi oli rakennettu. Entäpä, jos näitäkin teoksia oli luettu? Ainakin Paasikivi luki ja alleviivasi ahkerasti Leniniään.
Kirjoittajilla näyttää myös olevan hyvin tarkat tiedot siitä, että vuonna 1933 Neuvostoliitto oli vakuuttunut Suomen vihamielisyydestä ja halusta liittoutua Saksan kanssa. Saksan hyökkäystäkin Moskovassa kuulemma pidettiin varmana viimeistään vuodesta 1938 alkaen. Ja niin edelleen. Huomiota herättää, ettei näiden väitteiden tueksi ole ilmeisesti kaivattu mitään dokumentaatiota. Moskovan politiikka näyttää siis olevan kirjoittajien mielestä niin triviaali asia, että jokainen tuntee sen muutenkin.
Kirjoittajat ovat myös laajasti käsitelleet erilaisten kulttuurihenkilöiden Saksa-suhteita ja nimittävät näitä hyödyllisiksi idiooteiksi. Nämä myötäjuoksijat eivät olleet natseja, mutta heidän näkyvät Saksa-flirttailunsa herättivät vain epäluuloja Moskovassa ja vaikkapa Ruotsissa. Mitään poliittista saati sotilaallista hyötyä niistä ei koitunut. On merkillepantavaa, että Mikkolan ja Talvion kaltaiset vanhat Venäjän ystävät tai Hilja Riipisen kaltainen vanha Moskovan maisteri ryhtyivät yhtäkkiä niin suuresti kammoksumaan Venäjää ja kääntyvät Saksan puoleen. Bolsevikkikaappauksen ja totalitaristisen valtion rakentamisen huomiointi auttaisi tätä ymmärtämään.
Tuntuu siltä, että kirjoittajien sokea piste on ollut juuri kommunismi. Heidän mielikuvituksessaan vuosien 1937-1938 Neuvostoliitto on muuttunut YYA-kauden leppoisaksi brezhneviläiseksi naapuriksi, jonka kanssa Suomi eli herttaisessa symbioosissa.
Miksi Suomi ei harrastanut sotilasyhteistyötä tuon ajan Neuvostoliiton kanssa? Miksi kulttuuriyhteistyökin oli vähäistä? Miksi ei välitetty siitä, millainen kuva meistä Moskovassa syntyi? Oltiinko meillä avoimesti antikommunistejakin?
Kirjoittajien mielessä näyttää väikkyneen Suomen hallitukselle tuolloin sovelias YYA-henkinen linja, jonka puitteissa Kremlin luottamus maatamme kohtaan olisi muodostunut niin horjumattomaksi, ettei täältä olisi haluttu ottaa muuta kuin pari pitäjää Kannakselta ja Hangon kaupunki, joka sentään oli pieni. Siis muutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä olisi muuttanut kodeistaan, eikä kukaan olisi kuollut.
Koskaan ei Suomen olisi tarvinnut ryhtyä yhteistyöhön holokaustivaltion kanssa. Saksan aggressiota vastaan olisi puolustauduttu yhdessä puna-armeijan kanssa ja ruokaa olisi virrannut meille idästä.  Saksaa vastaan ehkä taistellessamme olisimme saaneet asettua voittajien pöytään sodan loppuselvittelyissä. Hieno selviytymistarina myös jälkikäteen keksityksi!
Tässäkin vain taitaa olla ongelmia, jos asiaa ajatellaan 1930-luvun eikä 2010-luvun kannalta.
1930-luvulla meillä ei selvästikään ollut Stalinin luottamusta, ei myöskään Hitlerin. Ruotsinkin luottamus näyttää olleen hiukan puutteellista, ei se ainakaan halunnut kovin paljoa vaarantaa Suomen takia, kun vaakakupissa oli Saksan luottamus ja kukoistava kauppa sen kanssa.
Mutta millä tavoin meidän olisi tullut hännystellä Stalinia juuri tuona hirvittävien joukkomurhien, kulttuurisen kansanmurhan ja muun barbarian huippuhetkenä, jotta olisimme saavuttaneet kaivatun päämäärän? Meillä nimittäin tiedettiin niistä ”jotakin”. Ei kaikkea, mutta ei myöskään hirveän vähän. Mitä olisi tarvittu Stalinin luottamuksen saamiseksi? Hän oli kovin epäluuloinen.
Vuonna 1939 Stalin näköjään asetti luottamuksensa sellaiseen Suomeen, jonka johdossa oli O.W.Kuusinen. Miten pitkään se olisi tulevaisuudessa kestänyt, emme tiedä. Kuusinen, joka mahdollisesti epähuomiossa oli jäänyt suuressa terrorissa tappamatta, lienee sittenkin löytynyt käytettäväksi enemmän tai vähemmän sattumalta. Hän olisi hyvinkin voinut olla kertakäyttötavaraa. Stalin uskoi enemmänkin puhdistuksiin, joita olisi Suomenkin vasemmistolaisessa liikkeessä varmasti toimeenpantu  laajassa mitassa. Eiköhän Kuusinen olisi pian leimattu niiden syntipukiksi ja teloitettu kärsineiden riemuksi ja muille varoitukseksi?
Tätä emme voi tietää yhtä vähän kuin voimme tietää Hitlerin ja Stalinin vihoviimeisiä motiiveja näinä aikoina.
Pidän joka tapauksessa selvänä, että sellainen YYA-linja 1930-luvun lopulla, joka olisi turvannut Suomen koskemattomuuden, kuuluu epärealistisen ja anakronistisen mielikuvituksen piiriin. Tuntuu luonnolliselta, että meillä tuolloin haluttiin säilyttää hyvin epämääräinen kuva jonkinmoisesta ”Saksa-optiosta”, vaikka poliittinen johtomme oli kaukana tuon maan ja sen karkean politiikan hännystelystä.
Leimautuminen Stalinin bolsevismin kannattajaksi juuri 1930-luvun lopulla olisi ollut kovin monesta syystä Suomelle ja suomalaisille poliitikoille kovin vastenmielistä. Ulkoministeri Holsti tuli humalapäissään puhuneeksi Hitleristä ”hulluna koirana”. Ei ole aivan kummallista, että hän joutui jättämään tehtävänsä. Kyllä sama olisi voinut tapahtua, jos hän olisi puhunut samalla tavalla Stalinista. Syytäkin olisi ollut sekä näin puhumiseen että erottamiseen.
Suomalaisilla ei tainnut olla halua tunnustautua julkisesti enempää Saksan kuin Neuvostoliiton vihollisiksi, mikäli mieli säästyä toisen vihalta. Molemmat olisivat sen ansainneet, mutta ulkopolitiikassa on otettava huomioon muutakin kuin kymmenien vuosien kuluttua mahdollisesti aukeava aivan uusi näkökulma oman ajan politiikkaan.
Ja kannattaa muistaa, ettei Suomi tuolloin ollut suurvalta eikä ole vieläkään. Kyllä suurpoliittiset ratkaisut tehtiin muualla, eikä niiden syntyä voi selittää meikäläisestä politiikasta, saati kulttuuripiirien matkailusta käsin.

21 kommenttia:

  1. Tuossa jutussa unohdetaan se, että toisen maailmansodan aikainen Neuvostoliitto oli samanlainen hirviö kuin Natsi-Saksa. Imperialistinen ja väkivaltainen. Molemmissa toimeenpantiin summittaisia joukkomurhia ja vankileirien saaristot olivat tiiviit. Molemmat olivat naapureitaan kohtaan aggressiivisia. Kirjoittajat unohtavat sen, mitä tapahtui Baltiassa. Ne suostuivat Neuvostoliiton vaatimuksiin, joutuivat miehitetyiksi vuosikymmeniksi ja sotatantereeksi. Mikään ei perustele oletusta, että Suomen kohtalo olisi ollut toinen.
    Stalinin ajan jälkeen Neuvostoliitto oli sama aggressiivinen diktatuuri kuin aikaisemmin, vaikka tapoja oli Stalinin päivistä hieman siivottu. Olisihan niin voinut käydä Hitlerin jälkeisessä Saksassa, mitä emme onneksi nähneet. Mutta pohjimmiltaan kyse oli militaristisesta imperiumista, kuten nähtiin Itä-Saksassa 1953, Unkarissa 1956, Tsekkoslovakiassa 1968, melkein Puolassa 1980 ja Afganistanissa 1980.
    Suomettumisen aikana mm. kotiryssät eli KGB-agentit kertoivat, mitä suomalaisten pitää ajatella. Talvisota johtui siitä, kun Suomi ei suostunut Neuvostoliiton vaatimuksiin. Suostumalla olisi se sota ehkä vältetty, mutta Baltia osoittaa että vaihtoehtoiset kauhut olisivat olleet suurempia.
    Meille uskoteltiin, että olimme sotasyyllisiä ja meitä rosvottiin alueita ja valtavia sotakorvauksia. Ja meikäläisiä yritysjohtajia ja poliitikkoja valmennettiin hokemaan, että sotakorvaukset olivat Suomelle eduksi. Todellisuudessa ne iimivät pääomat Suomen nousulta viivyttäen sitä ja sitoivat Suomen Neuvostoliiton talouteen. Kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa, tuo riippuvuus oli yksi kaaoksen aiheuttajia.
    Kun kirjoittajat paheksuvat niitä kulttuuri-ihmisiä ja poliitikkoja, jotka toimivat yhteistyössä Natsi-Saksan kanssa, he unohtavat ne kulttuuri-ihmiset ja poliitikot, jotka toimivat yhteistyössä punafasistien kanssa. Heidän seurustelukumppaninsa oli hirviödiktatuuri. Tuota toimintaa ei edes osata ajatella sen oikeaa taustaa vasten. Asianomaiset jopa kerskuvat muka olleensa kylmän sodan veteraaneja. Toki muisteluissa tulee pien pintaan muistot rattoisista juhlista. Korruptiota, opportunismia vai mitä?
    Suomessa ei ole vieläkään päästy tekemään tiliä siitä, kuinka alas merkittävä osa kulttuuriväestä ja poliitikoista vajosi Neuvostoliittoa – hirviömäistä diktatuuria – nuoleskellessaan. Käyttäydytään aivan kuin kuvitelma kommunismin hienoudesta oikeuttaisi tuohon toimintaan. Heitä pitäisi arvostella samalla mitalla kuin Natsi-Saksan kanssa seurustelleita.

    Olli Pusa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Täysin samaa mieltä.

      Sanonkin aina, että kun toistuvasti nousee joku ihmettelemään, että mikä sai eräät suomalaiset tiede- ja kulttuuri-ihmiset veljeilemään natsien kanssa, että miksi ette kysy sitä suomaiselta kulttuurieliitiltä, joka veljeili vastaavan hirmuhallinnon kanssa 70- ja 80-luvuilla!

      Ihan sama asia, ihan sama selitys. Paitsi että natsien kanssa veljeilijöitä oli paljon vähemmän. Eikä 30-luvulla voitu ennustaa 40-luvun tapahtumia.

      Poista
    2. No, niin: olen vasta puolet lukenut, mutta todella tuntuu, kuin kirja olisi kirjoitettu kylmän sodan aikana Moskovassa.

      Poista
  2. No, kyllähän meillä sodan jälkeen hoidettiin hommat kotiin, mutta se oli eri aikaa se, etenkin Stalinin jälkeen. Mielestäni Jokisipilä ym. eivät tätä riittävästi huomioi.

    VastaaPoista
  3. En ole kirjaa lukenut, mutta jos siinä väitetään, että vuoden 1938 Neuvostoliitto oli samanlainen "lempeä" naapuri kuin 1970-luvun Brezhnevin Neuvostoliitto, niin taitaa olla koko kirja aikamoista jälkiviisastelua.
    Ensinnäkin, Neuvostoliitto aktiivisesti tuki suomalaisia kommunisteja, jotka vain paria vuosikymmentä aikaisemmin olivat yrittäneet vallankumousta.
    Toiseksi, Suomen itärajan ylitti jatkuvasti loikkareita, joilta saatiin tietoja vallitsevista oloista, mm. suomalaisten ja muiden vainoista Karjalassa.
    Kolmanneksi, jos ruumiita lasketaan, niin vuoteen 1938 mennessä Stalinin Neuvostoliitossa oli tapettu pelkästään suomalaisia kommunisteja enemmän kuin Saksassa juutalaisia ja hallinnon vihollisia.
    Neljänneksi, vuonna 1938, kun Kekkosen mukaan olisi voinut solmia YYA-sopimuksen, Moskovassa järjestettiin kuuluisia näytösoikeudenkäyntejä ja maassa oli meneillään suuri terrori. Tällaiseen maahanko olisi pitänyt luottaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja onko otettu huomioon sellaisia joukkohautoja kuin Sandermoh ja Krasnyi Bor, joihin haudattiin tuhansia suomalaisia ja karjalaisia ja lisäksi muita Stalinin terrorin uhreja vuosina 1937-38. Tiedettiinkö niistä mitään Suomessa ennen NL:n hajoamista? Ne löydettiin, toisin sanoen niistä alettiin puhua Venäjällä vasta 1990-luvulla. Aikaisemmin ei uskallettu.

      Oliko Stalinin kanavan rakentajien kohtalo tunnettu Suomessa? Rikolliset saivat parhaimman kohtelun, koska he olivat kapitalismin uhreja. Talonpojat ja intellektuellit tapettiin nälkään ja kylmään.

      Suomalaisia ja amerikansuomalaisia muutti Neuvostoliittoon ennen sotaa, kun luultiin, että se tarjoaa paremman elämän kuin Suomi. Propaganda tehosi, mutta suomalaisia odotti karut olot, heitä pidettiin vakoojina, ja osa pakkosiirrettiin Kasakstaniin, jossa moni kuoli työleirillä. Eivät he päässeet enää kertomaan Suomeen leppoisasta elämästä NL:ssa. Pakeneminen oli melkein mahdotonta.

      Poista
    2. Kari "ei ole lukenut" po. teosta.

      On vähintäänkin varomatonta uskoa Vihavaisen tunnepitoiseen selostukseen.

      Minä olen lukenut! Sanat "leppoisa" ja "herttainen" ovat Vihavaisen keksimiä.

      Muuhun teeskentelyyn en puutu.

      Poista
    3. Tässäpä en väittänyt, että olisivat käyttäneet ko. termejä. Kannattaa lukea kunnolla ja yrittää ymmärtää lukemansa. Menee muuten helposti "kritiikki" kovin teennäiseksi.

      Poista
    4. Timo Vihavainen oikaisi nimim. Karin ymmärtämättömyyden vasta kun minä olin huomauttanut siitä.

      Poista
    5. Juuri niin. Liipasinherkkyyden takia meinasi mennä väärään osoitteeseen.

      Poista
  4. Joo, nuoret miehet riemastuivat: Tuossapa markkinarako! Sivutolkulla sen petausta että tuonkun olisivat naivit johtomiehet oivaltaneet ... ja sitten joku muodollinen myönnytys.
    Siinä on liioiteltu sävy tuossa sivistyneistön saksanpalvonnan kuvauksessa. Ainakaan omien, akateemisesti koulutettujen isovanhempieni suht' runsaista kirjoituksista ei mikään fanaattinen Saksan ihailu saa tukea. Luulenpa 30-luvun lopun menneen pikemminkin auringonpalvonnan merkeissä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Isäni, kengitysaliupseeri, kirjoitti kesäkuussa Vienan kanavalla sotapäiväkirjaansa "meikäläiset ovat vallanneet Rooman".

      Sitten hän selitti, että he - tavalliset sotilaat - pitävät liittoutuneita meikäläisinä ja saksalaisia vain olosuhteiden pakosta sotatovereina.

      Poista
    2. Siis kesäkuussa 1944. Kohta he, jänkäjääkärit, sitten marssivatkin Ihantalaan pysäyttämään puna-armeijan rynnistystä. Siihen se pysähtyikin.

      Poista
  5. Ilahdun aina kun luen näitä Vihavaisen epistoloja. Että joku sentään pitää päänsä kylmänä kaiken tämän koohotuksen keskellä.

    VastaaPoista
  6. Vuonna 1937 (keväällä) järjestettiin pidot Tornissa, keskusteluthan sitten julkaistiin kirjana. Nimimerkki Konservatiivi (Yrjö Kivimies) torjui sekä Saksan että Venäjän suomalaisen kulttuuriorientaation kohteina Näin lähes kaikki muutkin. Hänen mielestään "Saksan lastenkamarista on pitkä matka Venäjän hulluinhuoneeseen. Saksa on vain mauton... Venäjä taas...
    Onko yritys pelkän raa'an elämäntahdon esiinmanaamiseksi mitään kulttuuria? Minusta se on taantumusta..."
    ...Usko on massoja varten ja massat ovat aina raakalaisia. Uskoa saarnataan myös Saksasta ja Venäjältä käsin ja sen nojaan rakennetaan jonkinlainen ehkä uusi elämänmuoto ... aivan, me varmasti saamme kuulan päähän, vaikka en kyllä siitä välittäisi, sillä olen utelias näkemään, mitä tästä maailmasta tulee..."
    Saksan rotuopit tyrmättiin kaikkien keskustelijoiden toimesta ja esim. nimimerkki Pessimisti totesi: "Jos tiede on tiedettä eikä jumaluusoppia, niin silloin emme nyky-Saksasata voi oppia mitään, vaan täytyy tarkalleen pysyä niin sanotun liberaalisen kulttuurin kannalla... (Saksassa) tiede on samassa asemassa kuin keskiajalla, ainoastaan uuden uskonnon apulainen eikä muuta..."
    Lyhyesti sanoen, konservatiivisuus ja pessimismi olivat valttia tässä muutenkin sangen tervejärkisessä seurassa, jossa vain Olavi Paavolainen aivan ilmeisesti halusi enemmän tai vähemmän puolustella uusia ja vitaalisia virtauksia: natsismia ja kommunismia. Tänään hän, jos eläisi, olisi suuri multikulturalismin kannattaja ja globalisaation profeetta, ehkäpä työskentelisi Trainer's Housessa vai mikä se taas olikaan.

    VastaaPoista
  7. Luin ko. kirjan liki kokonaan (enempää ei kirjan tyyliä sietänyt) pari viikkoa sitten, ja voi vain todeta Vihavaisen analyysin olevan ihan kohdallaan. Kirja on outo siinäkin mielessä, että esipuheessa luvataan, ettei siinä sorruta arvioimaan menneisyyden ratkaisuja myöhemmän tiedon valossa. Kuitenkin kirja ei juuri muuta olekaan.

    Ensimmäinen kommentoija "anonyymi" viittasi "militaristiseen imperiumiin". Pikkuisen alkaa kyllästyttämään kaiken pahan vierittämisen militarismin/militaristien niskaan. Jos vain viitsii tarkastellla asioita kylmän viileästi, niin huomaa, että esim. tuskinpa yksikään kansanmurha on militaristien aikaansaannos, vaan idealistien siviilien eli poliitikkojen aivoista ne ovat peräisin. Hyvä esimerkki on Pohjois-Amerikan intiaanien kohtalo eli kansanmurha/etninen puhdistus. Intiaanien kohtalon sinetöi politiikka ja etenkin juutalais-kalvinistinen talouspolitiikka ja idealismi, jonka mukaan intiaanit olivat jo lähtökohtaisesti alempiarvoisia (ml. lukien näennäisen rauhanomaiset kristilliset tahot, jotka silti pitivät intiaanien uskomuksia kristinuskoa huonompana). Toisaalta eniten ymmärrystä intiaaneille löytyi asevoimien parista.

    Sama toistuu muuallakin. Mm. 1900-luvun maailmansotien raaistuminen ja etenkin siviilien joutuminen kohteiksi on lähtöisin poliitikkojen, usein pasifisteiksi itseään kutsuvian, ja muiden siviilien idealismista. Jotkut suorastaan pyrkivät fanaattiseen sotaan sotaa vastaan, jolloin vastustaja oli luonnollisesti pahuuden perikuva. Militaristihan pitää sotaa ihmisen toiminnoista ylimpänä, ja koska sotaan tarvitaan kaksi osapuolta, ei militaristi halua tuhota vastustajaa viimeiseen mieheen. Poliittiselle idealistille em. tulema on taas mitä tavoiteltavin asia.

    VastaaPoista
  8. Tiedättekö mikä sana oli neuvostokielen kaunein sana, ja on sitä myös suomenkielessä? No, sehän on luottamus.

    luottamus on venäjäksi "доверие" jonka suomalainen lausuu "toveri" HS:n exe päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoittaa aiheesta kirjaa.

    VastaaPoista
  9. Jos katsoo pätkän Natsi-Saksan menestyneintä propagandafilmiä "Morgenrot" (YouTubesta löytyy),niin pitää muistaa sen tekopaikka:Suomalainen sukellusvene.1930 luvulla Suomi teki Saksalle sukellusveneet (Versaillesin rauhansopimus kielsi Saksalta.Asetovereita oltiin.Lähettipä Britannia nootinkin sukellusveneyhteistyöstä.Kirja:Saksan ja Suomen salainen sukellusveneyhteistyö.
    Kommentoi Arto Kaupppinen

    VastaaPoista
  10. Hehheh! Taisipa Neuvostoliitto olla se varsinainen sukellusveneiden tekijä. Nyt ei kannata unohtaa sitä, että Saksalla ei ennen Hitlerin valtaannousua varsinaisesti ollut armeijaa, vain vähäinen Reichswehr ilman sukellusveneitä, ilma-asetta jne. Kaikkia näitä valmistettiin ja kehitettiin Neuvostoliitossa, jonka kanssa oli v. 1922 solmittu Rapallossa ystävyys- ja yhteistyösopimus. Neuvostoliitossa kehitetty syukellousvene "nemka" oli iso tyyppi ja takuulla merkittävämpi kuin Suomelle rakennetut. Englanti saattoi harmitella sitä, että tilaus ei mennyt heille, vaan tehtiin Suomessa. Virollehan se myi kaksi venettä valmiina. Toki työtä siihen aikaan tarvittiin niin Englannissa kuin Suomessa.
    Mutta kaikkihan me tiedämme, että Hitler tietenkin nousi valtaan ja NL:n ja Saksan välit rikkoutuivat vai kuinka? Mutta silloin ei taidettu tietää...
    Olli Vehviläisen väitöskirjassa todetaan, että sotilaallinen yhteistyö NL-Saksa jatkui vielä vähän aikaa Hitlerin noustua valtaan. NL ei olisi mitenkään halunnut siitä luopua.

    VastaaPoista
  11. Simplifikaatio ja väärentäminen - "близнецы братья"

    Venäläinen tarinoiden kirjoittaja Krylov kuvasi eräässä basnjassaan, että eräs viisastelija väitti: "Mutta norsuahan minä en huomannutkaan."

    Suomi Saksan vaikutuspiirissä on mitä mielenkiintoisin aihe, josta ei ole kovinkaan paljon luettavaa. Исторический подход eli historiallinen metodi velvoittaa, että mainituksi tulee ottaa kaikki mitä asiasta tiedetään, tutkitaan perusteellisesti sitten jotain aluetta. Suomi oli Saksan vaikutuspiirissä jo silloin kun Suomen piti ostaa viljaa ulkomailta oman maatalousrakenteen muutosten takia. Venäjä oli käärmeissään Suomelle sen johdosta, että Suomi osti viljaa Saksasta paljon enemmän kuin Venäjältä. Syy oli yksinkertainen: saksalainen vilja oli paljon halvempaa kuin venäläinen. Saksalainen vilja tuli Suomeen meritse, mutta venäläistä viljaa kuljetettiin Suomeen monien jokien ylitse, joissa ei ollut siltoja, eli viljasäkit siirrettiin rannalta alukseen ja takaisin rannalle monia kertoja, joten kuljetuskustannuksia kertyi. Ohtan rautatiesilta Nevan ylitse, joka yhdisti Suomen rautatieaseman manner-Pietariin rakennettiin vasta vuonna 1910.

    Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan Baieriin perustettiin Baierin neuvostotasavalta, jonka arkkitehtinä oli Leo Trotski (Bronstein), Unkariin perustettiin Unkarin neuvostotasavalta, Suomeen yritettiin luoda Suomen neuvostotasavalta, Slovakiaankin oli luotu sellainen. Eivätkö nämä asiat ole niitä "norsuja", jotka Jokisipilänkin olisi pitänyt havaita. Hän ei sitä tehnyt, koska hänellä on ideologinen "sokea piste".

    Ajanjakso 1933-1944 aiheesta Suomi Saksan vaikutuspiirissä on mitä ihanteellisin mahdollisuus propagoida ajatusta, että saksalaiset ja suomalaiset ovat "fasisteja" Jumalan tahdosta/armosta. Käsitettä kommunisminvastaisuus Jokisipilä ei varmaan tunnekaan, puhumattakaan siitä, että "kommunisminvastaisuus" ja "fasismi" ovat synonyymeja. Jokisipilä ei halua nähdä sellaisia "norsuja" kuin vuoden 1918 neuvostotasavallat Euroopassa eikä niiden maailmanvallankumouksellista merkitystä. Jokisipilä havaitsi vain uuden kärpäsen, josta hän teki härkäsen.

    Nyky-Venäjän "historiankirjpoituksesta" valtaosa on kaikensorttista simplifikaatiota, joiden mainoslappuja on "historian salaisuudet". Ideologisia silmänkääntötemppuja.

    Jokisipilä ei edusta ainoastaan "suuntausta, jota voidaan nimittää YYA-historiaksi", hän edustaa myös YYA-historian arkkitehteja eli KGB:n simplifikaattoreita.

    VastaaPoista
  12. YYA-historian ja Pyhäinpäivän merkeissä

    Suomalaiset stalinistit jaksavat yhä edellenkin kantaa supersuurta huolta kahdeksan bolshevikkiupseerin luovuttamisesta kuolemankieliin Hitlerin valtakuntaan juutalaisuuden perusteella. Samoilta suomalaisilta stalinisteilta ei ole tähän päivään mennessä löytynyt yhtäkään sanaa mainitsemaan yli sadan tuhannen Neuvotoliiton suomalaisen joutumista kuolemankieliin Stalinin valtakunnassa, puhumatakaan puolustamisesta.

    Asia on selitettävissä matemaattisesti: (suomalaiset stalinistit kerrattuna stalinilaisiin toimenpiteisiin on myönteinen suhtautuminen stalinilaisiin toimenpiteisiin) eli -1 kerrattuna -1 on +1.

    Suomalaisille stalinisteille sopii erittäin hyvin Stalinin oppi siitä, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kaikki kansat yhdityvät yhdeksi ja samaksi kansaksi, jonka kielenä ei tule olemaan saksa eikä venäjä eikä englanti, vaan jokin aivan uusi kieli.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.