maanantai 4. marraskuuta 2013

Eurooppalainen sekamelska ja siitä selviytyminen



Chekhovista Chaikovskyyn. Imperiumi painaa päälle

Euroopan kirjoitusjärjestelmät ovat varsinainen sekasotku. Ne ”tavalliset” aakkoset, joita me käytämme, eivät riitä enää edes Suomenlahden takana. Tilanne vain pahenee, kun siirrytään etelään. Puolan oikea kirjoittaminen on jo niin vaativaa, että siinä ei kymmensormijärjestelmästä ole paljon apua, kun joka viides kirjain on houkuteltava erikseen ulos koneesta. Balkanilla tilanne vain pahenee eikä Kreikka ole sen parempi.
Toki meidän pohjoismainen aakkostomme riittää hyvin niin englannissa, italiassa kuin saksassakin, ainakin pienellä varauksella. Espanjassa on jo ongelma ja ranskan aksentit vaativat myös lisätyötä. Mutta mitäpä pienistä!  Ainakin siis suuret maat ovat onnistuneet ainakin jossakin määrin integroimaan kirjoitustapansa.
Mutta se vain näyttää siltä. Suomi on lähes ainoa kieli, jossa sanat kirjoitetaan niin kuin ne äännetäänkin. Mutta pankaapa vaikka saksalainen tai ranskalainen lukemaan suomea. Niinkin ”helppo” sana kuin muikkukukko vaatii pitkän opiskelun onnistuakseen. Äng-äänne on sitä paitsi salakavalasti jätetty ilmaisematta muka ääntämyksenmukaisessa kirjoituksessamme.
PISA-testissä pärjäämistä kyllä auttaa se, että kirjoitus on meillä niin lähellä ääntämistä kuin on, mutta ei se ulkomaalaiselle helppoa ole. Lukekaapa vaikka Berlitzin englanninkielisestä parlööristä, miten suomea äännetään…
Englantilaisittain kirjoitettu suomi näyttää aivan hurjalta siansaksalta ja taitaa vähän kuulostaakin. Mutta aivan vastaavasti me äännämme ja kirjoitamme hyvin monia aasialaisia ja jopa läheisempiäkin kieliä anglosaksisen kaavan mukaisesti, sikäli kuin nyt emme kutsu niitä suoranaisesti englanniksi: Mount Everest, Mexico City…
No, mitäpä väliä. Täytyy tässä Baabelissa jokin selkeys olla, emmehän voi opetella kaiken maailman kieliä eikä niitä IT-väkikään viitsi ohjelmoida kansojen käyttöön, ei edes skandimerkkejä. Puhutaan nyt sitten sitä globaalikieltä, kun kerran pitää. Sen ongelmana kyllä on, että kirjoitus on niin tolkuttoman epäsäännöllistä, että natiivit ja juuri he erityisesti osaavat sitä hyvin huonosti. Keskiajan munkkien synnit ovat nyt siis siirtyneet koko maailman maksettaviksi. Tavauskilpailut muistuttavat anglosaksisissa maissa tietokilpailuja ja edellyttävät hyvää yleissivistystä. Meillehän tavauskilpailun järjestäminen muille kuin ala-asteikäisille olisi pelkkä vitsi.
Mutta ihan oikeat ymmärtämisvaikeudet vaanivat silloin, kun länsieurooppalaisia kieliä pitää translitteroida venäjään tai ja vallankin venäjästä muualle. Balkanilla ilmikö lienee myös tuttu, kuten se on kiinassa ja muissa eri kirjoitusjärjestelmiä käyttävissä kielissä.
Venäjän kieli oli tarkoitus siirtää latinalaisille aakkosille siinä vuoden 1930 tietämissä. Harmi, että jäi tekemättä, eihän se olisi suurikaan muutos ollut. Toki kyrilliset kirjaimet ovat suurimmaksi osaksi samoja kuin latinalaisetkin, ne ovat siis hyvin paljon lähempänä eurooppalaisuutta kuin vaikkapa gruusialaiset ja armenialaiset.
Käytännössä siirryttiin 30-luvun puolivälissä aivan toisenlaiseen politiikkaan. Niiden Neuvostoliiton kielten kirjaimistot, jotka oli jo siirretty latinitsalle, siirrettiinkin nyt kyrillisille. Kun nuo edellä mainitut kielet oli aiemmin kirjoitettu arabialaisilla aakkosilla, saivat kansalaiset nyt lyhyen ajan sisällä kolmannen kirjaimisto opeteltavakseen… Pysyipähän hajurako Eurooppaan.
Mutta vaikka kyrilliikka siis on varsin eurooppalainen järjestelmä ja hyvin lähellä sivilisaatiomme juurilla yhä viipyilevää kreikkalaista, on se kuitenkin oma kirjaimistonsa ja kun esimerkiksi nimiä siirretään kielestä toiseen, tarvitaan translitterointia. Tämä taas edellyttää kulloinkin kyseessä olevan kielen ainakin jonkinasteista tuntemista. Muussa tapauksessa saattaa käydä niin, ettei tuloksesta ota kukaan selvää muutoin kuin salapoliisityön avulla.
Yksi esimerkki riittää osoittamaan, mistä on kyse. Lähes kaikissa eurooppalaisissa kielissä on tullut tavaksi merkitä erilaisia äänteitä kirjainyhdistelmällä ch. Suomessa sitä ei oikeastaan ole lainkaan, koska c:tä tarvitaan vain lainasanoissa, mutta käytännössä se äännetään luontevasti sh:ksi. Saksassa se on voimakas h. Espanjassa se on tš, samoin yleensä myös englannissa. Italiassa se on k ja ranskassa š.
Näillä kansallisen ääntämisen erikoisuuksilla on se merkitys, että vastaavat äänteet venäjässä on korvattava kunkin kielen translitteroinnissa eri tavoin. Muuten voi käydä niin, että kukaan ei ymmärrä, mitä oikein tarkoitetaan. Koska venäjää oli ennen tapana translitteroida ranskan mukaisesti esimerkiksi passeissa, luki siellä esim. että kyseisen passin omistaja on herra Pouchkine tai Tchaikovsky. Kun näiden passit nyt on vaihdettu englanninkielisiin, lukee nissä Pushkin ja Chaikovsky. Saattaa myös lukea Chaikovskiy, koska sekin on oikea ja vieläpä tarkempi translitterointi. Jos passit olisivat saksaksi, lukisi niissä Puschkin ja Tschaikowsky. Suomeksi mitään näistä muodoista ei kuitenkaan pitäisi käyttää, sillä meidän kielessämme ei c:llä merkitä mitään äänteitä. Niinpä kirjoittakaamme Puškin ja Tšaikovski. Suhuässää meillä ei ole, mutta sen voi korvata ”hatulla”, joskus käytettiin sh:ta.
Meillä on oma kielemme, oma tapamme ääntää ja siksi myös oma translitterointijärjestelmämme. Jos näemme venäläisen sanan, jossa esiintyy c-kirjain, tiedämme heti, että kyseessä on joko virhe tai suora laina, jossa heijastuu jonkin vieraan kielen (ei venäjän) vaikutus.
Tietenkin on olemassa myös ns. tieteellinen translitterointi, jossa c on hyvin yleinen elementti. Kirjastoissa käytetyssä standardissa c:llä merkitään kaikki venäjän muut s:t, kuin tämä liki meikäläinen terävä, joka s:llä kirjoitetaan. Kone sitten selvittää, mikä on kyseessä. Muuten eksyttäisiin erikielisten translitterointisääntöjen kanssa aivan Siinain korpeen.
Ikävä totuus on, että harva viitsii johdonmukaisesti käyttää suomalaista translitterointia. Se onkin jopa epäkorrektia silloin, kun kyseessä on esim. vakiintunut emigranttinimi. Muutenkin se on ehkä toisaalta turhan tarkka (je:t, jo:t ym.) ja toisaalta epätarkka: loppu й: unohtaminen, pehmeän merkin pois jättäminen. Lisäksi ne ulkomaalaiset, jotka lukevat tätä translitterointia, kokevat sen outona (esim. j –jonka venäläiset ranskan mukaisesti aina ymmärtävät ž:ksi). Ranskalaisten Žukov, esimerkiksi on Joukoff ja Žerbin =Jerbine. Niinpä j on jotenkin siellä jäänyt merkitsemään jotakin pörräävän ampiaisen ääntä, jota venäjässä sittiäisen kuvalla ж merkitäänkin. Ei siinä muuten mitään, mutta ellei tiedä, mistä kielestä on kysymys, ei voi ymmärtää, mitä asia koskee. Ei siinä auta googlekaan, meinasin kirjoittaa, mutta taitaa se sentään auttaa.
Pitäisikö siis yksinkertaisesti antautua edistyksen edessä ja alkaa käyttää anglosaksista translitterointia? On muutama mielestäni pätevä syy vastustaa tätä: englannin kirjoitustapa on niin epäsäännöllinen ja tolkuton, että luvassa on väärinkäsityksiä ja erilaisia tulkintoja. PISA-tulosten pitäisi jo varottaa kumartelemasta siihen suuntaan. Toiseksi, silloin meidän tulisi johdonmukaisuuden nimessä alkaa kirjoittaa Chekhov, Chaikovsky ja niin edelleen. Se olisi taas yksi askel siihen suuntaan, että kielemme erittäin onnistunut äänteenmukainen kirjoitustapa häviää yleisemminkin ja kenties lopullisesti käytöstä.
Venäläiset translitteroijat puolestaan ovat nykyään englannin kannalla. He ovat usein käsittäneet tehtävänsä melko yksioikoisesti, kuten jokainen Pietarista Helsinkiin autolla matkustanut tietää. Kun kyltissä lukee Khel’sinki, on kyseessä tarkka ja oikea translitterointi venäjästä englantiin. Kuitenkin ainakin minä haluan vielä kirjoittaa kaupungin nimen muodossa Helsinki. Olkoon nyt sitten vaikka ahdasmielistä impivaaralaisuutta, mutta jossakin se raja on. Kirjoitetaan nyt siis vain Suomessa suomeksi. Tämä koskee myös venäjää!

9 kommenttia:

  1. Mutta eikös nuo venäläiset itse ole vielä huonontaneet tätä translitterointia? Ennen oli Jeremenko (suom.) ja Yeremenko (engl.), nyt kummassakin Eremenko? Mutta pitäisi kai heidän mielestään kuitenkin ääntää kuten venäjässä? Tuo uusi tapa ei anna mahdollisuutta erottaa sitä venäjässä käytettävää nurinkurista eetä.

    VastaaPoista
  2. Jokainen kielihän translitteroi tavallaan. Venäläisillä ei siihen ole sanomista. Mutta siellä on tosiaankin tämä pilkutettu e eli jo ollut usein tapana merkitä pelkällä e:llä. Еременко äännetään jerjomenko ja pitäisi juuri siten myös suomessa kirjoittaa, venäjä ei tässä haittaa. Ongelmana on englanti, joka lienee antanut passissa olevalle nimelle muodon Eremenko tai Yeremenko. Moni sitten rekisteröityy Suomessa tuolla passissaan olevalla nimellä, liekö se peräti pakko niin tehdä?
    Hullunkurisia seurauksia siitä ainakin on. Esim. suomalainen nimi Suni on vanhoissa ranskalaistyyppisesti translitteroiduissa passeissa Souny jne. jne.
    Kyllä suomalaiset nyt kuitenkin saisivat luvan kirjoittaa Jerjomenko, koska niin se myös pitää lausua.

    VastaaPoista
  3. Jeremenko tai mikä ihmeen Jerjomenko sen pitäisi olla on vähän huono esimerkki. Nimittäin nimen lausuminen on muuttunut kirjoitusasun mukana. Ennen puhuttiin jalkapallopiireissä Aleksei Jeremenkosta ja se lausuttiin aina Jeremenko. Nykyään puhutaan aina Jeremenkon pojista puhuttaessa Eremenkoista. Selostajien ja futisfanien kielenkäytössä se j on siis pudonnut nimestä kirjoitusasun muuttuessa. Eli nimen lausuminen on kenties eriytynyt enemmän alkuperäisestä venäjänkielisestä, mutta suomen kielen lausumissääntöjä on kunnioitettu. On ihan Eremenkojen oma moka, jos nimeä ei lausuta niin kuin haluaisivat. Mitäs menivät muuttamaan kirjoitusasun sellaiseksi, ettei siitä hyvällä tahdollakaan j-äännettä löydy. Yeremenko olisi vielä ollut tulkittavissa siten, että se ääntyisi Jeremenkona.

    VastaaPoista
  4. Näin on. Venäläisessä wikipediassa on nimi asiallisesti Еременко (en osaa sähköpostissa panna keskimmäisen e:n päälle pisteitä), mutta siellä m ainitaan, että suomeksi se on Eremenko. Kaipa haluavat niin lausuttavan. Venäläisessä muodossaan keskimmäisellä tavulla on myös paino: Jerjoomenko.

    VastaaPoista
  5. Ehkä typerää jankkaamista, mutta olen ymmärtänyt, että Jeremenkosta tuli Eremenko juuri siksi, että Venäjällä näin ruvettiin passeihin translitteroimaan? Luulin sitäpaitsi tähän asti, että alkuperäisessä nimessä oli kaksi je-kirjainta, eli entinenkin nimi oli jo "puoliksi" väärin.

    On harmi, että esimerkiksi kartoissa yms jo-kirjaimen pisteet tosiaan venäläiset näyttävät lähes säännönmukaisesti jättävän pois. Itse tietysti tietävät mikä äänne on kysymyksessä, mutta miten venäjää vähän taitava tai käytännössä vain kirjaimet osaava (kuten minä) voi tämän tietää? Ja eikös jo-kirjain aina ehdottomasti määritä sanan painotuksenkin, kuten Vihavaisen mukaan Jerjoomenkossa?

    Kuulemani urheiluselostajat kyllä mielestäni säännönmukaisesti puhuvat Jeremenkoista. Tapio Suominen jopa aikoinaan mainitsi, että Eremenkot itse haluavat, että nimi edelleen lausutaan Jeremenko (mikä siis ei ole edes alunperinkään oikein!). Ja tämmöinen taas ei kyllä suomen kieleen oikein mitenkään sovi, kun sanojen ääntämys todellakin näkyy kirjoitusasusta.

    Ttietysti eksoottisempien kielien translitterointi on vielä vaikeampaa ja sekavampaa. Englantihan tässä kuitenkin voittaa, ja menee kauan, ennen kuin esim. Suomessa opitaan englanniksi translitteroidut nimet edes sinne päin oikein lausumaan. Soisi kuitenkin, että eurooppalaiseen kultuurin aivan kiinteästi kuuluvan venäjän osalta sekamelska ei enää lisääntyisi. Meillä Suomessa on vanhastaan ollut, kuten Vihavainenkin toteaa, selkeä ja hyvä käytäntö. Valitettavasti "kansainvälistyminen" on tässä asiassa vienyt huonooon suuntaan.

    VastaaPoista
  6. No, niinhän se Kutuzovkin Tolstoin mukaan perääntymisretkellä aina itki: "huonompaa tulee...". Mutta sitten tultiin vielä Moskovan polttamisen jälkeen takaisinkin.
    Ehkä se vielä meidänkin sauna palaa?
    Mutta mvoi se olla, etteivät E:t halua suomalaisten yrittävänkään nimensä lausumista venäläisittäin (tai ukrainalaisittain, sehän on ukrainalainen). Kun se paino on väärässä paikassa, ei se onnistu. Ja lopussa pitäisi olla a:na lausuttu painoton o. Mutta tämähän on normaalia. Eivät suomalaisetkaan Amerikassa pitäneet nimensä suomalaisesta muodosta, saati lausumisesta kiinni. Homman pitää toimia.

    VastaaPoista
  7. Raivosin kerran yhden suomalaisen musiikkilehden päätoimittajalle sähköpostilla, kun lehden kannessa oli venäläisen muusikon nimi englantilaisen translitteroinnin mukaan. Eipä nilkki vastannut.

    VastaaPoista
  8. Jeremenko-nimi on kautta aikojen translitteroitu usealla eri tavalla. Kun isä-Jeremenko pelasi vielä joskus 80-luvulla Suomessa, hänen nimensä kirjoitettiin Jeremenko. Myöhemmin poikien kasvaessa nimi muuttui Eremenkoksi.

    Sattumoisin Moskovan Dynamon KHL-joukkuessa pelaa maalivahti nimeltä Aleksandr Jeremenko, joka KHL:n sivuilla on translitteroitu muotoon Alexander Yeryomenko. Ota tuosta sitten selvää.

    Neuvosoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatshovin nimestä näkyi myös monenlaisia versioita kuten englanninkielinen Gorbachev. Saksalainen versio Gorbatschow elää vielä votkamerkin nimessä.

    VastaaPoista
  9. Esimerkeissä näkyy venäläisten moitittava laiskuus jättää merkitsemättä jo-äänteen merkkejä e (je)-kiejaimen päälle ja toisaalta englannin vahingollinen vaikutus.
    Gorbatshov oli aluksi myös suomessa tapana kirjoittaa muodossa Gorbatshev, joten se luonnollisesti myös siten äännettiin. Sitten järki ainakin Suomessa alkoi palailla ja "jo", kirjoitettiin "auki" (o:ksi). Suhuäännettä merkkaava "sh" olisi kyllä parempi korvata hattu-s:llä (ei löydy tästä anglosaksispohjaisesta meilisysteemistä). Gorbatschow on nuhteeton saksalainen translitterointi, pitäkööt sen kunniassa. Englantilainen Gorbachev on väärin sikäli, että "jo" jää merkitsemättä, mutta heidän kirjoitustapansa ovat muutenkin sen verran vähä-älyisiä ettei asialla ole merkitystä. On vain arvattava, mitä kirjoituksella oikeasti venäjässä tarkoitetaan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.