keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Venäjän projekti





Mitä projektia Venäjä toteuttaa?


Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.
Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se on ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä.
Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.
Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.
Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.
Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.
Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?
Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.
Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.
 Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.
Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.
Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?
Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.
Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.



8 kommenttia:

  1. Olavi Paavolainen kirjoitti osuvasti 30-luvulla uskonnon ja totalitarististen valtioiden suhteesta teoksissaan "Kolmannen valtakunnan vieraana" ja "Risti ja hakaristi". Hänen mukaansa jokaisen diktaattorin (tai sellaiseksi aikovan) on aina selvitettävä suhteensa kristinuskoon. Vaikka kansallissosialistinen Saksa ja fascistinen Italia suhtautuivat nuivasti ja jopa kielteisesti kristinuskoon, oli niiden tehtävä "rauha" kirkkokuntien kanssa.

    Myös Neuvostoliitossa jyrkää suhtautumista ortodoksiseen kirkkoon lievennettiin toisen maailmansodan aikoihin. Kuten Paavolainen toteaa vieraillessaan Lyypekin Mariankirkossa (lainaan vapaasti ulkomuistista): "Kristinuskolla on sittenkin vielä valtava voima."

    Seisovatko taas "kaksi rintamaa" toisiaan vastaan, kuten Paavolainen kirjoittaa "Ristissä ja hakaristissä"?:

    "Toinen on diktatoorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen - toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainväinen."






    VastaaPoista
  2. Venäjän projektissa kirkko ja valtio ovat samalla puolella. Projekt Rossijan ajatukset on nyttemin kiteyttänyt Russkaja doktrina (rusdoctrina.ru). Ns. Izborskin klubin eräiden jäsenten ajattelu muistuttaa kyllä fasismia monessa suhteessa, mutta ei se ole biologis-pakanallista ja nationalismikin on aika okintakeista.

    VastaaPoista
  3. En tarkoittanutkaan, että Venäjällä olisivat valtio ja kirkko vastakkain - tosin olisi varmaankin kömpelöä viitata jonkinmoiseen lateraanisopimukseen niiden välillä.

    Huomautettakoon vielä, että eräs ortodoksina esiintyvä risupartainen Euraasia-teoreetikko ylistää SS:n pseudotieteellistä Ahnenerbe-jaostoa "älylliseksi keitaaksi". Tosin kyseisen herran horinat taitavat mennä suurelta yleisöltä yli hilsen.

    VastaaPoista
  4. Putin on kaiketi venäläisestä kokemuksesta varsin hyvä hallitsija verrattuna vaikkapa Jeltsiniin tai Leniniin. Talous on kasvanut ja rahaa on valunut myös tavalliselle kansalle. Paljon huonomminkin voisi mennä. Lännessä on demokratiaa, mutta onko oikeasti Suomessakaan ollut vaaleissa vaihtoehtoja? Sama politiikka on jatkunut, äänesti sitten kepua, kokoomusta tai demareita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sitä rahaa muillekin tullut kuin varkaille. Gini-indeksin mukaan tulinjako Venäjällä on yhtä epätasaista kuin USA:ssa, mikä on meikäläisittäin hiruinen asia, mutta vertailussa BRICS-maihin se in tasaisemmasta päästä.

      Poista
  5. "Bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta".

    USEITA KYSYMYKSIÄ VENÄJÄN HISTORIAN PROFESSORILLE

    Suomi pääsi irti Moskovasta muodollisesti kolmen verisen sodan välityksellä ja menetti lopullisesti Kannaksen Karjalan. Onko Ukrainalla edessä ainakin yksi verinen sota ja mitä se menettää Krimin lisäksi?

    Tampereen yliopiston Rauhan ja Konfliktintutkimuskeskuksen Taprin johtaja professori Tarja Väyrynen väittää (Aikalainen, 7/2014, s. 13.):

    "Historiaan liittyy aina tunnelataus, se on emotionaalista kamppailua siitä mitä muistetaan ja mitä saa muistaa." Jos ymmärsin oikein, niin Tarja Väyrysen mukaan historiantutkimuksen tehtävänä ei ole pyrkimys objektiiviseen totuuteen, vaan tunnelatauksien väistäminen, siis sitä mitä ei saa muistaa!
    Tarjaväyrysten "logiikan" mukaan Suomen vuoden 1918 vallankumous/kapina/sisällissota/kansalaissota/vapaussota samoin Mainilan laukaukset ja Talvisota, samoin Talvisodan Jatkosota olivat vain tunnelatauksia, jotka pitää heittää roskakoriin, etteivät ne kutittaisi hiusjuuria tunnelatauksilla.

    Mitä mieltä olette Tarjaväyrysten "logiikasta" ja historiantutkimuksen tehtävistä?

    ”Putinin suunnitelma” on siis julkaistu monena niteenä, joissa punaisena lankana lienee ajatus, että "Bolševikkivalta oli olemukseltaan uskonnollisuutta".

    Näin ollen, venäläiset Tarjaväyryset "unohtivat", että oli olemassa Marx ajatuksineen yksityisomistuksen lopettamisesta, ja että oli olemassa Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous, joka tuhosi kaikki kapitalistit ja porvarit, ja halusi tehdä saman homman koko maailman mittakaavassa. Maailmanvallankumous oli SSSR:n suurprojekti. Neuvostoliittolaisen sananparren mukaan kaikki muu oli pelkkää turhuutta: "Все это хуйня по сравнению с мировой революцией."

    Maailmanvallankumous ei kuitenkaan onnistunut ja Moskova pureskeli korvikkeeksi Tshekkoslovakiaa vuonna 1986: "ihmiskasvoinen sosialismi". Onko nyt Ukrainan vuoro tulla pureskeltavaksi, koska siellä muistetaan 1930-luvun kansanmurha, samoin kuin juutalaiset muistavat holokaustinsa.

    Mitä mieltä olette suomalaisista ja venäläisistä Tarjaväyrysistä, jotka haluavat sensuroida sitä, mitä historiassa pitää muistaa ja mikä on heitettävä roskakoriin?


    VastaaPoista
  6. Eiköhän tuo Väyrysenlausahdus ollut deskriptiivinen eikä normatiivinen. Tosiasia on, että ihmisillä on suuri tarve ja taipumus muistaa historiasta jlitakin asioita toisten kustannuksella. Vuodesta 1918 muistamme nyt pöyristyttävät joukkomurhat, mutta yleensä ei edes mainita sitä, että silloin ratkaistiin kysymys maamme itsenäisyydestä. Molemmat ovat tärkeitä tosiasioita. Joskus ennen asia oli toisin joskus tulevaisuudessa se tulee olemaan toisin. Aikansa kutakin, siinä historian suhteellisuus.

    VastaaPoista
  7. http://www.spiegel.de/international/world/speeches-by-russian-president-putin-betray-fascist-inspiration-a-967283.html

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.