maanantai 11. elokuuta 2014

Napoleon ja pissisten madonna



Napoleon ja pissisten madonna

Napoleon lienee joskus lausahtanut, että taulut, kuten ihmisetkin pääsevät oikeuksiinsa vasta oikeassa valaistuksessa.
Tämä on niin ilmeinen totuus, että sitä suorastaan hätkähtää ajatellessaan, miten paljon vaivaa nykyaikana uhrataan sille, että saatettaisiin kuvauksen kohteena oleva ihminen epäedulliseen valoon, ehkä naurettavaksikin, varsinaista paheksumistahan ei enää harrasteta.
Englantilainen historioitsija Thomas Carlyle, jolle suurmiehet olivat keskeinen tutkimuksen kohde, kommentoi tunnettua sanapartta, jonka mukaan kukaan ei ole sankari kamaripalvelijansa silmissä. Hän selitti asian sillä, että ongelmana oli kamaripalvelijasielu, joka ei kyennyt ymmärtämään mitään itseään korkeampaa. Goethen kommentti samalle asialle oli, että sankaria pystyy ymmärtämään vain se, joka on itsekin sankari. Kamaripalvelija taas Goethen mielestä varmaankin kunnioitti jotakuta toista kamaripalvelijaa.
Demokraattisena aikanamme, kun koko instituutio nimeltä valet de chambre on tykkänään hävinnyt, kuulostavat noiden herrojen kommentit suorastaan rienaavilta. Emme voi, emmekä saa asettaa ketään yksilöä sankarin erityisasemaan, hänen täytyy alistua yhteismitallisuuteen, joka koskee kaikkia. Ehkä voisimme jopa sanoa, että kamaripalvelijan nykyaikainen vastine on kaiken mitta, jos sellaisen löytäisimme.
Goethen ja Carlylen tarkoittama valet oli ilmeisesti kelpo ihminen, tosin rajoittunut, mutta siitä onnellisen tietämätön. Hän kuului juuri niihin, jotka olisivat vilpittömästi hämmästyneet saadessaan kuulla, että olivat sekä puhuneet että ajatelleet koko ikänsä proosan lajityypissä.
Tuskin voimme sijoittaa tätä henkilöä mihinkään erityiseen ammattikuntaan tai tietyn koulutustason tai harrastuspiirin kategoriaan. Löydämme hänet kaikkialta, Suomessa hän ehkä viihtyy erityisen hyvin. Sanaton yhteisymmärrys tervehtii häntä joka puolella. Netissä hän on varsin aktiivinen ja useimmiten sapekas.
Tasa-arvon lahjomattomina ritareina kohtaamme nykyään usein tutkijoita ja jopa ns. huippututkijoita, joiden työnä on dekonstruoida erilaisia hierarkkisia rakenteita paljastaen, millaista vahinkoa ja haittaa ne matkaansaattavat ihmisen itsetoteutukselle eli hänen halulleen, lähinnä seksuaaliselle, koska ruokahalun tyydyttäminen on enää harvalle ongelma.
Hyvin suurena ongelmana saatetaan tässä toiminnassa nähdä kaikenkarvaiset ihanteet ja esikuvat, joiden rinnalla tavallinen tallaaja vaikuttaa jotenkin vähäpätöiseltä ja riittämättömältä, jopa syylliseltä. Mikä oikeus olemassaoloon on tällaisilla ihanteilla, kysyy kriittinen tutkija? Eikö ne ole rakennettu esteeksi ja häpäisyksi alkuperäiselle ihmisluonnolle? Eikö jokainen yksilö riitä omaksi ihanteekseen, kun vapaassa maailmassa elämme, tai sitten kun siinä elämme?
Logiikka on tietenkin aukotonta. Jos halujen tyydytys on se, mitä ihmiset tavoittelevat ja jota heidän siis tulee tavoitella, on ihanteeksi, sankariksi nostettava se aivan tavallinen ihminen, jonka näemme joka puolella toteuttamassa itseään.
 Hän, joka toteuttaa itsensä on onnellinen, arveltiin jo antiikin Kreikassa. Tosin asiaa ei taidettu lopullisesti ratkaista. Sanoihan sofisti Sokrateelle, että onnellisin on se, jolla on paljon voimakkaita haluja ja joka saa niitä mielin määrin toteuttaa. Silloin Sokrates vastasi, että siinä tapauksessa onnellisin oli ilmeisesti koira, jolla oli syyhytauti eli kapi, ja joka sai mielin määrin raapia itseään.
Kyynikkojen mielestä koira tietenkin tosiaan oli kaiken mitta, eikä heille ollut mahdollista muuta todistaa. He olivat aikalaisten mielestä koirasieluja, mille annettiin halventava merkitys. Tämä on asia, joka nykyaikaisen koiranomistajan mielestä on hyvin vaikeasti ymmärrettävä.
Yhtä kaikki. Kyynikkojen maailma on sanan jossakin mielessä hyvin tai peräti täysin tasa-arvoinen, mitä he pitävät tärkeänä ja arvokkaana seikkana. Joissakin suhteissa tasa-arvo ei tietenkään koskaan toteudu. Koirien parissa kohtaamme aina heitä, joita luonnehditaan sanalla underdog sekä heitä, joiden asemaa kuvaa sana overdog. Huomautan ohimennen, että pronomini se, olisi halventavana poistettava käytöstä ainakin koirista, hevosista ja tietenkin myös kissoista puheen ollen. Ihmisiähän hekin ovat.
Kun vertaamme ihmistä koiraan, on nykyään suurin ongelmamme siinä, että koira on useinkin kaikessa olennaisessa liian ylivoimainen. Miten koira haistaakaan! Miten maistuu sille ruoka! Seksihumussa ovat koirat myös aika tekijöitä, kuten tietää jokainen kylässä asunut. Koirat ovat usein tavattoman kauniita, nopeita, tarkkoja ja sukkelia. Tosin varsinaiset sukkeluudet ovat ehkä heillä harvinaisia, mutta se on sivuseikka. Olemme koirien rinnalla kehnoja ja vajavaisia, se on tosiasia. Menkää vaikka osallistumaan agility-kisaan.
Tarvitseeko koira edes oikeaa valaistusta päästäkseen oikeuksiinsa? Eikö se vaistomaisella varmuudella ole aina täydellinen, jopa sankari, mikäli sille tarjoutuu siihen tilaisuus? Ihminen, koiran palvelija, yleensä palvoo kohdettaan kritiikittömästi. Onko koira oikeastaan nykyään ihanteemme tai olisiko se sitä, ellei se olisi niin selvästi ylivoimainen, ettei sen kanssa kannata käydä kilpasille tai edes yrittää sitä vakavasti jäljitellä?
En ole asiasta varma, tiedän vain sen, ettei asiantuntevissa piireissä pidetä mahdollisena asettaa ihmisten esikuviksi toisia ihmisiä, jotka ovat ominaisuuksiltaan saavuttamattomia, liikaa arkiselle elämällemme vieraita, ihannoituja, poseeraavia kiiltokuvia tai nyt edes maalauksia tai veistoksia.
Kriittinen teoria auttaa paljastamaan, että tuollaiset hahmot ovat tosiasiassa viallisia. Ne ovat loukkaus tavallisen ihmisen tavallista halua ja sen vapautta kohtaan. Ajatelkaamme pyhimyksiä, vaikkapa niitä, joiden ortodoksinen kirkko arvelee jo täällä maan päällä saavuttaneen jotakin jumalallista. Niinpä heidät on kuvattu luonnottoman näköisiksi puupalasille, joiden edessä harjoitetaan hartautta. Miksei noissa kuvissa ole tavallisia kunnon kansalaisia hyvine ja huonoine puolineen?
Simeon pylväspyhimys istui vuositolkulla maan ja taivaan välillä rukoilemassa. Miltä tuntuisi asettua jonnekin syväväylän varrelle reunamerkkiin höpisemään rukouksia? Miten pitkään  viranomaisemme katselisivat tätä toimintaa?
Pyhimysten pyhimys on tietenkin neitsyt Maria. Hän oli vähän toisella kymmenellä oleva tyttö, kun enkeli kävi kertomassa hyvän uutisen. Itse asiassa kyseessä oli hirveä onnettomuus koko naissukuiunnalle, kertoi dekonstruoija hiljattain radiossa. Naisen ruumiista tehtiin absurdin näytelmän väline tarkoituksella hiljentää koko naissukupuoli ihailemalla neitseellisyyttä, joka kuitenkin viedään miltei jokaiselta naiselta vieläpä heidän omasta halustaan.
Kyseessä oli siis katala juoni, jossa naisille tyrkytetään mahdotonta ihannetta ja heidät sitten syyllistetään sen mahdottomuudesta. Tuota puhdasta neitsykäistä sitten palvottiin vuosisadasta toiseen ja tavallisia naisia ylenkatsottiin heidän puutteellisen neitsyytensä takia. Katala juoni! Kaikessa simppeliydessään kaamea.
Niinpä dekonstruoija asettikin Marian tavalliseen päivänvaloon ja haastatteli häntä kuin reportteri. Ihanne osoittautui aivan tavalliseksi tapaukseksi, joka kävi päivittäin huussissa ja jakoi normaalit harmit ja arjen pienet ilotkin aivan tavalliseen tapaan. Sattuipa niinkin, että hän nautti sukupuoliyhteydestä Jeesuksen sikiämisen jälkeen aivan tavanomaisella ahkeruudella ja sai asiasta normaalit kiksit, tietenkin näin oli, koska hän oli ihminen. Miksi oli pitänyt keksiä tuo kiiltokuvahahmo, joka tuhansissa kirkoissa kiikutteli lasta povellaan? Mitä sankaruutta oli siinä, että sattui tulemaan raskaaksi ilman miestä?
Oikea naisten jumaluus oli jo olemassa, Kybele, kertoi haastattelija. Se symboloi naisten valtaa ja ilmankos juutalaiset patriarkat sen palvontaa niin demonisoivat. Eikö maailma olisi ollut parempi ilman neitsyt Mariaa ja häneen liitettyjä joutavuuksia? Mitä hyvää oli neitsyydessä, neitseellisyydessä? Miksi tuo kuvien Maria-hahmo tuijotteli kuin idiootti eikä paljastanut, miten kiusaantui lapsen iänikuisesta tarrautumisesta, kiljunnasta ja tissin hamuamisesta, ruoansulatuksen tuotteista nyt puhumatta. Miksei niitä kuvata?
Napoleon oli todellisuudessa tuskin muuta kuin kevyt-Hitler, neitsyt Maria on vain vertaus, joka ylistämällä alistaa naista. Todellinen, oikea ja kaikinpuolinen muotokuva näyttää meille myös kohteen ikävät puolet. Ihannoiva taide kuuluu maalaismarkkinoille ja 1800-luvulle tai sitä varhaisempaan aikaan. Me olemme palanneet takaisin kyynikoihin, jotka oivalsivat terävästi sen, mistä tässä elämässä on kysymys.
Voisimmeko pystyttää patsaan vapaalle koiralle, hänelle, joka ei ole isännän liehittelijä ja orja, vaan kylänraittien sankari? Vai olisiko todellinen aikamme sankari sittenkin kissa, täydellinen ja kaunis nautiskelija, jolle julmuuskin on vain puhdasta iloa. Ehkäpä kissa on, kuten on epäilty, jossakin yhteydessä Luciferiin, langenneeseen enkeliin tai Prometheukseen, ihmiskunnan ylpeään ystävään? Ehkä se voisi parhaiten symboloida ihmiskunnan saatanallista ja sankarillista jumalkapinaa? Sen varmaan myös voisivat hyväksyä tunnustuksettomat, jotka kärsivät nykyisestä uskonnollisesta symboliikasta.
 Entä jos neitsyt Maria kuvissa korvattaisiin kissalla? Mutta ehkä kissan saavuttamaton ylevyys aiheuttaisi kalvavaa kateutta? Paras ja ajanmukaisin ratkaisu voisi olla korvata madonna nykyaikaisella farkkupukuisella pissiksellä. Näinhän oopperoissa jo tehdään. Näen jo mielessäni tämän tatuoidun ja hieman vetelästi hymyilevän hahmon, joka nauraa vedet silmissä saadessaan kuulla pyhän ilmoituksen.
Mutta mitä muuta tässä voitaisiin tehdä? Kun meidän aikamme cityihmiset eivät kerran pysty ymmärtämään menneiden aikakausien hahmoja eivätkä niistä kiinnostumaan, voisi taide tältä suunnalta löytää sen tavan puhua, joka tekisi kirkot taas kansalle läheisiksi ja jotenkin kotoisiksi paikoiksi.

14 kommenttia:

  1. Sarkasmi tässä tässä ei auta. Oikeat arvot paljastuvat vasta silloin, kuin ihminen päättää, minkä takia hän on valmis kuolemaan, mistä syystä hän on valmis ottamaan toiselta ihmiseltä elämän.

    VastaaPoista
  2. Ne arvot eivät ole enää uskonnollisia, mutta arvaan, että uskonto erottavana tekijänä kyllä voisi toimia, jos jokin toinen taho alkaisi tappaa sen nimissä.
    Tappamiseen massamitassa löytyy aina syitä, se itse on ilmeisen toimiva syy. Pitää vain päästä alkuun ja se ei onnistu tässä mukavan elämän kehdossa, jossa riittää muutakin tekemistä. Mikään ei tosin ole ikuista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tappamiseen massamitassa löytyy aina syitä"

      "Mainilan laukausten" uusi tuleminen?

      Ukrainan rajoilla on Venäjän armeijan joukkojen suuri keskittymä. Moskova on työntämässä Itä-Ukrainaan massiivisen "humanitaarisen avun kolonnan". Siinä voi käydä niin, että joku tarkkampuja tappaa pari-kolme kolonnan rekkakuskia ja syntyy suunniteltu hämminki. Seurauksena Ukrainan rajoilla majailevat Venäjän joukot ryntäävät Itä-Ukrainaan kostamaan venäläisten kuolleiden sielujen puolesta.

      Poista
  3. Sinikeltainen kravatti12. elokuuta 2014 klo 7.28

    Uskonto tyydyttäköön yksilöä, aktivisti on valmis kuolemaan ja tappamaan kielensä puolesta: Eugen Schauman, Ernst Tandefeldt, Lennart Hohenthal

    VastaaPoista
  4. No Irlannissa ja Balkanilla se kieli ei ole keskeinen erottelija.

    VastaaPoista
  5. Varomaton vertailu vie tosiaan helposti metsään, vaikka voi joskus elähdyttääkin, kuten savolaisten kaivoskriitikkojen arvio että Kiovasta ja pitemmän päälle Moskovasta, tulee nykyisen Helsingin kaltainen yrityslupakonttori josta kansainväliset kaivosyhtiöt käyvät noutamassa toimilupia laajentaakseen Talvivaaran tapaisia kokemuksia isommille markkinoille.

    VastaaPoista
  6. ( Tämä ei kuulu kyllä tähän sankarilliseen aiheeseen, mutta anolle (9.03) sanoisin että kyllä ne kaivosluvat Helsingissä torjutaan yksi toisensa jälkeen, valitettavasti, sinne jäävät mineraalit maan sisään, Taivalvaaran keppihevosella ratsastaa nyt voitonriemuinen ympäristöaate, ja me ihmetellään täällä miksi ei joku aikuisten-miesten-lelupaja jonka idea on vihaiset linnut, pelasta maamme kansantaloutta. Suomi on reaalipoliitikkojen siirryttä eläkkeelle kuihtuva maa jossa ei enää kalasteta, viljellä maata, harjoiteta kaivannaisteollisuutta eikä tuoteta puhtainta ja edullisinta (ydin)energiaa siinä mitassa kun voisimme ja miten pitäisi. )

    Tuosta aasinsilta aiheeseen. Minulle sankari on se joka uskaltaa ajatella toisin. Ja osaa ajatella toisin. Kuin mitä me haluamme ja odotamme. Tässä mielessä näiden aikojen sankariksi on pakko mainita J.Halla-aho. Onko muita? Paavo Haavikko, Georg C Ehrnrooth, Väinö Tanner, CGEMannerheim tulevat etsimättä mieleen menneiltä ajoilta. On sentään yksi, tältä ajalta, tuon se esiin kun Vihavainen sivusi myös uskonnollisia aiheita: Päivi Räsänen. Siinä todellinen lohikäärmeen pään katkaisija, pysyy epämuodikkaissa konservatiivisissa ja valtaenemmistön halveksimissa kannoissaan, kantaa taakkaa jota me muut välttelemme, demonisoimme. En ole feministi, en sinne päinkään, mutta Päivi vastaa kymmentä miestä politiikan etulinjassa milloin tahansa (tosin hänellä taitaa olla psykologisena tukena taivaalliset sotajoukot..).

    Mutta sankaruutta, sankareita tarvitaan. Ei olla kyynisiä.

    nimim. jr

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisinajattelija Björn Wahlroos, yritysten toimilupia ohjailevan ministeriön taannoisen kansliapäällikön poika, on todennut ettei Venäjä ole koskaan tuottanut mitään hyvää.

      Nyttemmin on Barack Obama väittänyt ettei Venäjä tuota mitään. Em. kansliapäällikön mukaan demarit ovat hyödyllisiä idiootteja.

      Poista
    2. Korjaan edellistä vastaustani: sekä Wahlroos että Obama on sanonut ettei Venäjä valmista mitään. Sen sijaan Venäjä tunnetusti tuottaa raaka-aineita, kuten Suomikin historiallisesti on tehnyt, mutta ns. metsäklusterille haetaan koko ajan korvaajaa.

      Poista
    3. Vanhan kaskun mukaan konservatiivi on henkilö, joka on aina ajastaan jäljessä. Aina. Siispä aikojen muuttuessa konservatismikin muuttuu. Ainoa yhdistävä tekijä konservatismin eri laatujen välillä onkin juuri tuo halu säilyttää, conservare.

      Huomionarvoista on, kuinka moni aikansa radikaali ihastui ensimmäisen maailmansodan jälkeen muotiin tulleisiin totalitaristisiin liikkeisiin.

      Sankariksi voidaan nähdäkseni katsoa sellainen henkilö, joka pystyy ylittämään itsensä ja häneen osoitetut vaatimukset. Tai mikseipä juuri koira tai kyyhkynen?

      http://en.wikipedia.org/wiki/Dickin_Medal

      Poista
  7. Lohikäärmeen pään purija Päivi Räsäsen mielestä raamatun sanat menevät lakien edelle.

    Alussa Hän loi maan ja taivaan, siispä kaivannaiset ovat yhteislaiduntamme myös Venäjällä. Laiska raha pitää saada tuottamaan sielläkin.

    VastaaPoista
  8. Enpä tiedä. Eiköhän ennen vanhaan ihan hyvin ymmärretty, että Maria sekstasi ja ulosti, mutta tämä hänestä vasta tekikin kiinnostavan. Tavallaan tämä on todellinen ihme: jumalalla tai pyhimyksellä onkin ihmisen ominaisuudet! Siis tämä, ei se, että ihmisellä on jumalan ominaisuudet.

    Onhan meillä edelleen idoleita, eivät sen vähempää absurdeja idealisointeja, mutta tämän lisäksi eläviä. Näyttelijät, kuninkaalliset, popätähdet, miljardööit, muusikot, paremmissa piireissä taiteilijat ja tiedemiehet ja ehkä Steve Jobsin tapaiset yrittäjänerot. Ihmisten käsitys näistä hahmoista on nimenomaan jumaloiva, heidät nostetaan inhimillisen yläpuolelle. Ihme on juuri se, että he ovat sittenkin inhimillisiä, usein jopa varsin ikävällä tavalla (narsisteja, narkomaaneja, jne), mikä taas sallitaan heille, mutta ei lähimmäisille. juuri tästä puolestahan kansa on kiinnostunut. Harvaa kiinnostaa ymmärtää Einsteinin teorioita ja valitettavan harva siihen edes pystyy, mutta kaikkia kyllä kiinnostaa hänen seksielämänsä.

    Tasa-arvon palvonta on siis jollain lailla näennäistä. Se rajoittuu vain siihen, että kaikki tekevät kaiken, ettei se lähimmäinen vahingossa nousisi itsen yläpuolelle. Mutta kun jotkut tässä kuitenkin onnistuvat, hyvässä (luovat tiedemiehet, taiteilijat,, jne) tai pahassa (turhat julkkikset ja pankkiiriloiset), heidät on sitten erotettava omaksi lajikseen, jotta heitä ei tarvitsisi kadehtia. Eli minä en näe ristiriitaa sen välillä, että yhtäältä ylistetään sankareita ja toisaalla pakotetaan kaikki samaan prokrusteen vuoteeseen. Tai sanotaan mieluumin, että mikään ei estä ihmisiä toimimasta ja ajattelemasta täysin ristiriitaisella tavalla.

    Kaikkialla, missä "tasa-arvo" on viety pisimmälle, poikkeukset samanarvoisuuden sääntöön (suuret johtajat, jne) ovat kaikkein selvimpiä.

    Ihminen siis tarvitsee johtajansa ja sankarinsa. Meillä ne tuottaa enenevissä määrin kaupallinen media. Sankarihan on joku, joka rikkoo vallitsevan järjestuksen ja luo sitä kautta jotain uutta. No, kaikki markkinointihan on tänään "vastakultuurista". Jokainen keskiarvoisen aivokapasiiteetin omaava pässinpää luulee edustavansa vastavoimaa jollekin, oli se sitten rasistijuntit tai vihervasemmisto tai mikä ikinä.Ja jokainen yhtä vakuuttunut siitä, että juuri itse osaa tarkastella asioita niinkuin ne ovat vapaana ennakkoluuloista, joita voi sitten "analysoida" tai 2dekonstruoida" tai mitä ikinä muiden edesottamuksista koskaan kääntämättä katsetta itseen. Internet tarjoaa loputtomat mahdollisuudet tällaisten sankarilaumojen muodostumiselle, laumojen, joiden edustajien ei tarvitse koskaan oikeasti haastaa omaa maailmankuvaansa. Eri laumoilla on omat sankarinsa, ja liittymällä laumaan saa osan näiden sädekehästä.

    Jokainen kamaripalvelijasielu ajattelee siis tismalleen kuten Goethe tai Carlyle: jokainen kuuluu valittuihin, jotka kykenevät ymmärtämään sankareitaan, ja jokaista laumaa kohden löytyy toinen, "ymmärtämäätön". Tätä on demokratia.





    VastaaPoista
  9. Epäilemättä sankareita on yhä ja palvojiensa näköisiä ovat. Mutta sankari ansaitsisi aina sen tietyn valaistuksen päästäkseen oikeuksiinsa.
    Ja noilla vanhoilla sankareilla ei enää nähdä mitään oikeuksia.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.