sunnuntai 31. elokuuta 2014

Vapaa, vahva, vakaa?




Suomi,  vakauden ja tylsyyden maa?

Foreign Policy –lehden tuoreessa numerossa on julkaistu lista ”hauraista valtioista” (fragile states). Suomi on listan viimeisenä sijaluvulla 178. Tätä ei kannata murehtia, sillä johdossa ovat Etelä-Sudan ja Somalia, joiden laakereita ei kukaan kadehdi.
Listalla on otettu huomioon ”haurautta” aiheuttavia tekijöitä demografiasta talouteen, hallituksen legitiimisyyteen, ihmisoikeuksiin, julkisiin palveluihin, eliittien konflikteihin ja ulkoiseen interventioon. Hyvinhän tässä meillä taitavat olla pullat uunissa, mutta ei tilanne ole aina ollut yhtä auvoisa. Itse asiassa tässä voi herätä kysymys myös siitä, ovatko listan tekijät tuijottaneet liikaa lähimenneisyyteen ja jättäneet eräät ajan merkit huomiotta. Tämä voi kyllä periaatteessa olla viisasta, sillä tulevaisuus nyt kerta kaikkiaan on asia, jota ei voi tutkia. Vain menneisyyttä voi.
Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat asia, joka saattaa hyvin vakavasti hajottaa poliittista kenttää ja nostaa ihmiset toisiaan vastaan. Tunnemme läntisestäkin Euroopasta yllin kyllin esimerkkejä valtioiden rikkinäisyydestä aina Pohjois-Irlannista ja Belgiasta Italiaan ja Espanjaan. Harva maa pystyy osoittamaan yhtä suurta koheesiota kuin pohjoismaat, joiden ongelmana on tässä lähinnä se, ettei niille löydy esikuvaksi kelpaavia vertailukohteita, vaikka jotkut kansalaisemme ovat niitä yrittäneet meillekin etsiskellä. Synnittömiä ja virheettömiä emme toki ole, se tunnustakaamme ja tuskin meitä on tuomittu kaikissa suhteissa maailman parhaiksi.
Ralf Dahrendorf, saksalainen sosiologi, joka päätti uransa Oxfordissa collegen johtajana, rakensi aikoinaan mallin ristiriitojen sääntelystä. Hän oli todennut, etteivät ristiriidat häviä sillä, ettei niitä tunnusteta. Päinvastoin, ristiriita, jota ei tunnusteta, ei myöskään ratkea, vaan saattaa halvaannuttaa yhteiskunnallisten ryhmien yhteiseloa laajemminkin. Vasta sitten, kun ristiriidan olemassaolo tunnustetaan, voidaan aloittaa sen sääntely, kuten tuo aikanaan hyvin muodikas sanonta kuului.
Ristiriidan hävittäminen ei välttämättä ole lainkaan mahdollista, mutta sen kanssa voidaan oppia elämään tiettyjä pelisääntöjä noudattaen. Jos pelisäännöt koetaan puolin ja toisin oikeudenmukaisiksi tai ainakin siedettäviksi, niitä voidaan noudattaa aivan vapaaehtoisesti ja niiden legitiimisyys tunnustaen. Sen sijaan, että vaadittaisiin mahdotonta, tyydytään toimivaan mahdolliseen ja vähiten huonoon ratkaisuun.
Suomessa Dahrendorf oli 1960-luvulla suuressa suosiossa ja hänen teoriansa innosti Urho Kaleva Kekkosta yrittämään kommunistien integroimista suomalaiseen yhteiskuntaan. Operaatio oli alusta pitäen suuri menestys ja sen ansiosta suurin osa kommunistista liikettä saatiin vedettyä normaalin suomalaisuuden piiriin kunnon isänmaallisiksi kansalaisiksi. Moskovamielinen fundamentalistien klikki sai paradoksaalisesti juuri tuolloin mukaansa osan älymystöä, mutta paljon porun lisäksi tuo lahko sai tuskin mitään muuta aikaan. Edes Moskova ei yrittänyt antaa sille suurta poliittista roolia. Eihän siellä aivan hölmöjä oltu.
Kommunistien integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan oli Kekkoselta merkittävä intellektuaalinen suoritus. Toki jokainen valistunut suomalainen, joka ei ollut syystä tai toisesta fanaattisen ideologian vanki, näki ettei kommunistien edustama ajattelu ollut realistista, ja että sen väitetty oikeudenmukaisuus perustui vain demagogiaan ja toiveajatteluun.
 Mutta osa kansaa oli kuin olikin siitä huolimatta kommunisteja ja tämä asiain tila heijasti todellisia ongelmia. Kun heidät kuitenkin ja heidän irrationaalisuutensa tietäen otettiin saman pöydän ääreen ratkaisemaan konkreettisia kysymyksiä, alkoi poliittinen elämä toimia.  Parinkymmenen prosentin joukko jarrumiehiä ja potentiaalisia tuholaisia ostettiin mukaan kehitykseen.
Dahrendorfin ja Allardtin suosima ajatus pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisella kansalaisella olisi niin paljon omia etuja puolustettavanaan, että he olisivat sille solidaarisia omasta halustaan ja ilman pakotusta, vietti Suomessa riemuvoittojaan 1960-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Sen jälkeen on ollut vähän nihkeämpää.
Kun Suomi 1990-luvulla luopui suuresta osasta suvereniteettiaan, ei ilmeisesti heti huomattu, miten laajakantoisia seurauksia asialla on. Naiiveimmat entusiastit taputtivat sille, että Suomesta nyt tuli ”normaali” valtio, jossa olisivat voimassa ihmiskunnan korkeinta älyllistä tasoa edustavat lait ja säännökset. Valuutta olisi aina luonnollisessa ja oikeassa kurssissaan ja eurohinnat takaisivat kansalaisten onnen ja kulutuksen korkean tason.
Samaan aikaan alkoi rakennemuutos ulkoistaa yhä enemmän suomalaista työtä ja kaiken kukkuraksi maahan saapui suuri määrä ulkomaalaisia, joilla ei täällä oikeastaan ollut mitään tekemistä. Heidän oikeuttaan asettua asumaan ja nauttimaan valmiiksi rakennetun maan antimista ei sen sijaan juuri kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Suomalaisiakin oli aikoinaan muuttanut maasta, selitettiin ja kehotettiin jokaista ottamaan vastuuta kaikista maailman ihmisistä. Nyt oli koittanut ylikansallisen globaalin ajattelun aika ja impivaaralainen utopia oli aika unohtaa. Uusi tilanne oli Realiteetti. Sen tunnustamatta jättäminen ei ollut erimielisyyttä vaan mielettömyyttä.
Kun perussuomalaisten vaalivoitto yllätti koko oikeinajattelevan Suomen, oli valtavirran ensimmäinen reaktio sangen selkeä. Kyseessä oli primitiivireaktio, jota vastuuttomat populistiset poliitikot olivat onnistuneet käyttämään hyväkseen. Näiden kehittymättömien ihmisten sokea viha (mikäs muu) kohdistui ulkomaalaisiin, jotka nyt sentään olivat maassamme vielä paljon harvalukuisempia kuin näytettiin ymmärrettävän.
Tulokkaat eivät siis olleet vaara, vaan rikkaus. Työpaikkojen pakeneminen Suomesta taas oli globalisaation aiheuttama Realiteetti eikä elintason ylläpitäminen ollut mahdollista ilman satoja tuhansia maahanmuuttajia. Maan todellinen ongelma oli työvoimapula, piilevä tai jopa jo vaikuttava. Muut ongelmat olivat sen rinnalla näennäisiä, väärän tietoisuuden synnyttämiä, ja virheellisiä.
Lehdistön ylimielinen reaktio muistutti suuresti 50-luvun suomalaisen valtavirran suhtautumista kommunismiin. Koko ideologian koettiin olevan vain ja ainoastaan valheellinen ja typerä eikä sen kannattajien kanssa keskustelemiseen kannattanut haaskata aikaa. Sen sijaan oli iskostettava kansan tyhmimmän osan mieleen tietoa taloudellisista lainalaisuuksista. Sen valistuksen valossa kommunismi karisisi itsestään. Oppikoululaiset olivat se strateginen ryhmä, jonka kautta voitiin toivoa kansaa taas kerran valistettavan.
Mutta kommunismi ei suostunut karisemaan sillä, että sen kannattajien rationaalisuus kiellettiin, vaikka tottahan se oli. Se kesyyntyi vasta sitten, kun maassa syntyi aidosti pluralistinen ilmapiiri, jossa myös kommunismin kannatuksen ilmentämä ongelma otettiin vakavasti. Ennen romahtamistaan itse ideologia jopa vähäksi aikaa nousi älymystön muotiaatteeksi. Kukapa olisi 1950-luvulla kyennyt aavistamaan mitään tällaista? Väitän, ettei kukaan ja kaikkein vähiten ne, jotka edustivat yhteiskunnan valtavirtaa ja ajan oikeaoppisuutta. Historia on kiero ja viekas.
Aito pluralismi merkitsee sitä, että toisinajattelijat ja heidän oikeutensa olla eri mieltä otetaan vakavasti. Näin jopa siitä huolimatta, että jo heidän kysymyksensä saattavat asettaa koko järjestelmän oikeutuksen kyseenalaiseksi. Tämän ymmärtäminen vaatii merkittävää älyllistä kapasiteettia ja sen hyväksymiseen tarvitaan jopa rohkeutta. Pelkkä asioiden kieltäminen ja leimaaminen on sekä säälittävä, että tehoton asenne, kun yhteiskuntaa rakennetaan.
Onko nykyinen yhteiskunta pluralistinen? Onko se ”orgaanisesti solidaarinen” siinä mielessä, kuin Allardt ja Dahrendorf asian käsittivät? Vai onko meillä sen sijaan nykyään ristiriitoja, joita ei tunnusteta? Onko meillä kukaties jopa samanlaisia piileviä ongelmia kuin aikoinaan Baltian maissa, joissa esimerkiksi kansallisuussuhteisiin ja niiden kehitykseen liittyvän ongelman julkilausumista pidettiin ongelmaksi ryhtymisenä?
Ellei poliittinen järjestelmä pysty tunnustamaan ja yhdessä sääntelemään myös sellaista ristiriitaa, joka on sovittamaton, ei se voi menestyä karussa todellisuudessa. Silloin siitä aletaan vieraantua ja pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla epätoivoa ja tolkuttomuutta. Sellaiselle on meilläkin taputettu kun se tapahtuu Kiovassa ja arabimaissa. Se on lyhytnäköistä huvia. Somalia on meistä vielä hyvin kaukana, mutta monen mielestä se näköjään pitäisi saada lähelle.
Vaikka nyt Amerikan slummien henkinen aarteisto on jo meilläkin kulttuuripiireissä ja valtalehdistössä asetettu seurattavaksi esikuvaksi, näyttää vielä kaikesta huolimatta siltä, että se ei ole kyennyt tunkemaan juuriaan täkäläiseen yhteiskuntaan. Siksi tämä yhteiskunnan fragmentaatiota saarnaava evankeliumi elää vielä toistaiseksi jonkinlaista varjoelämää. Mutta kaikki voi muuttua.
 Demokratia on kuin onkin järjestelmä, joka joutuu yhä uudelleen todistamaan kelvollisuutensa. ’Jytky’ oli varoitus, jonka merkitystä ei pidä väheksyä. Ne lähiömellakat, jotka meillä ennen pitkää järjestetään, saattavatkin jo sitten olla fanfaari, joka ilmoittaa siitä, että orgaanisesti solidaarisen yhteiskunnan aika on jo mennyt. Sellainen tulevaisuuden Suomi ei ehkä enää kuuluisi millekään kansakunnalle, vaan olisi taistelukenttä, jota viime kädessä pitää koossa vain väkivalta ja sen uhka.

11 kommenttia:

  1. Vihavainen vedossa. Toinen juttu peräjälkeen joka ei kaipaa muuta kuin allekirjoituksen: näin ja noin on. Voitaisiin lyödä kyynisesti vetoa mikä on se lähiö missä ensin pamahtaa ja roihahtaa ja milloin, mutta ei vajota sentään niin alas.

    Vetoa voi sen sijaan lyödä siitä kuka on se ensimmäinen politiikko joka ehtii tv-uutisissa toteaamaan: "Niin, tämä on oikeastaan ihan ymmärrettävä seuraus sille eriarvoistavalle politiikalle jota tämäkin hallitus on harjoittanut. Nuoret vain reagoivat tässä tilanteessa nyt. On alettava miettä miten me voisimme saada tästä yhteiskunnasta entistä moniarvoisemman, entistä suvaitsevaisemman kaikille. Suomalaisuus ei ole enää se peruste miten täällä pitäisi olla. Tämä näiden X:n ikävien ja väkivaltaisten mutta ymmärrettävien tapahtumien kautta ymmärretään nyt kai viimein. Tässä mielessä reaktio oli tarpeellinen meille. " Sinnemäki? L.Andersson? Arhinmäki? Jaakonsaari? t. jr

    VastaaPoista
  2. Tuo kommunistien vastuuttaminen ja ujuttaminen sisään yhteiskuntaan oli Kekkoselta hyvä veto, hyvää taktiikkaa. Toisaalta kaikki 70-luvulla eläneet muistavat älyllisen epärehellisyyden hulluudet, joita oli vaikea järjissään pysyen kuunnella, kestää. Mutta itsenäisyys säilyi, kannatti. UKK tiesi mitä teki.

    Nyt meillä on, kuten edellisen jutun kommenteissa on todettu, paljon liukkaampaa vallankumouksellista väkeä. Niitä voi tuskin vastuuttaa enää mitenkään, kun isänmaanetua, mitä Kekkonen kuitenkin kaikesta arvostellusta kekkosuudestaan huolimatta puolusti, ei enää tunnusta kuin marginaaliin ajettu ja ajautunut arvokonservatiivien epämoderni ja korrekteissa suvaitsevaisuuskäsityksissä joustamaton piskuinen lauma.

    VastaaPoista
  3. 70 rauhan vuotta on sietättömän pitkä ajanjakso Suomen historiassa. On aika karsia roskaväkeä, Hornetit lentävät Helsingin yllä täysi aselasti päällä.

    VastaaPoista
  4. Aikamme ongelma on nyt enemmän kuin koskaan ihmiset jotka katsovat vierestä. Pekka on huutanut niin monta kertaa, että SUSI.., SUSI.., että kukaan ei välitä, koska kaikki tietävät ettei sitä Pekan sutta ole olemassakaan, mutta se tuntuuu niin turvalliselta, kun Pekka vahtii kuitenkin.

    Siis jos joku yleensä vilkaisekaan Pekan sormen suuntaan jää se siihen ja tämä on aikamme ongelma, koska sudet ovat viimeinkin onnistuneet pukeutumaan lammasten vaatteisiin niin, ettei niitä huomaa kuin todelliset tuntijat.

    Heitä taas ei kuunnella tai jos kuunnellaankin uskota, koska kukaan ei halua myöntää, että lammasten vaatteissaan keikaroivat sudet ovat niin laajasti levinneet keskuuteemme. Näiden susien näkeminen vaatisi hieman itsetutkistelua ja perehtymistä, siihen , etteivät nämä sudet syö lapsia vaan järsivät pikkuhiljaa yhteiskunnan arvopohjaa.

    Kansakunta jolla ei ole tarpeeksi yhteistä arvopohjaa, ei kestä sitten erilaisuuden hyökkäyksiäkään.

    VastaaPoista
  5. Jos vakavasti mietitään, voidaanko Suomen yhä suurempaa hulluutta kohti etenevä kehityssuunta kääntää, niin mielestäni osa tätä strategiaa olisi voimallinen yhteiskuntasatiiri monikulttuurisesta, suvaitsevaisesta ja antirasistisesta Suomesta. Satiirissa voisi olla päähenkilönä feministi, joka esimerkiksi kesämökillään ollessaan näkee romaanien murtautuvan naapurien kesämökkiin, mutta koska hänen monikulttuurisessa, suomalaisessa ihanneyhteiskunnassaan romanit eivät teet rikoksia, jättää hän tästä ilmoitta poliisille. Sitten viikkoa myöhemmin hän kuitenkin ilmoittaa suomalaisen tekemästä rikoksesta. Lisäksi kirjan kuvitteellinen feministi voisi saada raivarin, kun kyläilessään tuttaviensa luona hän havaitsee, että paikalliseen paikannimistöön kuuluu Mustalaissuo ja Ryssänpuro. Feministi ottaa yhteyttä heti paikalla Vähemmistövaltuutetun toimistoon ja se korjaa paikan nimet Uussuomalaisen suoksi ja puroksi. Niin ikään feministi saa idean, että viharikoksista tuomitut pitää sijoittaa ns. suvaitsevaisuusleireille, jossa joissa heistä kitketään fasismi, rasismi, sovinismi ja islamophobia perin juurin pois. Leirit työllistäisivät samalla monia hänen nuorempia, työttömiä sukupuolentutkimuksesta valmistuneita aatesisariaan, joiden huippuosaamista syrjivät työmarkkinat eivät olleet suostuneet hyödyntämään ja työmarkkinoilla syrjittyjä maahanmuuttajia, joita rasistiset työnantajat eivät suostuneet palkkaamaan. Leirien avulla heitä voisi pysyväst työllistää kymmenittäin. Siellä he voisivat kokeilla viharikollisiin uutta metodia, jossa heille esitettäisiin muistoja toisen maailmansodan aikaisista Itä-Karjalan keskitysleireistä. Näin viharikollisissa herätettäisiin kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, jotka saisivat heidät tuntemaan myötämielisyyttä maahanmuuttajia, muslimeja ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.”

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuka olisi vain tarpeeksi taitava ja sujuvakynäinen kirjoittamaan sellaisen satiirin?

      Poista
  6. "Kun perussuomalaisten vaalivoitto yllätti koko oikeinajattelevan Suomen, oli valtavirran ensimmäinen reaktio sangen selkeä. Kyseessä oli primitiivireaktio, jota vastuuttomat populistiset poliitikot olivat onnistuneet käyttämään hyväkseen."

    Näin juuri. Olen HS:n ja SK:n tilaaja ja suorastaan tragikoomista oli lukea kyseisten lehtien toimittajien kolumneja jytkyvaalien jälkeen. Hesarissa takasivun kulttuuritoimittaja Taina West (muistaakseni) kirjoitteli kovasti kulttuurista vaalien jälkeen ja artikkkelien aiheista huolimatta AINA kolumni päättyi irvailuun persuista ja siitä miten pöljät ihmiset heitä äänestävät.

    SK:ssa eräs tietenkin vihreä nuori naistoimittaja purki pettymysteen vaalien tulokseen vedoten oman puoluuensa ja Sinnemäen vaaliteemaan ARVOISTA. Artikkelin pettymystä huokuva nimi taisi olla: "Arvovaalit, PAH!"

    Tämän propagandan tilaajana ja rahoittajana lähetin sitten Pentikäisen Mikaelille viestin, että en haluaisi rahoittaa toimittajien "vaalisurutyötä", koska lehtien tarkoitus on kertoa ja taustoittaa uutisia. Muistaakseni kyse on sanasta Journalismi. Ja ehdotin Pentikäiselle, että toimittajat voisivat mennä itse rahoittamaansa suruterapiaan.

    M.P. kiisti ehdottomasti surutyön olemassaolon ja kertoi siitä, miten tärkeää on nostaa esiin maahanmuuttajien ongelmia ja miettiä sitä, miksi niin monilla Suomessa on paha olla.

    Tällaista. HS:n tilaaja olen edelleen, koska vaimo hesalaisena vaatii tutun lehden postilaatikkoomme. Olli Kivistön kuoltua HS:n koko toimittajakunnan lähin viiteryhmä löytynee Ydin ja Voima-lehdistä. Niin että ei voi sanoa kuin voivoi....

    VastaaPoista
  7. Satiirin kanssa taitaa ihan oikeasti olla niin, ettei se enää toimi. Multikulturalismille herkistäytyneet eivät missään tapauksessa kykene tajuamaan asiassa koomista ulottuvuutta, vaan närkästyvät jo ajatuksestakin.
    Kuitenkin näyttää siltä, että laiva on jo voinut kääntyä muutaman asteen ja trendi jatkuu. Nämä meidän jihadistimme saattavat saada jotakin aikaan.

    VastaaPoista
  8. Suomi on rumien naisten hallitsema vähemmistöjen paratiisi, jollaista eräs ranskalainen valistusfilosofi piti pahimpana kuviteltavissa olevista yhteiskuntamalleista, koska sellaisessa palkitaan pikemminkin halujen kuin kykyjen mukaan.

    Kirjoitan Italiasta, toisen ääripään mallista, johon suomalaiset tuulipukunaiset ovat hulluina.

    VastaaPoista
  9. Niin, täällä on vanhastaan ollut tämä periaate, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen, ellei hieman parempikin. Nyt sitä on kehitetty siihen suuntaan, että kaikesta kurjasta ja surkeasta saa hyvityspisteitä ja niiden voimalla sitten mennään todellisesta suorituksesta aina ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Suomessa aina palkitaan surkein ja avuttomin, olipa kyse sitten kunnista, "hankkeista" tai yksilöistä.

      Herääkin kysymys, joko tämäntyyppisen insentiivipolitiikan tulokset alkavat olla näkyvissä.

      Poista

Kirjoita nimellä.