torstai 4. syyskuuta 2014

Karavantjura



Karavantjura

Venäläisessä ja eritoten neuvostoliitolaisessa tekstissä saattoi aikanaan useinkin törmätä sanaan karavantjura ja henkilöön viittaavaan epiteettiin karavantjurist.
Tämä kummallinen sana ei viitannut lainkaan karavaaniin eikä liiemmin turistiin. Kyseessä oli vuosien 1921-22 vaihteessa tapahtunut Karjalan kansannousu eli metsäsissikapina. Venäjäksi koko termi lyhentämättömänä kuului Karelskaja avantjura (Карельская авантюра) eli Karjalan seikkаilu. Puhuttiin myös bandiittikapinasta, Neuvosto-Venäjällähän riehui tuohon aikaan sadoittain rosvojoukkoja eli bandeja, jotka useinkin pitivät tukikohtanaan valtakunnanrajan takaisia vuoristo- tai aroalueita. Karjalan kansannousu kuului mittasuhteiltaan ja jossakin määrin myös toteutukseltaan luontevasti tuon kattotermin alaisuuteen.
Tapahtumaketjua ei Suomen puolella ole vielä aivan tarkasti tutkittu, mutta meillä se luokitellaan ns. heimosotiin. Se oli aseellinen selkkaus, johon osallistui tältä puolelta noin viisisataa vapaaehtoista karjalaisten muodostaessa enemmistön noin kolmen tuhannen hengen ”armeijasta”.
Kapinan taustalla on muistettava huomioida vuotta aiemmin solmittu Tarton rauha ja siinä takaisin Venäjälle luovutettujen Repolan ja Porajärven asukkaille luvattu amnestia. Amnestiaa ei käytännössä noudatettu, mutta asialle oli sikäli perusteitakin, että palautetulla alueella oli suoritettu asekätkentää ja tulevaa kapinaa pohjustettu mahdollisesti jo silloin. Bolševikkivalta oli paikallisille kyllä muutoinkin sietämätöntä ja kurjuuden kukkuraksi Karjalan kansaa näytti kommunismin ihanuuksien sijasta uhkaavan nälkäkuolema.
Kapina aloitettiin loppuvuodesta 1921 polttamalla Muurmannin radalla Ontajoen rautatiesilta. Tällaiseen oli jo pakko reagoida kansainväliselläkin tasolla ja pian neuvostohallitus lähetti Suomelle nootin, jossa se syytti sitä joukkojen lähettämisestä ystävällisen naapurimaan alueelle. Suomi kiisti aluksi asian samaan tapaan kuin Putin osuutensa Ukrainana tapahtumiin.
Suomalaiset olivatkin oikeassa sikäli, ettei mukana ollut vakinaisessa palveluksessa olevia joukkoja. Lomalaisia kyllä ilmeisesti oli ja kapinallisten varusteetkin oli saatu jostakin, Suomea ja sen suojeluskuntia oli kovasti syytä asiassa epäillä.
Koska asia liittyi Tarton rauhassa sovittuun Itä-Karjalan autonomiaan, Suomi vetosi Kansainliittoon, joka haluttiin välittäjäksi tässä Venäjän ja karjalaisten välisessä kiistassa, niin kuin asia Suomessa nähtiin. Välityksestä ei kyllä tullut mitään, koska Venäjä ei ollut Kansainliiton jäsen eikä hyväksynyt sitä tähän rooliin.
Suomalaisten vapaaehtoisten virtaaminen Venäjän puolelle oli myös tosiasia, joka oli pakko tunnustaa ja niinpä suomalaiset viranomaiset siihen kehotettuina todella sulkivat rajan ja estivät enemmän avun kapinallisille. Tämä tietenkin herätti ääriaineksissa katkeruutta ja juuri tämän takia tehtiin maamme historian kuuluisin poliittinen murha. Sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin Töölössä kotinsa eteen.
Myös äärivasemmisto, tarkemmin sanoen Venäjälle paenneet punikit aktivoituivat ja järjestivät Kuolajärvellä niin sanotun Läskikapinan. Juuso Matero alias Jahvetti Moilanen kiipesi savotalla läskilaatikon päälle ja julisti vallankumouksen alkaneeksi. Samalla tukkityömiehille jaettiin rajaan takaa kuljetetut kiväärit ja ryöstettiin vähän paikallista kapitalisten omaisuutta. Sitten hipsittiin rajan yli, jossa monien tulevaisuudesta muodostui vielä karumpi kuin menneisyys Suomessa oli ollut.
Mutta sekin kapina siis lässähti siihen. Niin kävi myös ”valkobandiiteille”, joille tuotti erityisen yllätyksen Kiimasjärvelle hiihdellyt Toivo Antikaisen johtama hiihtopartio. Kiimasjärven taistelu oli varsin pieni, mutta sai rajan takana sitäkin suuremman maineen. Antikaisesta tuli siellä kulttihahmo siksi, että hän joutui 30-luvulla kiinni vieraillessaan Suomessa ja joutui syytetyksi siitä, että oli kapinan aikana polttanut elävältä erään suomalaisen vapaaehtoisen.
Koska todisteet eivät olleet kovin sitovat, järjestettiin Antikaisen oikeusjutusta valtava kansainvälinen kampanja, jossa tämä ”pohjolan Dimitrov” selitettiin syyttömästi Suomen luokkaoikeudessa syytetyksi ja väitettiin, että häntä uhkasi kuolemantuomio.
Oliko Antikainen syyllinen tai ei, ei ole voitu sitovasti ratkaista. On syytä epäillä että oli. Joka tapauksessa häntä ei tuomittu kuolemaan, vaan pistettiin vankilaan, josta hän vapautui Talvisodan rauhanehtojen mukaisesti. Palattuaan suureen kotimaahansa, hän huomasi hämmästyksekseen, että hänen vanhat kommunistitoverinsa eivät sen sijaan olleet säästyneet kuolemanrangaistukselta, vaikka eivät ilmeisesti olleet edes tehneet mitään rikosta.
Puoluekoulun harakteristikan mukaan Antikainen ei ollut mikään varsinainen hengen jättiläinen ja niinpä hän ryhtyi vaatimaan tuomittujen syyllisyyden uutta tutkimusta. Ennen pitkää hän sai surmansa lento-onnettomuudessa, jota jotkut ovat epäilleet järjestetyksi. Suurta kansainvälistä sankariahan ei oikein olisi voinutkaan tylysti likvidoida tavanmukaisella niskalaukauksella.
Mutta mitä tulee itse Karavantjuraan, se siis likvidoitiin puna-armeijan voimin ilman erityisen suurta mieshukkaa. Sen sijaan Suomeen muuttaneiden pakolaisten määrä kasvoi useisiin tuhansiin, monet tulivat koko perheen voimin. Kun tämä lisättiin edellisenä vuonna saapuneisiin kahdeksaan tuhanteen Kronstadtin pakolaiseen, olikin koossa jo melkoinen joukko rutiköyhiä pakolaisia rutiköyhässä Suomessa.
Olot täällä eivät olleet hääppöiset ja ymmärrettävästi sekä karavantjuristeja että kronstadtilaisia palasi suuria määriä vanhaan kotimaahansa. Olihan heille luvattu amnestia.
Lupausta ei kylläkään pidetty ja viimeistään vuonna 1937 ne henkilöt, joiden henkilökohtaisessa dossierissa oli sana ”karavantjurist” saivat odottaa lyhyttä ja lakonista ”oikeuskäsittelyä”, jonka suorittivat NKVD:n iin sanotut troikat tai dvoikat, joiden tuomio yleensä kuului, ”korkein toimenpide” eli высшая мера. Vielä 1920-luvulla kartettiin puhumasta” rangaistuksesta”, koska humaani neuvostojärjestelmä ei sellaista tarvinnut eikä rajoittanut ja toimenpiteen nimenä oli ollut высшая мера общественной самозащиты eli yhteiskunnan itsesuojelun korkein toimenpide. Käytännössähän se varmaan saatettiin joka tapauksessa kokea rangaistuksena.
Karavantjura oli todella seikkailu ja hyvin vaarallinen sellainen. Suomen ja Venäjän välejä se ei vienyt sodan asteelle, vaikka Trotski sillä hyvin näyttävästi uhkasi, puhuipa vielä siitä, että saattaisi olla aika saapua Helsinkiin ja antaa puolibarbaarisen (”valistumattoman, mutta innokkaan”) baškiiriratsuväen rangaista jokaista helsinkiläistä porvaria henkilökohtaisesti siitä, että he yrittivät estää neuvostojen maan kehityksen kääntymistä nousuun.
Itse asiassa Venäjällä, joka juuri valmistautui Genovan konferenssissa neuvottelemaan suhteiden palauttamisesta länsivaltoihin, tuskin olisi ollut varaa sotaan Suomen kanssa. Meillä kuitenkin säikähdettiin sen verran, että ulkoministeri Holsti kävi Varsovassa allekirjoittamassa poliittisen yhteistyösopimuksen Puolan kanssa. Trotskin uhkailu näytti siis aiheuttaneen Venäjän kannalta varsin huonot seuraukset. Puola oli politiikassaan reipasotteinen ja hyvin venäläisvastainen.
Keväällä kriisi kuitenkin jo oli ohi ja eduskunta, jota liitto Puolan kanssa suuresti epäilytti, antoi Holstille epäluottamuslauseen, joka johti samalla koko hallituksen eroon. Myös Venäjä, joka oli kovasti uhitellut seurauksilla, joita kääntyminen Kansainliiton puoleen tuottaisi, painoi jo asian villaisella ja koko avantjura ratkaistiin kesällä allekirjoitetulla rajasopimuksella, jonka oli määrä tulevaisuudessa estää moisen konfliktit.
En tiedä, mitä opimme tästä, mutta jonkinlainen rajasopimus myös Venäjän ja Ukrainan välillä voisi nykyään olla paikallaan. Olisi myös hienoa, mikäli Venäjältä löytyisi sellaista ryhtiä, mitä Suomen hallitus osoitti estäessään metsäsissien avustamisen, mihin se kuitenkin ilmeisesti kuvitteli olevansa moraalisesti oikeutettu. Valtioiden välisissä suhteissa moralisointi ja periaatepolitiikka kuitenkin on helposti turmion tie.

4 kommenttia:

  1. "Valtioiden välisissä suhteissa moralisointi ja periaatepolitiikka kuitenkin on helposti turmion tie."

    Pienillä on pienet haaveet, suurilla taas haaveet ovat suuret. Pienet Uhtuan (Kalevalan laulumaiden) karjalaiset halusivat vain leipää suuhunsa entiseen tapaan, koska sitä ei alueella voitu viljellä, ja lähtivätkin polttamaan Muurmannin radan sillan. Suurella Venäjällä oli taas suuri haave maailman herruudesta, joten leipää tarvittiin sotilaille, jotka perustivat neuvostotasavaltoja sinne sun tänne Eurooppaan. Italia oli jo seuraavana vuorossa.

    Pienellä, itse asiassa ei niinkään pienellä Paavo Väyrysellä (ПААВО ВЯЮРЮНЕН) OLI SUURI HAAVE, joten hän auttoi KGB:ta järjestämään alkoholisti Ahti Karjalaista Suomen presidentiksi. Sehän oli itsestään selvää, että alkoholoistin taival ei voinut olla pitkä, joten hyvin kohta ПААВО ВЯЮРЮНЕН olisi saanut sataprosenttisen tuen KGB:lta Suomen presidentiksi.

    VastaaPoista
  2. Tarton "häpeärauhan" aikaansaaminen, heimosotien tukemisen lopettaminen ja Mannerheimin pitäminen poissa valtiollisesta toiminnasta olivat Ståhlbergin virkakauden tärkeitä asioita. Häpeärauha on ilmeisesti rajoilla mitaten paras, mihin Suomi koskaan pääsee. Kaikki tuo piti tehdä vastoin kotimaan ajan henkeä. Sanailimme kerran aiemmin jo, asiayhteyttä en muista, että jospa Venäjälle tulisi joku vastaava laillisuusmies kerrankin.

    VastaaPoista
  3. "Häpeärauha" toki oli pienen höyrypääjoukon keksaisema vastine Versailles'n ja Trianonin rauhoille. Eduskunnassahan se meni läpi että heilahti, mutta opiskelijat nyt kaipasivat jotakin elämää suurempaa symbolista toimintaa juuri silloin. Ja sitten tuli niitä karjalaisia emigranttejakin.
    Normaalilla logiikalla rauha oli yhtä oikeudenmukainen kuin ns. patriarkaalinen yhteiskunta on luonnonmukainen. Radikaalilla logiikalla siitä sai kehitettyä kauhukuvan, mikäs sen helpompaa.

    VastaaPoista
  4. Mielestäni tässä on mielenkiintoinen juttu, mitä tulee nyky-Venäjän ilmapiiriin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.