keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Puumerkit ja pukinsorkat



Puumerkin kauneus ja pukinsorkan viisaus

Parisenkymmentä vuotta sitten maahamme rantautui euroatlanttisen kulttuurin uusin aalto, joka tuli suoraan slummien kuohuvasta ja värisevästä maailmasta.
Nuoret miehet eivät pian enää meilläkään sitten tyytyneet normaaleihin, istuviin farkkuihin, vaan ostivat itselleen viisi numeroa liian suuria. Ne olivat samanlaisia, joita Bronxin suurperheiden kuopukset joutuivat käyttämään, kun mammalla ei ollut varaa hankkia jokaiselle kersalle uusia ja sopivia kuteita. Myös lippahattua ruvettiin pitämään väärinpäin, mikä merkitsi selvää rajanvetoa siihen ikäluokan enemmistöön, joka ymmärsi, mitä varten hatussa oli lippa.
Muotivaatteet muotivaatteina, niiden katselemiseen ei kenelläkään ollut mitään pakkoa. Pahempaa oli se terrori, joka ilmeni ympäristön tuhrimisena. Jonkinlainen  voimaantuminen lienee ollut tuloksena ja tavoitteena sillä, että kaikenkarvaisia kuvia alettiin töhertää julkiseen tilaan, mitä isompia, sitä parempi. Nyt kyseessä oli jo eräänlainen väkivalta, kun jokainen kaupunkilainen ja muu ohikulkija oli pakotettu näkemään apinan asteella olevan taitelijan hengentuotteen omassa yhteisessä tilassaan.
Tuo vuosien mittaan huolella suunniteltu ja valittu tila oli nyt kaapattu ja runneltu yhden ainoan tai muutaman huligaanin toimesta. Teon symbolinen merkityskin oli selvä: minä, ja juuri minä omassa persoonassani ole päättänyt ulostaa tähän kaikkien kiusaksi, eikä kukaan täällä oleva voi välttyä joutumasta minun vaikutusvaltani piiriin! Haistakaa siitä!
Jonkin aikaa näytti siltä, että töhertäjät säilyttivät jonkinlaisen pieteetin rippeet. Kuvapatsaat ja muistomerkit säästyivät töhryiltä. Mutta, kuten asian logiikka edellytti, tämä oli väliaikaista. Toinen toistaan banaalimpia tageja alkoi ilmestyä kaikkialle, aivan erityisesti myös sellaisille pinnoille, mistä niiden poistaminen oli itse asiassa mahdotonta. Tässä matkittiin slummin nurkkien merkkausta, joka taas oli primitiivisen ihmiskäyttäytymisen piirissä vastine kiimaisten urosten reviirimerkkaukselle. Hajun sijasta kielenä oli vastenmielinen visuaalinen kontrasti, joka tuhosi kohteensa alkuperäisen hahmon.
Kuten sopi odottaakin, tähän kulttuuriin liittyi myös auditiivinen elementti, joka ei varsinaisesti ollut musiikkia, vaan sitä muistuttavaa primitiivistä mölinää, jossa aggressiota ilmaisevien sanojen toistelu oli keskeinen elementti.
Pohjoisamerikkalaisessa sivilisaatiossa vaalitaan yhä neekeriorjuuden perintöä ja näytellään uhriutumista sukupolvesta toiseen. Tässä näytelmässä vallitsee sota, jonka toinen osapuoli on sortava yhteiskunta ja sen agentit, poliisit ja muut viranomaiset, jotka pyrkivät estämään slummien vapaan elämäntavan, kukaties peräti istuttaa sisäistetyn herruuden noihin kolonisoimiinsa ihmisiin.
Jos ja kun tällainen kulttuuri ei oikein hyvästi istu Suomeen, niin syynä täytyy olla, että yhteiskunnassamme on jotakin vikaa. Impivaarassamme ei ole sitä samaa säpinää, joka jo Ruotsissa tulvii vastaamme Tukholman lähiöistä ja Malmön toreilta. Olemme aika kummallisessa tilanteessa: meille on siirtynyt muualta aikamme edistyksellisin kulttuurivirtaus, jota kriitikot ihastelevat, vaikka meillä ei olekaan ollut sille yhteiskunnallista pohjaa. Olisiko tässäkin muuan suomalainen paradoksi? Ehkä kyseessä on peräti pseudomorfoosi?
Mutta kulttuuri tosiaan etenee monia teitä, kun se kerran on syntynyt. Mehän olemme myös tangokansaa, vaikka useimmat ovat vain kuvitelmissaan nähneet Argentiinan pampan, joka voidaan unelmissa korvata myös Unkarin pustalla tai vaikkapa Ukrainan arolla. Pikku Tarzanit ovat Suomessakin hyppineet puiden oksilla ja kuvitelleet asuvansa viidakossa aina siihen saakka kun talvi on pakottanut siirtymään toisenlaisiin leikkeihin. Kulttuuri on kuin onkin hyvin pitkälle leikkiä, kuten jo Johann Huizinga oivalsi. Leikitään nyt sitten vaikka slummileikkiä, kun se on maailmalla niin arvossaan.
Mutta leikeistään kulttuuri tunnetaan. Jos se kritiikeissään suitsuttaa töhryjen ja henkisten ja fyysisten ulosteiden erinomaisuutta, se vieraantuu alkuperäisestä funktiostaan. Kun aikoinaan huomattiin työtä säästävien koneiden kerran vapauttavan ihmiskunnan alituisesta raadannasta, kuviteltiin, että nuo jalot olennot käyttäisivät nyt mahdollisuutta hyväkseen ja jalostaisivat persoonallisuuttaan omaksumalla kaikkea sitä parasta ja kauneinta, mitä ihmiskunnan nerot olivat luoneet.
Tuskin kukaan kuvitteli, että arvoon arvaamattomaan nousisivat sen sijaan absoluuttisen typerät tosi-TV-ohjelmat, primitiivistä raakuutta tulvivat elokuvat ja videopelit ja mölysaaste, josta olisi rienaavaa käyttää musiikin nimitystä.
Mutta tässä sitä ollaan ja seuraava taso näyttää nyt olevan jo todellisuutta. Ihmistä on alettu muovailla ja koristaa. Yhä useammin voi nähdä nuoren naisen, jonka voi todeta joskus olleen kaunis, mutta joka jostakin syystä on antanut töhriä itseensä lähtemättömän maculan, tahran.
Kun puberteettinen ääliö tuhertaa taginsa kuvapatsaaseen, voi ymmärtää, että hänen tavoitteenaan on häpäisy. Myös hän kykenee tajuamaan, ettei hänen tekonsa lisää mitään kauneuteen vaan päinvastoin turmelee sen. Hän tekee mitä tekee, koska tietää ettei muuhun kykene. Se on hänen hallussaan oleva tapa päteä. Dente lupus, cornu taurus, sanovat latinistit.
Entä sitten nämä neidot, joiden ilmeinen tarkoitus on parantaa sitä taideteosta, jonka luoja on luonut lajissaan täydelliseksi. Näyttää siltä, että asian taustalla on todella syvä alemmuudentunne ja itsehalveksunta. Ehkä kyse on siitä useassa yhteydessä ilmenevästä tosiseikasta, etteivät naiset yleensä kykene ymmärtämään oman fyysisen sulonsa olemusta, etenkään sitä miten se vaikuttaa vastakkaiseen sukupuoleen. Kun erinäiset kierot ja kieroontuneet muodinluojat vielä uskottelevat, että kaunis on oikeastaan rumaa, on asetelma valmis. Nyt voidaan alkaa kalliiseen hintaan myydä noita kuvapatsaisiin tehtäviä tuherruksia samalla kun alistetaan miljoonat ja taas miljoonat naiset Sisyfoksen työhön, jonka tarkoituksena on pilata heidän luonnollinen kauneutensa.  Quidcuid natura paravit, in suo quoque genere perfectum est sanoivat jo muinaiset roomalaiset ennen rappeutumistaan.

14 kommenttia:

  1. Tatuoinneilla ja lävistyksillä rankaistaan ruumista aikuiseksi kasvamisesta. Samasta syystä monet erityisesti nuoret ajelevat häpykarvansa.

    Kun aikuisen malli on kadonnut (lapset ja nuoret eivät tunne aikuisia kuin domestikoituina paksukaisina, joiden hoivassa he ovat kasvaneet), aikuisuus näyttäytyy pelkkänä yksinäisyytenä ja turvattomuutena. Enää eivät lasten sankarit ratsasta yksin kohti auringonlaskua.

    Yhteiskunnan kädenjälki näkyy siinäkin, että hiphop kaikkine lieveilmiöineen on jäänyt täysin ilman esimerkiksi rokkenrollin, hippeyden, metallimusiikin ja vastaavien nuorisomuotien saamia moraalipaniikkeja. Kumma kyllä, en ole juuri huomannut muiden kirjoittaneen, miten räikeästi hiphoppia on tässä mielessä suosittu näihin muihin verrattuna. Päinvastoin, valtaapitävät pitävät kaikenlaista hiphopin arvostelua suoraan ja johdonmukaisesti rasismina.

    Kukaan ei huolestu seinien töhrimisestä vaan huolestujat iloitsevat tätimäistä tyytyväisyyttään puhkuen, että nuoriso edes "räppää" ja äidinkieli ja sen opetus pelastuu.

    VastaaPoista
  2. "Pohjoisamerikkalaisessa sivilisaatiossa vaalitaan yhä neekeriorjuuden perintöä ja näytellään uhriutumista sukupolvesta toiseen. Tässä näytelmässä vallitsee sota, jonka toinen osapuoli on sortava yhteiskunta ja sen agentit, poliisit ja muut viranomaiset, jotka pyrkivät estämään slummien vapaan elämäntavan, kukaties peräti istuttaa sisäistetyn herruuden noihin kolonisoimiinsa ihmisiin."

    Uhridiskurssi tuntuu tosiaan tunkeutuneen yllättävän moneen kohtaan läntisissä yhteiskunnissa. Eräs keskeisenä toistuva teema on käsitys tästä olosuhteiden uhrina arjen sankaruuteen ylenneestä, miltei poikkeuksetta johonkin vähemmistöön kuuluvasta persoonasta, että hänen mahdollisuutensa vaikuttaa omilla valinnoillaan (esim. käydäkö edes peruskoulu läpi vai ei, päihteiden käyttö, jne) yhtään mihinkään elämässään on vähäistä olemattomampi. Eikä tällaiselta uhrin marttyyrinkruunua kantavalta voida tietenkään vaatia edes alkeellistakaan itsehillintää, vaan mikä tahansa toopeilu on ilman muuta osoitus spontaanista ja kahlitsemattomasta itseilmaisusta ja reagoimisesta ympäröiviin sortorakenteisiin.

    Emansipaatiota, ihastelevat radikaalia tulkintaa vaalivat, ja sitähän radikaalit rakastavat kaikkialla ja kaikkina aikoina, hehän kun tunnetusti näkevät intohimoisesti sortoa vähän joka paikassa... Ja tätä uhria ei luonnollisesti saa syyllistää mistään, eikä muutenkaan vaatia tältä ja tämän viiteryhmältä yhtikäs mitään, se kun voisi olla vaikka fasismia.

    Asia erikseen sitten tietysti on, että kun ihmisestä tehdään institutionalisoitu uhri, tämä saa samalla avoimen valtakirjan ulkoistaa kaikki ongelmansa. On kuitenkin vähän hankalaa antaa konkrettisia esimerkkejä siitä, miten minkään ihmisen tai ryhmän syrjäytyminen siitä vähääkään vähentyy, että tästä tehdään täysin edesvastuuton...

    VastaaPoista
  3. Kysymys on primitivisaatiosta, eli siis taantumisesta. Siihen lienee mahdotonta vaikuttaa niin kauan kuin anglokulttuuri on voimissaan ja leviää.

    VastaaPoista
  4. En käy niin paljon blogeja lukemassa että tietäisin mikä on koodi "täällä" mutta nyt on pakko kiiittää Vihavaista jälleen kerran poikkeuksellisen kirkkaasta ja näkemyksellisestä ajattelusta, samoin myös ed. kommentoijia niin tässä päivityksessä kuin aiemmissakin. Tämä sivusto antaa toivoa ennen vajoamistamme kaikki Apinoiden planeetan paluu -tunnelmiin ja kukin omiin yksityisiin itse sisustamiimme eristysleireihimme.

    Kysynkin tahallisen naivisti, missä hitossa te noin niin kuin muuten luuraatte?

    Miksi ei ole suurin piirtein "näin" ajattelevien yhteistä vaikutuskanavaa?

    Mikä "meitä" yhdistäisi?

    Persut?

    Enpä tiedä.

    Mutta onko parempaakaan?

    Minulla on tätä sivustoa lukiessa syntynyt pateettinen teoria: jos muuten kuin establishmentin ohjaamalla poliittisesti korrektilla tavalla ajattelevat tunnistaisivat, tuntisivat toisensa, tietäisivät miten paljon "meitä" oikeastaan on, voisi sen vaikutukset olla yhteiskunnassa arvaamattoman vapauttavat. Porukkaa löytyy laidasta laitaan. Itse esim. luen ihan tätä samaa tarinaa Sarastus-nettilehden ja Patmos-lähetysseuran (!) blogeista. Tuo on aika kuvaava esimerkki. Mutta kaikki toimivat erillään, tai kuten eksyneet tai kuten ulkopuolisiksi itsensä tuntevat, vaikka samoin ajattelevia kävelee vastaan toreilla ja turuilla. Työpaikoilla ollaan hiljaa. Meitä sensuroidaan ja ääri-ihmiseksi leimatuksi pelossa sensuroimme itseämme. Tämä alkaa käydä jo itsekunnioituksen päälle. Minäkin, pelkuri, kommentoin nimimerkillä...

    (Ja Vihavainen, harkitse nyt edes politiikkaan menoa. Vai katsotko sinäkin tätä vain sivusta? Onko muuten opiskelijoissa mitään uutta toivoa, uskaltaako kukaan niistä ajatella enää klassisesti, jopa konservatiivisesti, eli nykyoloissa melkeinpä vaarallisella tavalla, itsenäisesti, sen perusteella mitä havaitsee itse yhteiskunnassa tapahtuvan ? )

    jr

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jr, tässä on yksi Helsingin yliopiston opiskelija, joka ajattelee klassisesti ja konservatiivisesti osittain perustuen vahvaan uskonnolliseen vakaumukseen. Eroan ikätovereistani huomattavasti ajattelussani ja olen saanut esimakua siitä, mitä minulla voi olla tulevaisuudessa edessä, kun menin kirjoittamaan homoliittoja vastustavan mielipidekirjoituksen Uuteen Suomeen ja jaoin sen fb:ssa.

      Olen äänestänyt viimeisissä neljissä vaaleissa persuja ja ruodin 4 vuotta vanhemman kaverini kanssa EU:n itsetuhoista ja islamisaatiota edistävää maahanmuuttopolitiikkaa viikottain. Luemme myös molemmat Sarastus-lehteä ja keskustelemme sen aiheista. Seuraan itse vielä Patmoksen blogeja. Isäni omistaa kolme Vihavaisen kirjaa ja minä yhden.

      Poista
  5. Itse olen sen verran nuori etten muista edes 80-luvusta juuri mitään, mutta onko asia todella niin että nämä töhryt alkoivat laajemmassa mittakaavassa tulla kuvaan vasta 90-luvulla? Ainankin viimeisen n. 5 vuoden aikana niitä on (ainankin pk-seudulla) alkanut ilmaantua selkeästi enemmän. Lienee sitä paljon puhuttua kulttuurin rikastumista...

    VastaaPoista
  6. Kiitos osuvista kommenteista. En enää pysty varmuudella sijoittamaan tuota töhryjen tulona ajnkohtaa, mutta mielestäni niitä ei 70-luvulla ollut lainkaan. Niiden tulo Venäjällä oli tietysti vieläkin myöhäisempi ilmiö ja 90-luvulla ne olivat vielä harvinaisia eivätkä vieläkään yhtä yleisiä kuin meillä.
    Nettiyhteisöjä ja lehtiä, joita voisi sanoa kulttuurikriittisiksi toki on ja nehän kai herättivät taannoin sen hirveän kohun vihapuheesta. Taso toki vaihtelee ja myös maltillisuuden aste. Voisin kuitenkin mainita nettilehti Sarastuksen, jossa toisinaan on varsin briljantteja juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Timo Vihavainen, missä vaiheessa täydellisen naiskauneuden ihailu elävissä kohteissa menee teidän mielestänne toisen esineellistämisen puolelle, jolloin kohde pelkistetään omien himojen tyydyskohteeksi?

      Poista
    2. Suoraan sanoen en ole kokenut koko asiaa ongelmaksi, vaikka tiedän, että se joillekin sitä on. Naiselle, joka saa väärän yleisön ihailua, asia näyttää olevan kiusallinen. Kauneus vääristää asioita myös sikäli, että se saattaa antaa hyvinkin suurta ansiotonta arvonnousua. Ihailijat menettävät arvostelukykynsä, mikä voi johtaa esim. epäonnistuneisiin avioliittoihin, Kuten sanottu, minulla saattaa olla tässä asiasssa sokea pilkku.

      Poista
  7. Olen yrittänyt luoda maailmankuvani oman järkeilyn ja omien tietokanavien kautta. Tästä syystä olen pääasiassa välttänyt esimerkiksi HeSan säännöllistä lukemista. Opiskeluaikana 1970-luvun alkupuolella asuntolaamme olimme tilanneet kaikki tärkeimmät silloiset lehdet, mukaanluettuina Neuvosto Karjala ja Suomen Uutiset. Tuona aikana muistan lukeneeni Hesarin sunnuntainumerosta koko sivun tai ehkä koko aukeaman artikkelin New Yorkin graffitti "taiteesta". Tuon artikkelin jälkeen niitä alkoi ilmaantua mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Sääksjärven takana, syvällä korvessa oli kiveen maalattu ulkoministeriltä tuttu "rauhanmerkki".
    Emme tajua, että se, mitä meille maailmalta ja muualta kerrotaan ei ole valtavirtaa vaan jonkin pienen vähemmistön kummallisuuksia.
    Pekka Tammi

    VastaaPoista
  8. Tuo lippalakin pitäminen väärinpäin liittyi aikoinaan myös Suomen rintamalla ilmenneeseen ns. jermumentaliteettiin. Eräs tällainen jermu osoitti mieltään 14. divisioonan loppukatselmuksessa syksyllä 1944 esiintymällä divisioonan komentajan ohi marssiessaan manttelitakki auki, kivääri väärinpäin ja lippa takaraivolla mutta toki ylpeästi ja komeasti komentajaa sotilaallisesti tervehtien. Kuulin tapauksesta ensi kerran jo 1980-luvulla ja kertomukselle oli ainakin 4 vahvistusta muilta saman yksikön veteraaneilta Kainuusta ja Ylä-Savosta. Kyseinen jermu oli muuten kotoisin Kainuusta. Nimi ja asuinkuntakin on tiedossa mutten viitsi sitä mainita tässä.

    VastaaPoista
  9. Tietenkin on muistettava, että Herculaneumin kaivauksissa juuri nyt etsitään kovasti antiikin ihmisten piirtämiä "töhryjä" ja niiden kertomusten kautta saamme historiallista tietoa pari tuhatta vuotta sitten eläneiden ihmisten arkiaelämästä, tunteista ja toiveista.

    Ko. antiikin viestit olivat sanallisia ja kirjaimin kirjoitettuja; ja näin ollen ne eroavat nykyisistä "reviirin merkkaustageista" sangen paljon. Toisaalta ne kumpuavat yhteisestä inhimillisestä tarpeesta; kurja mato matkamies maan haluaa jättää jotain itsestään jälkeensä, muiden näkyviin, ennen kuin hän on maan multaa.

    Catulluksen runojen ystävänä Herculaneumin seinäkirjoitukset ovat jännittävä ja mielenkiintoinen viesti yksittäisiltä ihmisltä tuhansien vuosien takaa. Mielestäni.

    Samalla kuitenkin totean , että suurin osa graffiteista ovat juuri sitä itseänsä; ja yleensä ja erikseen on todettava, että ERÄÄN jääkiekkokisoissa sammuneen ja sateenkaarilippua heiluttaneen kulttuuriministerin "graffitaiteen" ylistysliturgia oli suoraan sanaoen ala-arvoista. Mutta mitä muuta voi odottaa itsenäisyysjuhlien aikaan räyhäporukan mukana riehuneelta ja taksin katolta suoraan eduskuntaan ponnistaneelta populislistilta.

    VastaaPoista
  10. Kannatan ehdottomasti pakotteita Venäjää vastaan. Suomenkin kannattaa pitää kaupankäynti mahdollisimman turvallisella tasolla, siis mahdollisimman alhaisella. Se on pienen maan turva pitkällä aikavälillä, Kauppa Venäjän kanssa ei ole mitään oikeaa kauppaa, vaan venäläisen byrokratian avaamista, jotta joitan suomalaisia tuotteita voitaisiin viedä Venäjälle. Kaikka tapahtuu venäläisen hallintokontrollin alaisuudessa ja se päättää todellisuudessa tehdäänko jotain kauppaa vai ei. Ihmettelen suuresti miten Suomi oikein suostuu moiseen kyykyttämiseen. Ilmeisesti täällä ei oikein tajuta mitä venäläinen kyykyttäminen tarkoittaa. Kaupankäynti Venäjän kanssa on syytä pitää reilusti alle 10 % tasolla kokonaisviennistä.

    Toisen ongelman muodostaa vastavuoroisuus periaate Venäjän kanssa. Esimerkiksi Japani on käytännössä torjunut yhteistoimman tämän vastavuoroisuus periaatteen takia, mutta typerä Suomi suostuu siihen. Venäjän harjoittama vastavuoroisuus periaatte hyödyttää pitkällä aikavälillä suuresti Venäjää, mutta vahingoittaa pitkällä aikavälillä Suomen kaltaisia pikkuvaltioita. Siitä tulisi ehdottomasti luopua vahingollisuutensa vuoksi.

    Kielimuuri on eräs tärkeä suojamuuri Venäjää vastaan. Kun ei osata puolin eikä toisin toistensa kieltä, niin tämää suojaa Suomea Venäjää vastaan. Kun ei osata, eikä haluta puhua Venäjää, niin se on eräs tärkeä turvallisuus kriteerimme.

    Muuten tapasin kolme venäläistä juuri ja katselimme Suomen uutisia Ukrainasta. Jälleen haukuttiin Ukrainalaisia fasisteiksi. Siis täysin tavallinen sähkömies haukkui heitä fasisteiksi, oikein mukava ja fiksu heppu, mutta niin vain haukkui heitä fasisteiksi. Meinasin lyödä jo nyrkin pöytään ja ilmoittaa että saatte lähteä tästä talosta takaisin Venäjälle, mutta maltoin mieleni.

    VastaaPoista
  11. Vaikka Vihavaisen tekstit ovat useimmiten nautittavaa luettavaa, ta tämänkin tekstin kanssa olen enimmäkseen samaa mieltä, niin ihmettelen sitä, että miksi rinnastaa yleisten paikkojen turmeleminen ja naisen lävistykset/tatuoinnit? Ei näillä ole mitään yhteistä.

    En ole nuori enkä vanha, mutta joissain asioissa hyvin konservatiivinen ja toisissa vapaamielinen. En voi sietää julkisten tilojen tuhrimista tai väärinpäin pidettyjä lippalakkeja, mutta koen esim. pikimustatukkaisen, alapäänsä ajelevan piikkisaappaisen tatuoidun tytön helvetin paljon seksikkäämmäksi kuin armeijan karvahattuna alapäänsä pitävän elovenatytön pyhäkoulupuvussaan ja mummokengissään. Edellisen kun todennäköisemmin näkee seksin muunakin kuin satuolennon pyhittämänä lisääntymismenona.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.