Tarjoilun ja pihvin problemaattinen suhde

Keikarointi, ruokailu ja kirjoittaminen

Viiden tähden hotellissa ja gourmet-ravintolassa hienostelu, keikarointi on keskeisessä roolissa. Tarjoilija ojentaa ruokalajeja aterioitsijoille arvokkaalla hartaudella, kuin harvinaista kuninkaallista herkkua ja suurta ihmettä, vaikka kyseessä olisi aivan keskinkertainen tai jopa kehno suupala.

Tokihan se juhlallisesti ja vaateliaasti tarjoiltu ruoka joskus todella on hyvää ja jopa loistavaa. Se ei kuitenkaan ole oleellista. Onhan joskus myös halvan katukuppilan ruoka loistavaa vaikka olisikin valmistettu yksinkertaisesti ja halvoista raaka-aineista ja usein juuri siksi.

Ruoan laatu, sen maku on kuitenkin toissijainen asia silloin kun myydään mielikuvia ja tunnelmia. Osterit oikeassa ympäristössään tuottavat upean elämyksen, vaikka kunnon rasvainen silakkalaatikko kiihottaa makunystyröitä aivan toisella tavalla ja enemmän. Tietysti myös tuota kansallisruokaamme voisi ja myös pitäisi myydä asianmukaisissa paikoissa kymmenen kertaa normaalia kalliimmalla, miniatyyriannoksina ja upean kattauksen kera, kukapa sitä estäisi.

Mutta olennaista gourmet-keittiössä ei ole maku, vaan elämys, ei syöminen vaan maistelu. Tuhatvuotisen kulttuurin kansa, kiinalaiset, ovat sitä paitsi havainneet, että maistelu, maun houkutteleminen esille onnistuu parhaiten maiskuttelemalla, mutta toki muillakin tekniikoilla voi päästä pitkälle. Makuelämyksen muodostumiseen vaikuttaa väkevästi myös nälkä, ruumiillisin ponnistuksin hankittu, mutta toki voi myös käyttää korvikkeita, ruokaryypystä lähtien.

Joka tapauksessa lievästi masokistinen aisteja kiihottavan herkun kiireetön ja harras nauttiminen upeassa ympäristössä tekee jopa jonninjoutavista ranskalaisen perusruuan hippusista ja mauttomista nilviäisistä keskipisteen palkitsevalle tapahtumalle. Sitä tuntee saaneensa jotakin harvinaista, upeaa ja arvokasta. Se on kulttuuria, erotuksena tankkauksesta. Rahvaanomainen krapulamättö antaa kovemmat kiksit, mutta viisi hotellitähteä tai vaihteleva määrä Michelin-tähtiä takaavat charmantimman nautinnon, ainakin eurooppalaiselle.

Eikö myös keikari (teikari, dandy) ole kuin luksusravintola, jolle ulkokuori antaa merkityksen? Hän voi oikeastaan kirjoittaa tai puhua mitä tahansa jonninjoutavuuksia tai suoranaista soopaa, mutta jos se tarjoillaan hienosti, tuntee kuulija saavansa jotakin kallisarvoista. Mikäli taas sanomasta riisutaan pois kaikki ulkonainen loisto ja komeus, saattaa jäljelle jäänyt kova ydin olla varsin keskinkertaista, ellei pahempaa.

Mutta tietenkin tyyli, kuten kattaus on osa itse asiaa, mitä ruisleivän ja silakan maassa on joskus vaikea muistaa. Nietzsche sai tai kuvitteli joskus saaneensa kysymyksen: ”eikö tämä rahvaanomaisesti sanoen tarkoita sitä, ettei Jumalaa ole olemassa, mutta paholainen on?”

Hänen vastauksensa kuului suunnilleen näin: ”Ei ollenkaan, vaan jotakin aivan muuta. Ja kuka sitä paitsi käskee teitä puhumaan rahvaanomaisesti?”

Rohkenen kuitenkin epäillä, että myös Nietzsche itse joissakin tilanteissa käyttäytyi rahvaanomaisesti, ehkäpä kiroili, ehkä jopa latki olutta makkaran kera, vaikka sitä ylenkatsoikin. Kukaties hän jopa korotti äänensä, vaikka arvelikin, ettei ihminen, jolla on hyvin kova ääni, todennäköisesti pysty ajattelemaan hienoja ajatuksia. Kaikella on aikansa ja mikä tahansa ei sovi mihin tahansa ympäristöön.

Voi kyllä olla, että olen erehtynyt. En nyt laiskuuttani viitsi perehtyä tähän asiaan, josta luulen kyllä löytyvän dokumentaatiota.

Yhtä kaikki. Asiaan. Arvostan kyllä Olavi Paavolaisen tyyliä, enkä leimaa hänen kirjoituksiaan jonninjoutaviksi. Arvostan myös Curzio Malaparten tyyliä, joka mielestäni on jopa parempaa. Molemmissa tapauksissa lukija tuntee olevansa hienon aterian äärellä.

Mutta suhtaudun hyvin epäillen Malaparten kuvauksiin Leningradin rintamasta Suomen puolella ja muuallakin. Varmasti hän puhuu joskus silkkaa totta ihan sanan banaalissa merkityksessä, mutta milloin, ah milloin? Thukydides pani henkilöidensä suuhun puheita, joita heidän oikeastaan olisi pitänyt kuvatuissa tilanteissa pitää, mutta joita he eri syistä eivät ilmeisesti pitäneet ja ehkä kyenneetkään pitämään, ainakaan tuon suuren auktorin tyylillä. Ilman noita komeita oraatioita kulttuurimme joka tapauksessa olisi köyhempi.

Myös sekä Paavolaisen että Malaparten hienojen tekstien äärellä nousee mieleen sama kysymys. Onkohan kuvaus paljonkin parempi kuin originaali?