Totuus ja hämäryys

Vaiettu totuus ja hämärämiehet

Zeit-Magazinin kannessa oli taannoin synkännäköinen naishahmo ja otsikko Finnlands dunkle Königin. Jostakin syytä se toi heti mieleeni Heinrich Heinen, joka Kölnissä pohdiskeli:

”Hier haben die Dunkelmänner geherrscht,

die Ulrich von Hutten beschrieben…”

Kuningattariahan meillä ei ole, mutta erilaisia hämärän tai pimeyden symboleja aina tarvitaan. Ehkä Sofi Oksasellekin sopiva rooli olisi demokraattisemmin pelkkä Dunkelfrau eli von Huttenia mukaillen latinaksi Mulier obscura.

Vaikuttaa siltä, että Suomessa nykyään eletään jonkinlaista suomettumisen renessanssia. Suuren yleisön ja sitä palvelevien journalistien taholla tämä tarkoittaa sitä, että irtisanoudutaan pontevasti siitä pelon ja salailun kulttuurista ja Venäjän nöyristelystä, jota suomettumisen kuvitellaan olleen.

Kun tuosta asiasta ei näillä kauhistujilla ole keskimäärin minkäänlaista omakohtaista kokemusta tai korkeintaan lapsellisia muistoja, joita jälkikäteen uudelleen tulkitaan ja dramatisoidaan, on helppo luoda olkiukko, jota sitten riemuisasti joukolla pöllytetään.

Suomettuminen on termi, jonka käyttäminen Suomesta puhuttaessa on typerää. Koska jokainen kuitenkin näyttää kuvittelevan sen ymmärtävänsä ja sen hyväksyy, ei sen käyttöä ehkä kannata vältelläkään. Hämäräperäisten kaunokirjallisten tietojen mukaan kaiken takana näyttää olleen pelko ja itäisen naapurin herruus, joka matkaansaattoi sellaisen moraalisen alennustilan, ettei sellaista voi suositella kenellekään, kaikkein viimeksi Ukrainalle ja vastaaville urhoollisille valtioille, kuten asiaa ymmärtämättömät läntiset gurut olivat tehneet.

Suurlähettiläs René Nyberg, jota voi pitää hyvänä tämän asian tuntijana, oikaisi noita vanhoja mestareita ja viittasi siihen, miten omalaatuinen Suomen historia itse asiassa oli. Sehän oli suuri selviytymistarina eikä mikään häpeän paikka. Terävä moskovalainen Kommersantin toimittaja Andrei Kolesnikov ymmärsi asian ja teki sen johtopäätöksen, että Suomen niin sanottu suomettuminen oli sen luokan sankaritarina, joka ei hajanaiselle Ukrainalle olisi mahdollinen, ikävä kyllä. Suomettuminen kun ei tässä tapauksessa viittaa tiettyihin poliittisen kulttuurin rappioilmiöihin, vaan maan ulkopolitiikkaan tiettynä aikana.

Mutta eikö tässä maassa Kekkosen aikana tapahtunutkin kaikenlaista hämärää? Poliitikot kaveerasivat kaikenkarvaisten itänilkkien kanssa ja kähmivät kotimaan asioita naapurin avustuksella? Tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista, ellei olisi nöyräselkäisesti alistuttu uhan edessä. Silloin pelättiin, nyt ei pelätä, Ainakaan ne eivät pelkää, jotka sanovat suoraan, että Venäjä uhkaa meitä ja että ainoa keino suojautua on liittyä NATO-nimiseen kaikkien demokraattisten voimien yhteenliittymään.

Pahoin pelkään, että tässä ovat nyt lapsellisuus ja arvostelukyvyttömyys ottaneet selkävoiton tutkimuksesta ja terveestä järjestä. Mielipidemittausten mukaan vain harva suomalainen piti Neuvostoliittoa 1980-luvulla maallemme uhkana. Se on tosiasia, joka ei kylläkään muuta sitä seikkaa, että pelko silloin kuten nytkin määräsi pitkälle ihmisten käyttäytymistä ja ajatteluakin. Mikäli ns. suomettumisen vuosina halusi arvostella Neuvostoliittoa, ei se ollut mitenkään mahdotonta. Aika monet niin tekivätkin. Mutta enemmistö ei tehnyt niin siksi, että se halusi olla mukana oikeinajattelevien yhteisrintamassa. Sen vuoksi se vältteli sekä ajatusrikoksia että poikkeavia mielenilmauksia. Ei Neuvostoliitto olisi kenenkään mielipiteenvapautta Suomessa voinut estää. He tekivät sen itse.

Ikävä totuus on, että tänä päivänä enemmistö on aivan yhtä konformistinen ja pelokas kuin Kekkosen aikana. Lienee turha sanoa, mistä tabut nyt löytyvät. Me kaikki tiedämme sen ja me tiedämme, että totuuden sanomisella on hintansa ja että harvat ovat sen valmiit maksamaan. Näin se asia oli myös suomettumisen vuosina.

Tähän mennessä paras tutkimus suomettumisesta on Antti Kujalan Neukkujen taskussa? Kekkonen, suomalaiset puolueet ja neuvostoliitto 1956-1971. En tiedä, oliko se esillä Frankfurtissa, mutta ei siitä ainakaan tänne asti kaikuja kantautunut.

Ei sitä täälläkään ole suuriäänisesti esille otettu, mikä on ymmärrettävää, sillä totuus on paljon harmaampaa kuin fiktio, etenkin sellainen fiktio, jota myydään jonkinlaisena ”historiana” tai sen korvikkeena. Kujalan runsas uusi venäläinen lähdeaineisto ja huolellinen tutkimustyö eivät voi kilpailla hämärien epistoloiden kanssa massojen suosiosta. Syykin on ilmeinen.

Kysymys on siitä, että huonolla historiantajulla on mahdollista saada aikaan paljon seksikkäämpi tarina kuin hyvällä. Ellei ymmärrä aikakausien toisistaan poikkeavaa erityisluonnetta, on tarjolla loputtomasti tilaisuuksia kauhisteluun ja adrenaliinipurkauksiin. Kekkosen kausi on niin lähellä, että moni ei ymmärrä sen olleen jotakin muuta kuin tämä omamme.

 Kujala kirjoittaa: ”Jokainen, joka on tutkinut kaukaisempia vuosisatoja, on havainnut, ettei oman ajan asenteiden projisioimisesta menneisyyteen tule kerrassaan mitään… YYA-Suomi on kuitenkin niin lähellä omaa aikaamme, että sitä on voitava arvioida osaksi nykyperustein, mutta samalla olisi muistettava, miten kerrassaan musertava realiteetti Suomen poliittinen riippuvuus idän suurvallasta useimmille YYA-ajan suomalaisille oli.”

Siinähän sitä viisautta olisi tarjolla sille, joka asian kykenee ymmärtämään. Mutta se taitaa olla yhtä vaikeaa kuin oman aikakautemme tarkastelu avoimin mielin ja oikeinajattelevien reaktioita pelkäämättä.