maanantai 27. lokakuuta 2014

Yläluokka ja eliitti





Yläluokka ja eliitti
Laura Kolbe, Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja. Helsinki 2014, 257 s.
Tunnettu suomalainen sankari Rannanjärvi lausahti kerran: ”Kukkaan ei oo mittään!” Tämä heijastaa asennetta, jota voi kutsua joko nihilismiksi tai egalitarismiksi tai vaikkapa antielitismiksi. Epäilemättä se on sukua vanhalle amerikkalaiselle viisaudelle, jonka mukaan ”Jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin. Ellei hieman parempikin.”
Suomi ei kuitenkaan ole Amerikka ja ehkä kannattaa panna merkille, että Amerikassa ollaan yhtä hyviä (tai parempia), mutta Suomessa huonoja. Suomalaisten herraviha on myyttistä ja suurin kulttikirjamme kautta aikojen rakentuu itse asiassa juuri tämän teeman ympärille.
Emme me tässä kovin omaperäisiä ole. Ajatelkaamme vain Ranskan vallankumouksia ja etenkin sitä Suurta, jota tänäkin maailmanaikana vuosittain juhlitaan. Venäläiset ovat myös osanneet polttaa kartanoita ja teurastaa herroja siinä kuin toisaalta heitä nöyrästi palvella ja kumartaa. Ja ovathan ne muutkin.
Laura Kolbe väittää, että suomalaisia, kaiken kaunan ja kateuden ohella, riivaa myös kuninkaallisten kaipuu. Jos pröystäilyä ja jopa varallisuuden näyttämistä paheksutaan ja ylenkatsotaan, suodaan sentään kuninkaallisille satuolennoille heidän yltäkylläisyytensä ja onnensa. Paremman puutteessa otetaan kuninkaallisten korvikkeeksi vaikkapa Matti Nykänen tai Teemu Selänne.
Mutta itse asiassa Kolben kirjan aiheena on yläluokka, eikä monarkki kuulu mihinkään luokkaan vaan on niiden yläpuolella. Tämän seikan kirjoittaja toki noteeraakin, mutta esittää silti kuninkaallisten palvonnan yhtenä esimerkkinä suhtautumisesta eliitin edustajiin. Miksipäs ei. Kuninkuusinstituutio todellakin on ristiriidassa tasa-arvon aatteen kanssa ja juuri siksi se vuoden 1918 lyhyen episodin jälkeen niin tarmokkaasti tyrmättiin eduskunnan enemmistön toimesta.
Koko monarkian idea vahvistaa ajatusta, että valtaa voi periä. Sen takia sitä myös vastustetaan, jopa Englannissa, jossa kansan suuri enemmistö sitä kuitenkin hartaasti kannattaa. Meillä monarkian kannatus luultavasti kuitenkin jäisi hyvin pieneksi, syistä, jotka Rannanjärvi aikoinaan esitti. Ei me sellaista pelleä tarvita. Toinen asia on, että kuninkaallisista on varsinaisesti hullaantunut pieni ja sekalainen joukko, jolle ulkoiset muodot ovat kaikki kaikessa ja sisällöt toissijaisia. Siis maamme hölmömpi aines.
No, itse asiassa Ruotsin prinsessan satuhäitä seurasi televisiosta yli miljoona katsojaa ja presidentin itsenäisyyspäivän kutsut ovat vuodesta toiseen suosituin ohjelma.
Mitä se merkitsee? Kaipaammeko todella yläluokkaisia samastumiskohteita, kuten Kolbe arvelee, vai onko se nyt muuten vain viihdyttävää katsella kirjavaa menoa? 1960-luvun kulttuurivallankumous oli niin meillä kuin muuallakin länsimaissa hyökkäys luokkaeroja ja niiden symboleja vastaan. Jopa ylioppilaslakkeja poltettiin protestina epätasa-arvoisuudelle, joka kuitenkin perustui selvään suoritukseen.
 1960-luvun jälkeen ei Ranskassakaan enää puhuteltu tarjoilijaa sanalla garçon/nne (poika), vaan käytetään muita, kunnioittavampia ilmaisuja. Ruotsissakin, jossa Kolben tuttavien mukaan tasa-arvon tavoittelu ei mene aivan Suomen tasolle, kuului ainakin Marianne Alopaeuksen 1980-luvun kokemusten mukaan asiaan suhtautua yläluokkaan torjuvalla ylenkatseella.
Yläluokka ei ole sama kuin eliitti, vaikka kirjoittaja näyttää pitävän eroa vähäisenä. Eliittihän tarkoittaa valittuja, joukosta poimittuja (latinan verbi on eligo, electus sum). Eliittinsä on joka alalla, jopa rikollisten keskuudessa, jossa mielestään etevät ja kunnostautuneet ovat perustaneet aivan julkisesti kerhon nimeltä M.O.R.E. (Me Olemme Rikollisten Eliittiä). O tempora o mores.
Useimmiten eliitiksi pyrkivät ovat itse poimineet itsensä joukosta ja omaksuvat joitakin tunnusmerkkejä, jotka erottavat heidät rahvaasta. Erottautuminen, distinction ei Suomessa tapahdu kovinkaan silmiinpistävästi. Meillä ei koreilla vaatteilla eikä koruilla eikä juuri autoillakaan. Ne, jotka saavat arvonimiä ja kunniamerkkejä eivät pidä niitä esillä juuri koskaan ja ihmisten palkkataso ja varallisuus ovat puheenaiheina osittain tabu, vaikka verokalenterit herättävätkin merkittävää mielenkiintoa.
Joka tapauksessa Suomessa olisi mahdotonta sanoa ihmisestä amerikkalaisittain, että hän on miljoonan dollarin arvoinen. Arvoinen? Kristillisen perinteen kannalta tässä voisi olla se rienaava ajatus, että ihmisen arvo voidaan mitata rahassa ja yleisen oikeustajun kannalta on lähellä se ajatus, että hänen moraalinsa olisi tuosta hinnasta myytävissä.
Ihmisarvo, dignitas, on jotakin, mitä myös Kolben ajattelema eliitti, tai ainakin osa siitä näyttää arvostavan. Vai tarkoittaako kirjoittaja sittenkin vain arvokasta käytöstä, habitusta, joka on tarkoitettu tekemään vaikutus toisiin ihmisiin? Dignitas, dignity joka tapauksessa viittaa perinteisesti paljon syvempään asiaan, moraaliseen konstituutioon, joka kestää koettelemukset ja pysyy uskollisena periaatteilleen. Muotojen kanssa sillä ei ole paljoakaan tekemistä.
Arvokkuus muistuttaa karismaa ja se on helppo tunnistaa, mutta tuskin selittää. Muistan, miten muuan venäläinen vieraani, joka neuvostovallan vedellessä viimeisiään pääsi käymään Suomessa, oli näkemistään nykyajan ihmeistä kuin puulla päähän lyöty. Mutta, hän sanoi minulle, tiedätkö, että suurimman vaikutuksen minuun tekivät sinun vanhempasi. Isäsi on kuin pääministeri ja äitisi kuin… no, pääministerin puoliso…
Ajatukseen hieman totuttuani myönsin, ettei se ollut tyhjää puhetta. Isävainaa oli luokka-asemaltaan talonpoika, luonteeltaan ja temperamentiltaan asiallinen eikä lainkaan tärkeilevä saati rikas. Silti hänestä säteili jonkinlaista karismaa, joka kai liittyi isäntämieleen. Se oli eleetöntä varmuutta, joka perustui vaistomaiseen tietoon oman aseman vakaudesta ja oikeutuksesta, ei sen enempää eikä vähempää. Ei se periytynyt.
Karismaattisen ihmisen ei tarvitse kuulua eliittiin eikä hallita sen keskinäisiä merkityksiä ja pyrkimyksiä. Niitähän venäläisen kirjallisuuden suuret klassikot Puškinista Turgenjeviin ovat aina pilkanneet. Merkittävät persoonallisuudet eivät ole comme il faut, koska eivät sido merkitystään ulkoisiin mitättömyyksiin. Pisimmälle ajatuksen kai vei Nietzsche, joka lausahti, että haluaisi nähdä suuria ihmisiä, mutta näkee ympärillään vain ihanteidensa apinoita.
Karismaattisuudessa oleellista on aitous eikä ulkoa opettelu tai oppiminen, joka kuuluu seurapiirien sisällyksettömään maailmaan. Henry Miller kirjoitti kerran kirjan Marussin kolossi. Kolossi ei ollut Rhodoksen kuulun patsaan kokoinen fyysisesti eikä edes patsas, se oli muuan tavallinen tai epätavallinen kreikkalainen, jonka karisma oli vuorenkorkuinen. ”Piireissä” tämä kolossi ei varmaan olisi ollut mitään, mutta se ei olisi häntä haitannut. Myöskään ”piirit” eivät olisi olleet hänelle mitään. Hänen omaisuutensa oli persoonallisuus.
Mitäpä sanoikaan kerran Goethe:
Volk und Knecht und Überwinder
Sie gesteh’n zu jeder Zeit
Höchstes Glϋck der Menschenkinder
sei nur die Persönlichkeit…

Persoonallisuus on asia, jota tuskin saavutetaan enempää perimällä kuin opettelemalla, saati hakeutumalla hienoihin yhteisöihin.
Mutta toki Kolbe ei kirjassaan tarkastele yksilöitä, vaan ryhmiä. Kuitenkin on ilmeistä, että sääty, enempää kuin luokkakaan eivät Suomessa enää määritä ihmisen asemaa yhteiskunnassa. Jälkivaikutuksensa näillä menneisyyden instituutioilla toki on, eikä luokka itse asiassa ole edes kuollut, vaikka sen merkitys on vähentynyt. Joka tapauksessa peräti 70% suomalaisista on viime vuosikymmeninä päätynyt toiseen yhteiskuntaluokkaan kuin vanhempansa. Se on tavaton määrä. Eliittiin noustaan etenkin koulutuksen kautta, ei niinkään perimällä, jos kohta hakeutuminen koulutukseen voi riippua perheen perinteistä.
Kirjoittaja esittelee koko joukon Suomessa toimivia eksklusiivisia yhteisöjä, eliittikouluja, aatelin nykyistä olomuotoa ja niin edelleen. Todetaan myös, että television katsojat ovat kovin kiinnostuneita sarjoista, joissa yläluokkaa esiintyy.
 Entä sitten. Eliittikoulut eivät meillä oikeasti ole kovinkaan eksklusiivisia, aatelin merkitys säätynä on lähellä nollaa ja TV:n katsojia näyttävät erilaiset tosi-TV:t ja muut hömppäformaatit itse asiassa kiinnostavan enemmän kuin sinänsä hyvin tehdyt brittisarjat aateliston elämästä. Myös murhat ovat katsojien suuressa suosiossa, vaikka katsojat tuskin niitä erityisesti kaipaavat tai kunnioittavat.
Kirja antaa monia kiinnostavia viitteitä eliittiä koskeviin tutkimuksiin ja on ilmeistä, että kalliissa kotimaassamme sittenkin on jonkinlaisia eliittejä, vaikka ne yleensä yrittävät kieltäytyä kunniasta. Eliittien totaalinen puuttuminen olisikin kovin kummallista. Sukutausta, verkottuminen, opiskelu, Kolben mukaan jopa toiminta osakunnassa ovat tie eliittiin, sen omaan omituiseen habitukseen, johon näyttää liittyvän eleganssia ja sosiaalisia taitoja, ilmeisesti juuri näissä piireissä tarvittavia ja arvostettuja.
 Kirjoittaja näyttää syvästi kunnioittavan tätä oman yhteisönsä muodollisuudet hallitsevaa joukkoa ja miltei joutuneensa paniikkiin mennessään sille esiintymään. Ainakin osa eliitistä siis ilmeisesti elää erilaisessa, rahvaasta erottautuvassa kulttuurissa, vaikka bobot (bourgeois bohemians) usein nykyään saattavat olla todellisia hengen jättiläisiä ainakin omasta mielestään ja samalla raharikkaita. Nykyäänhän on jo melko tyypillistä, että hienosti pukeutunut palvelija rientää avaamaan loistoauton ovia farkkupukuiselle nuorelle jolpille, jonka internet on hukuttanut helppoon rahaan ja jonka yleissivistys on saatu lähinnä sarjakuvista.
Itse asiassa niin vanhalle kuin uudelle yläluokalle eri maissa on ainakin kriitikoiden mielestä ollut tyypillistä pinnallisuus ja jopa moraalinen moukkamaisuus, joka ilmenee katteettomana ylemmyydentunteena niitä kohtaan, jotka elävät toisenlaisten merkkien ja tapojen maailmassa. Älymystö taas, jonka Kolbe muitta mutkitta sijoittaa eliittiin, on esimerkiksi Venäjällä ollut aina yläluokan leppymätön vihollinen. Suomessahan tilanne on jossakin määrin toinen.
En ole varma siitä, oliko kirjalla jokin erityinen sanoma. Ehkä se oli, etteivät eliitit ole hävinneet eivätkä häviämässä. Tähän minäkin uskon. Vai saattoiko se olla se, että jotkut ihmisryhmät ovat ihan oikeasti toisia parempia ihmisiä, siis ihmisarvoltaan. Tämä on vaikeampi sulatettava, sillä se tuntuu oikeuttavan samalla sen, että osa huonompia on yksinkertaisesti ansainnut kohtalonsa samaan aikaan kun eriarvoisuus lisääntyy, uudet rosvoparonit kiskovat käsittämättömiä voittoja ja pröystäilevät rahoillaan. Tämän olen varmaankin ymmärtänyt väärin.
Muuten lukukelpoista kirjaa vaivaavat muutamat oikeinkirjoitusvirheet: charge d’affaires, Haustiftung, Forsythe, Bertenskiöld, Linus Thorvald, Morum Puerillum. Asia ei toki suuria merkitse, mutta täytyyhän se todeta. Ja kirja on kyllä lukemisen arvoinen, pelkään, että oma näkökulmani asiaan on rajoittunut.

6 kommenttia:

  1. "Porvarillinen maailmankäsitys on löytänyt elämän ilonsa kauppavoitoissa, arvonimissä, koreudessa, vallanpitäjien kumartelussa ja elostelumuotojen hienontamisessa. Ihmisen sisällisten arvojen viljeleminen ja kasvamisen edistäminen väistyy arvottomana ulkonaisten voittosaavutusten tieltä."
    -Santeri Alkio

    VastaaPoista
  2. Turkulaisvetoisen kielipolitiikan tarkoitus:
    -Säilyttää 1800-luvulta periytyvä käsitys yksistä maailman meriä seilaavina kauppalaivojen kapteeneina ja toisista avustavina jäänmurtajina ja miinanraivaajina.

    Turkulaisuus pienen ihmisen kiusaajana saavutti yhden virstanpylvään silloin kun Ilkka Kanervan synttäreille oli kutsuttu väkeä kuin Nürnbergin puoluepäiville. Vähemmästäkin lokalahtelaisen sikatilallisen pojan suu olisi loksahtanut auki.

    VastaaPoista
  3. Alkiolainen anarkismi vaati paluuta todellisten arvojen luo ja keskittymistä asioiden olemukseen eikä niiden ulkokuoreen.
    Mutta postmodernismi ei tunnusta minkään olemuksen tai edes aidon asian olemassoloa. Uusi aika alkoi meillä siitä, kun joku nuori valopää keksi sanoa "Mun vaatteet on mun aatteet..."

    VastaaPoista
  4. Valopää oli nimeltään Mika Ihamuotila, Helsingin yliopiston rehtorin poika, joka keksi alkaa myydä Marimekkoja muillekin kuin Erkki Tuomiojalle brändillä "kerran sydän vasemmalla, aina sydän vasemmalla" Björn Wahlroosin pyynnöstä.

    VastaaPoista
  5. Tämänpäivän uuseliitin tunnusmerkkejä lienevät syvä sitoutuminen Eu:hun, "Eurooppaan", kritiikittömään monikultturismiin, avoimiin rajoihin, ekologisen elämäntavan yksisilmäisyyteen ja sen totuusarvoihin, ja kaiken tämän ohella hankitaan hyvä toimeentulo, paljon kirjoja hyllyyn kultivoitumaan ja kaikki digi- ja verkkomaailman sovellukset mitä rahalla saa. Eliittipelistä putoaa pian pois jos kyseenalaistaa edellämainutut ellei sitten ole Linkola joka on ainoa joka saa olla rasisti ja fasisti ja saa tästä huolimatta eliitin punehtumaan ilosta todellisen ajattelijan olemassolosta. Myös myyttejä vasemmiston parantavista voimista kannattaa ylläpitää sukupolvelta toiselle.

    jope

    VastaaPoista
  6. Hämmentyneenä jätin kirjan käsistäni, niin ristiriitaisia tunteita se luokkaviipaloimista kavahtavasta lukijasta tuntui.
    Kiitän tästä tekstistä. Viisaasti ja tahdikkaasti siinä esititte näkökulmia, joita jäin rumineeraamaan, vähän kuin hampaankolosta, asian tahallisen vulgääristi ilmaistakseni.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.