sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Miksi Putin nauroi?



Miksi Putin nauroi ja miksi puolalaiset eivät edes hymyile?

Ymmärrän hyvin Vladimir Putinia. Minullakin on tapana nauraa väärissä paikoissa ja saada ihmisten vihat niskoilleni. Mutta se mikä sopii huonosti härälle, sopii vielä huonommin Juppiterille.
Putin kommentoi hiljattain Venäjän historian tärkeitä tapahtumia ja siinä joukossa myös Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän vertasi sitä Puolan tekoihin samoina aikoina. Ei siinä kumpikaan ollut pulmunen.
On ihan totta, että myös Puola, samoin kuin sittemmin Unkari kiiruhtivat käyttämään tilannetta hyväksi ja ottamaan osansa Tshekkoslovakiasta, kun siihen vuosina 1938 ja 1939 tarjoutui mahdollisuus. Sellaista oli sen aikakauden meno ja meininki. Kysymys oikeudenmukaisuudesta, mihin myös Saksa koko ajan tukeutui, oli jo menettänyt uskottavuutensa.
Versailles’n rauhan säädökset eivät liiemmin herättäneet kunnioitusta enää millään taholla ja kun lähinnä tekopyhyyteen keskittyneen Kansainliiton arvovalta oli romahtanut, koetti jokainen pelastautua miten voi ja pelastaa myös samalla itselleen sellaista, jota ei oikeastaan omistanut, mutta katsoi olevansa oikeutettu vaatimaan.
 Se oli aikaa, jolloin kansainvälinen turvallisuus romahti ja oikeus vedettiin kölin alta. Oli luisuttu äärimmäisen vaaralliseen tilanteeseen, johon maailma ei toivottavasti enää koskaan päädy. Silloin korjattiin historiallisia vääryyksiä muodoista pahemmin piittaamatta…
Naurahduksen arvoista tuossa aikakaudessa oli ajatus, että vain Neuvostoliitto olisi keskittynyt ajamaan omia etujaan, kun taas muut olisivat kantaneet huolta yhteisistä eduista.
Mutta muuten itse keskustelunaihe oli kovin vähän huvittava. Putin ihmetteli, mitä pahaa oli siinä, että Neuvostoliitto solmi Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen eli siis valitsi rauhan. Olisiko sen pitänyt valita sota? Olisiko se silloin oikeastaan ruvennut länsivaltojen narriksi ja asettunut alttiiksi Saksan hyökkäykselle, mihin ne juuri pyrkivät?
Myös Stalin selitteli Saksan hyökättyä, että sopimushan oli tehty rauhasta eikä sodasta ja ettei rauhantahtoisuus ollut mikään vika, vaan peräti kiitettävä asenne.
Stalinilla oli tuolloin oma lehmä ojassa ja hänen argumenttinsa oli vähintäänkin hurskasteleva. Sopimusta solmittaessa ei Saksan hyökkäys suinkaan ollut uhkaamassa Neuvostoliittoa. Sen sijaan oli täysin selvää, että sota oli uhkaamassa Puolaa ja että Stalin antoi tähän Saksalle vapaat kädet, joskaan ei ilmaiseksi.
Tämä sopimus ”rauhasta” tarkoitti myös valtavan maa-alueen liittämistä Neuvostoliittoon Saksan myötävaikutuksella. Länsivalloilta ei mitään vastaavaa voitu odottaa. Se merkitsi 23 miljoonaa uutta alamaista, joista merkittävä osa heti kohta ammuttiin tai karkotettiin. Uudet rajat olivat melko tarkoin samat, kuin mitä Neuvostoliitolle sitten saatiin Suuren isänmaallisen sodan ja 25 miljoonan kuolonuhrin jälkeen. Se oli aika hyvä kauppa verrattuna siihen, että Neuvostoliitto olisi asettunut länsivaltojen rinnalle Saksaa vastaan.
 Se merkitsi  toisaalta Neuvostoliitolle myös yhteistä rajaa Suur-Saksan kanssa ja Saksalle runsaita raaka-ainetoimituksia, joiden avulla se saattoi nostaa sotapotentiaalinsa parissa vuodessa valtavasti suuremmaksi kuin se oli Puolaa tuhottaessa. Toisin sanoen se oli vaarallista leikkiä. Sattuneesta syystä eri mailla ja kansoilla on näistä prosesseista myös erilaisia käsityksiä ja huumorille on niissä löytynyt kovin vähän sijaa.
Elokuun 23.päivän sopimus oli todella sopimus ”rauhasta”, mutta vain rauhasta kahden totalitaarisen tyrannian kesken. Sen selittäminen ”puolustuksen” tarpeilla on yhtä vähän vakuuttavaa kuin sen leimaaminen pelkän rauhantahdon hedelmäksi. Mihin Stalin sitten oikein pyrki? Ehkäpä hän halusi vain lisäaikaa keskeneräisten varustelujensa loppuunsaattamiseen, kun Saksa nyt tietysti aikoi vielä hyökätä?
Puolasta, ”Versailles’n rujosta lapsesta”, kuten Molotov sitä julkisessa puheessaan pian nimitti, tehtiin loppu hyvässä yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. ”Entisen Puolan” palauttamisesta ei ollut enää mitään toiveita, kun sen esti Euroopan kahden mahtavimman sotilasvallan, Neuvostoliiton ja Saksan sopimus, ”Sopimus rajasta ja ystävyydestä” 28.9.1939, jonka solmimista Molotovin puhe juuri juhlisti.
Puola todella oli sen naapureiden mielestä mahdoton luomus. Puolalaisia uudessa valtiossa asui vain 60- 70 prosenttia väestöstä. Saksalaisia maassa oli pienimpienkin arvioiden mukaan yli miljoona. Ukrainalaisia ja valkovenäläisiä oli toistakymmentä miljoonaa. Millä oikeudella Puola piti näitä kansoja alamaisuudessaan? Eivätkö ”Puolan paanit” olleetkin orjuuttajia ja imperialisteja? Puolan valtion hävittäminen merkitsi historiallisen vääryyden korjaamista ja tässä suhteessa sekä Neuvostoliitto että Saksa olivat mielestään oikealla asialla. ”Puolassa otimme omaamme” sanoi Stalin myöhemmin Churchillille.
Puolan jaon jälkeen pitämässään yllämainitussa puheessa Molotov julisti, että nyt myös Saksa oli maailmassa rauhan asialla. Imperialistiset länsivallat sen sijaan halusivat sotaa ja jatkoivat sitä Saksan rauhanaloitteista huolimatta. Tekosyynä käytettiin sotaa ”hitlerismiä” vastaan. Aatetta ei kuitenkaan voinut kukistaa väkivallalla, uskonsodat kuuluivat keskiajalle ja ne olivat aina merkinneet kansoille vain kärsimystä. Niinpä sota Euroopassa oli muuttunut epäoikeutetuksi, eikä se enää ollut Saksan, saati nyt Neuvostoliiton vastuulla. Myös kaikkien maiden kommunistit saivat ohjeet tukea Saksan rauhanpolitiikkaa.
Molotovilla oli käytettävissään asialliset perustelut, mutta jokin sentään särähti. Mikä olisi Puolan tulevaisuus, mikä oli sen nykyisyys? Jos ”entisen Puolan” palauttaminen olisi poissuljettu, niin mitä tulisi sen tilalle? Oliko oikein ja hyväksyttävää, että ”Puolan paanit” nyt olivat Suur-Saksan alaisuudessa toisen luokan kansalaisina? Ihmisten järjestelmällisestä tuhoamisesta enempää Saksan kuin Neuvostoliiton alaisuudessa ei toki julkisesti puhuttu mitään.
Sen sijaan puolalaisten historiallisessa muistissa se on asia, joka kuuluu aivan keskeisiin. Heille ”Versailles’n vääryyksien” korjaaminen ei merkinnyt oikeuden toteuttamista, vaan kansanmurhaa. Heille kyse ei ollut rauhan puolesta solmitusta sopimuksesta, vaan petoksesta ja aggressiosta. Asia oli ja on näin huolimatta siitä, että he itse olivat puolestaan kyllä sortuneet imperialistiseen politiikkaan tilaisuuden siihen tarjoutuessa. Puolalaiselle patriootille heidän maansa oli kansojen Kristus, joka oli taas joutunut kokemaan marttyyrikuoleman.
Jokaisella kansakunnalla on oma näkökulmansa historiaan eikä sitä voi niiltä kieltää. Sellainen on venäläisillä ja ukrainalaisilla, mutta niin on puolalaisillakin. Sattuneesta syystä näkökulmat ovat usein erilaisia, jopa vastakkaisia. Oikeus ja vääryys ovat usein kuin saman asian kaksi puolta: toisen ylämäki oin toiselle alamäki. Kansakunnat ovat usein innokkaita korjaamaan historiallisia vääryyksiä tekemällä uusia. Mikäli ”oikeus” saa kansainvälisissä suhteissa syrjäyttää lain, on tie auki loputtomalle väkivallalle ja katkeruudelle.
Puheessaan nuorille historiantutkijoille Putin tähdensi, ettei historian uudelleenkirjoittaminen ole mahdollista. Hän antoi ymmärtää, että vanha stalinilainen konseptio Molotovin-Ribbentropin sopimuksesta rauhan hyväksi tehtynä toimenpiteenä kuuluu tieteellisen historiantutkimuksen kestäviin saavutuksiin ja että Venäjän hallitus tekee kaikkensa antaakseen tutkijoiden käsiin kaiken mahdollisen, jotta totuutta voitaisiin puolustaa.
Lupaus siitä, että tämän kysymyksen lopullista selvittämistä autettaisiin valtiovallan toimesta, on kovin ilahduttava. Ei nimittäin suinkaan pidä paikkaansa, että Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyöhön vuosina 1939-1941 liittyvät kysymykset olisi vakuuttavasti selvitetty ja tämä johtuu nimenomaan Venäjän arkistopolitiikasta.
Venäläiset tutkijat ovat kiitettävällä ahkeruudella pyrkineet saamaan käsiinsä niitä puuttuvia dokumentteja, jotka lopullisesti todistaisivat, oliko Stalinin tarkoituksena nimenomaan saada aikaan eurooppalainen suursota, jossa Neuvostoliitto olisi tertium gaudens, asioista hyötyvä ulkopuolinen. Tällainenhan oli toisessa maailmansodassa myös Ruotsi, mutta Stalinin tarkoitukset menivät selvästi pitemmälle. Ruotsillahan ei ollut aikomusta lähettää joukkojaan Eurooppaan.
Stalinilla tällainen tarkoitus varsin ilmeisesti oli ja vuonna 1941 hän aivan selvästi valmistautui hyökkäämään. Tämä ei ole vain KGB-loikkarin, Viktor Suvorovin teesi, sen jakavat monet arvovaltaiset ja tunnustetut tutkijat, joista asiaan ovat perusteellisimmin paneutuneet moskovalainen Aleksandr Nevezhin ja hiljattain edesmennyt pietarilainen R.Sh, Ganelin.
”Viktor Suvorov” on tietenkin ollut nationalistiselle, mukaan lukien kommunistiselle historiankirjoitukselle punainen vaate. Hän, samoin kuin esimerkiksi Mark Solonin, ovatkin todella innostuneet melko pitkälle meneviin spekulointeihin, joiden todistusvoima on jäänyt hataraksi, johtuen juuri siitä, etteivät arkistot tietyltä pieneltä, mutta strategisesti sitäkin tärkeämmältä osalta ole olleet avoinna.
”Suvorovilainen” linja on tutkimuksessa ja varsinkin politiikassa näin ollen voitu leimata humpuukiksi ja spekulaatioksi, mutta sen kukistaminen mahtikäskyllä ei ole mahdollista.  Kysymykset ovat tärkeitä ja väistämättömiä.
 Vakavampien tutkijoiden, ja heitä on leegio, on ollut pakko pysähtyä kysymyksiin, joihin ei ole annettu mahdollisuutta luotettavasti vastata. On jopa kieltäydytty julkaisemasta Stalinin 5.5.1941 pitämän puheen tekstiä, vaikka sen sisältö on muiden lähteiden perusteella varsin hyvin tiedossa. Siihen viittaa esim. pietarilainen A.N. Tsamutali, joka aikoinaan itse kuuli erään tuohon tilaisuuteen osallistuneen kertomuksen asiasta.
Miksi moinen salailu? Pelkääkö joku, että tieteellinen historiankirjoitus, jonka käytössä ovat kaikki relevatit lähteet, hyvinkin voisi tuottaa menneisyydestä väärän kuvan? Mikä tällöin on historiallisesti ”väärän” ja ”oikean” kriteeri ja missä asia ratkaistaan?
Joe asia ei ole näin, on sitäkin kummallisempaa, ettei kaikkien totuuden selvittämiselle tärkeiden dokumenttien ole toistaiseksi annettu tulla julki. Putin ja hänen hallintonsa ovat viime aikoina puhuneet historiaa sivutessaan ”PR”:stä, yleisen mielipiteen ”koodaamisesta” ja vastaavasta toiminnasta. Tästä puhetavasta erottuu selvästi usko totuuden manipuloitavuuteen ja ”hyödyllisen” eli tarkoituksenmukaisen propagandan tärkeyteen esimerkiksi opetuksessa.
Tuo usko ei ole vailla perää. Yleiselle mielipiteelle voidaan syöttää mitä kummallisimpia käsityksiä historiasta ja tällä tietysti on myös ajankohtaista poliittista merkitystä. Opetuksella on omat tavoitteensa ja tutkimuksella omansa, mutta ne eivät voi olla keskenään ristiriidassa. Tukevan pohjan tieteellisesti kestäville johtopäätöksille voi taas antaa vain lähteiden maksimaalinen julkisuus. Sen tuskin voidaan edes kuvitella edesauttavan väärien käsitysten syntymistä historiasta. Pelkät julistukset ja salailu sen sijaan herättävät aina epäluuloja eikä tämä asia ole autettavissa.
 Putinin lupaus auttaa tutkijoita on merkille pantava ja herättää toiveita. Onhan Putin nyt tämän jälkeen vaarassa riskeerata uskottavuutensa, elleivät lupauksia seuraa teot. Tutkijoilla on siis aihetta odottaa vapaata pääsyä viimeisiinkin suljettuihin arkistoihin.  Ei niitä edes ole kovin paljon.

20 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista,kuinka Putin ja hänen joukkionsa kykenee suhteellisen heikoista asetelmistaan huolimatta luomaan kulloisenkin agendan jonka ympärillä muut moninverroin ja tavoin vahvemmat pyörii,onko kysymyksessä taas yksi historian pieni suuri mies. Samanlaista historian uudeleen tulkintaa myös meillä on käyty, erona vain se että meitä on vain helvetin vähän ,eikä meillä ole ydinasetta,jolloin ppainoarvomme moninkertaistuisi maailmassa.Historian tutkimuksen ympärillä käydyt tulkinta sodat kuten Ylikankaan tapaus sekä erityisesti Kekkosen toiminnasta ja teoista tehdyt tutkimukset ovat jonkin muotoinen historian revisiointi tapahtuma tai ainakin yritys siihen.Yhtäläistä suomen ja menneen neukkulan tapahtumille kuvitellun ja todellisen vallan vaihtumisen jälkeen tapahtunut ,vallanhaluisten pikkuhiirulaisten hyppiminen pöydälle kun kun kissa peto on poistunut,tarkoitan meillä 90 luvulla urkin sortamiksi joutuneiden vähäpätöisyyksien julkista vaikerrusta. Nyttemmin alan odotella demarihegemonian aikakauden kriittistä reviisiota,sen erilaisissa muodoisaan. Puolan ja myös Ukrainan historialliset ogelmat aiheutuvat kansanluonteeseen kuuluvasta induviduliseta oman edun ajamisesta lajitovereiden kustannuksella, mistä näiden kansakuntien heikkous ja naapureiden riepoteltavuus on seurausta. Meidän ja venäläisten kultuurillinen laumasieluisuus paljastuu turissmissa jossa kummankin kansallisuuden omissa oloissa täysin vieraat persoonat ulkomailla kummallisesti tahtovat parveilla.Kommunismi venäläisille ja nykyinen kuviteellinen eurooppalaistaminen meille ovat peräisin samasta sylttytehtaasta tavoiteesta yhdenmukaistaa maailma samojen standardien mukaiseksi,lopullisena tavoteena pax amricana ,jonka idean kehittäjinä toimivat uuskonservatiiveiksi metamorfoosin suorittaneet Trotskilaiset yhdysvaltojen sivistyneistö piirissä. Tämän tapaisten kehityskulkujen puitteissa Putinin ajama multipolarismi maailmanpolitiikassa on samaa kuin luonnon monimuotoisuuden ja symbioosien ymmärrys myös poliittisissa valtajärjestelmissä.TTIP sopimus uhkaa ajaa meidät entistä syvemmälle läntisen roskakultuurin syvereihin,ja sieltähän ei ulosttulla tajuntamme on silloin haltuun otettu bisneksemme kaapattu ja nato tuotu turvaksemme, ettemme saisi mitään separatistisiä oman kansallisen itsekyyden ideoita päähämme.

    VastaaPoista
  2. Kommenttini liittyy epäsuorasti Molotov-Ribbentrop-sopimukseen:
    Miksi ihmeessä Englanti ei miehittänyt 39-40 Narvikia, jonka kautta Saksa sai merkittävän osan rautamalmistaan Kiirunasta ? Ehkä Churchill ei uskaltanut, peläten Saksan sotakoneistoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa muistaa kuinka heikolla pohjallaChurchill myös oli konservatiivi puolueessa häntä haastoi Mosleyn saksasympatisoiva oppositio sekä myös kunigashuoneessa oli sakksalle myötämielisiä tahoja, jotka olisi mielelään jättäneet britannian puolueettomaksi, mikä itseasiassa olisi ollut valtava tuki saksalle. Myös Yhdysvalloissa oli bublikaaneissa saksasympatioita, sattui vain Rooseveltin vasemmalle flirttaileva hallitus olemaan vahvempi.

      Poista
    2. Länsivallathan nimen omaan yrittivät tätä: Suomen avustaminen talvisodassa antoi mahdollisuuden tähän yritykseen. Saksahan sitten ennaltaehkäisevästi miehitti itse Norjan, tässä yhteydessä englantilaiset ja ranskalaiset yrittivät vielä itse ottaa haltuunsa Narvikin, mutta epäonnistuivat.

      Poista
    3. Tästäpä nähdään millaista peliä ymmärtämättömien aikalaiten tietämättä pelataan. Stalin,vaikka olikin pelkästään rikollisen elämäntavan koulima tajusi joutuvansa talvisodassa väärään leiriin, jolloin lopetti sen erän, luulen myös sen aineksen surmansuuhun tuominen oli myös saatanallisen viekkauden tulosta kun suomalaisten teilaamaksi tuotiin ukrainalaisia potentiaalisia stalinin vastustajia.

      Poista
  3. Itse uskon kyllä aika vahvasti siihen, että Stalin nimen omaan toivoi Saksan ja länsivaltojen ajautuvan sotaan. Mutta sitä Stalin tuskin osasi ennakoida, että Saksa kykenisi lyömään Ranskan yhdellä iskulla. Eikä ihme, eihän Hitler itsekään uskonut mokomaan. Vasta talvella -40 Manstein niminen esikuntaupseeri alkoi tajuta, että Ranska todella olisi lyötävissä käyttäen uusia panssarijoukkoja samaan tapaan kuin Puolassa.

    Yleensäkin me jälkikäteen näemme turhan vahvasti, kuinka oikeasti tapahtui ja siksi meille on vaikea asettua vuoden -39 päättäjien asemaan. Mutta se lienee selvää, että järkevät ihmiset tuolloin olettivat, että tuleva maailmansota noudattelisi pitkälti ensimmäisen maailmansodan kaavaa, eli siitä tulisi pitkä Ranskan ja Englannin sekä toisaalta Saksan välinen näännytyssota, joissa länsivallat olisivat Maginot-linjansa ja saksalaiset Siegfreid-linjansa takana. Silloinhan Neuvostoliitto Saksan tärkeimpänä raaka-ainetoimittajana olisi ollut mukavasti säännöstelemässä Saksan sotaponnistuksia ikään kuin nyt kaasuhanojen kanssa, varmistaen, että Saksa ei häviäisi, mutta ei myöskään saavuttaisi ratkaisevaa voittoa.

    Uskoisinpa jopa senkin, että Stalin aivan vilpittömästi olisi odottanut sodan muuttuvan aidoksi luokkasodaksi, kun sotaväsymys olisi aiheuttanut aivan samalaisia kapinoita ja vallankumoksia kuten ensimmäisessäkin maailmansodassa sen lopussa. Mutta sillä erolla, että vahva puna-armeija olisi ollut valmiina tukemaan proletariaatin nousua, eikä vallankumousta olisi voitu tukahduttaa.

    Tuohon 'suvorovilaiseen' kysymykseen, -41 vai -42 mielestäni aika hyvä vastaus voisi olla myös sekä että. Vaikutelmani Stalinista on, että hän oli nimen omaan taktikkona joustava ja pelasi mielellään mustilla nappuloilla: hän antoi mielellään vastustajiensa tehdä aloitteen, mutta oli valmistellut etukäteen nipun mahdollisia vastasiirtoja. Ajoituksessa Stalin varsinkin odotti oikeaa hetkeä, mikä näkyy hänen poliittisten vastustajiensa tuhoamisessa tai siinä, kuinka Balttian miehitys toteutettiin samaan aikaan Saksan Ranskan sotaretken kanssa ja ilmeisesti seuraava hyökkäys Suomeen oli tarkoitettu alkavaksi yhtä aikaa saksalaisten Englannin maihinnnousun kanssa. Hitlerin päätös hyökätä Neuvostoliittoon Iso-Britannian sijaan todella pelasti Suomen monessakin mielessä.

    Mutta jos näin, Stalin tuskin oli lyönyt lukkoon omia sotasuunnitelmiaan. Ehkä hän piti vuotta -42 sinällään edullisempana, mutta olisi varmasti halunnut armeijan olevan valmis hyökkäämään jo kesällä -41, jos tilanne vain olisi edullinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meiltä yleisesti unohtuu Stalinin vainoharhaisuudessaan tekemät juuri talvisoden alla armeijan upseeriston puhdistukset,siinä meni paljon tieto taitoa.Äskettäin tuli tv.stä dokumentti Fordin teollisuus impperiumista,joka laman aikana vaikeuksiin jouduttuaan otti käyttöön stalinistiset gagstereiden toteuttamat tyntehostamis ja valvontamenetelmät,tarkoitan ei kellään eikä missään ollut puhtaat jauhot pussissa. Ainoastaan tarkoitushakuisessa historian kirjoituksessa kaikki on selvää.

      Poista
    2. Stalin oli kieltämättä kyvykäs taktikoija, varsinkin jos oli kyse diplomatiasta tai puolueen sisäisestä valtapelistä. Ja kieltämättä hyvän taktikon täytyy olla sopeutuvainen voittaakseen.

      Mielestäni Stalin ei kuitenkaan halunnut pelata mustilla nappuloilla. Hän oli erittäin varovainen ja epäluuloinen, ja halusi ennakoida, mitä vastustaja aikoi tehdäkseen tämän aikeet tyhjiksi, eikä jäädä katselemaan vihollisensa siirtoa. Siksi Stalin ei pelännyt aloitteenottoa ja hyökkäämistä, vaan halusi suosia niitä.

      Stalin halusi olla vastustajaansa askeleen edellä, ja tässä häntä avitti SNTL:n ylivertainen vakoilu- ja tiedustelukoneisto.

      Stalinille syntyi sitten vakavia ristiriitoja varovaisuuden ja ennakoivan aloitteellisuuden välille. Varovainen Stalin sai selkävoiton rohkeasta Stalinista omassa pikku talvisodassamme, kun rohkea ja huonosti valmisteltu retki lopetettiin länsivaltojen väliintulon PELON vuoksi suurista uhrauksista huolimatta.

      Stalin aivan todella pelkäsi, että Saksa ja länsivallat käyvät keskenään leikkisotaa yhdistääkseen lopulta voimansa SNTL:a vastaan. Tätä hänen mielipidettään Pravda ja muut olivat syöttäneet neuvostokansalle alinomaa jo Tsekkoslovakian kriisin aikana, kun SNTL jätettiin neuvottelujen ulkopuolelle. Nyt Saksaa ei voinut lehdistössä mollata, ja oltiin muka ystäviä, mutta Stalin ei takuulla ollut muuttunut.

      Saksan kukistettua Ranskan, Stalinin suunnitelmat päästä vaa'ankieliasemaan Euroopassa olivat pilalla. Saksa seisoi entistäkin vahvempana SNTL:n edessä, joka nyt oli yksin mantereella sitä vastassa.

      Kun Saksa jyräsi Ranskan, Stalinille varmasti valkeni hänen virheensä: Suomen valtaamatta jättäminen. Nyt Suomi kasvatti ja päivitti armeijaansa ja maa oli täynnä katkeruutta, pelkoa ja vihaa SNTL:a kohtaan.

      Pahin emämunaus Stalinille kävi 1941. Hän sotki periaatteensa, eikä uskonut valtion turvallisuuspalvelun viestejä Hitlerin hyökkäyssuunnitelmista. Niin ikään armeijan johdon huoli lisääntyvistä saksalaisjoukoista ja varoitukset omien joukkojen keskittämisestä saksalaisten nenän eteen jätettiin huomiotta.

      Saamme ehkä arkistojen vapauduttua kuulla, miksi Stalin toimi näin. Ehkä hän suunnitteli hyökkäävänsä periaatteidensa mukaisesti ensin, vaikka armeija ei ollut lainkaan valmis moiseen.

      Ehkä Stalin aikoi hyökätä ennen Hitleriä, mutta vitkutteli odottaessaan uusia KV- ja t-34 -tankkejaan, Shturmovikejaan, raketinheittimiään, hävittäjä- ja pommikoneitaan ja jalkaväen uusia aseita. Osaavissa käsissä ne olisivat tuoneet varman menestyksen hyökkäykselle.

      Luultavammin hän keskitti joukot vain demonstraatioksi ja pelotteeksi Hitlerille, koska monet lähteet antavat uskoa, ettei Stalin uskonut Hitlerin olevan tarpeeksi hullu hyökätäkseen. Tähän luottaen Stalin kenties teki erehdyksen ja päätti katsoa, mitä Hitler tekisi -ja tarttui mustiin nappuloihin sen vihonviimeisen kerran.

      Poista
  4. Putinin mielestä tärkeintä on elämässä rakkaus puolisoa, lapsia ja isänmaata kohtaan. Hyvin sanottu, ainakin paremmin kuin jos kysyisi Lipposelta jolle tärkeintä on rakkaus ruotsinkieltä kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Puhumattakaan jos kysyisi ns. vapaan kielivalinnan kellokkailta joille tärkeintä on viha ruotsinkieltä ja -kielisiä kohtaan.

      Poista
  5. Tsekistin "lupaus" auttaa tutkijoita....Neuvostoliitto-Venäjän historian valossa kuulostaa lähinnä pelottavalta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohda se neuvostoliitto,nyt ne restaaroi keisarillista venäjää kasakatkin ovat siirtyneet motoristeiksi.

      Poista
  6. Olisihan se ihanne, jos kansainvälisissä suhteissa vallitisi oikeus. Mutta kyseinen oikeus on oikeudenmukainen ainoastaan silloin, jos se pätee myös suurvaltoihin eikä ole vain naamioitu näiden etujen etabloimiseksi. Tänä päivänä ns. kansainvälinen oikeus on lähinnä vitsi, jolla betonoidaan Kanadan ja Meksikon välisen valtion edut. Kun kyseisen valtion edustaja rupeaa jankkaamaan kansainvälisen oikeuden rikkomuksista, on vaikea olla nauramatta. Moraalinen oikeus tuomita toisten tekoja kuuluu ainoastaan niille, joiden oma menneisyys (ja nykyisyys) on putipuhdas. Kaikki muu on hurskastelua. Joten mieluummin rehellistä machiavellismia ja voimapolitiikkaa.

    Trilisser

    VastaaPoista
  7. Historiantutkimuksesta:

    Myös kokoomuslainen, kuten Jutta Urpilaisen puoliso, muuttuu nöyräksi Jumalan soturiksi Suomen ulkoministeriön palveluksessa, jos ei sitä ollut aiemmin.

    UKK:n polvella pikkupoikana istunut nuorsuomalaisen perheen poika Erkki Tuomioja on kirjoittanut harkinneensa huolella puoluevalintaa maalaisliiton ja sdp:n välillä päätyen ystävien neuvosta pelastamaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota, tätä absoluuttista hyvyyttä. Vähäisetkin säröt hän siirtää jäljessä tulevien historiantutkijoiden harteille. Moraalia sekin?

    Tuomioja on köyhien asialla, älyllisesti köyhien asialla: vaikka ikuinen maailmanrauha toteutuisikin, täytyy Obbnäsiä ja Dragsvikia puolustaa - tavallisia tossunkuluttajia vastaan.

    Todettakoon lopuksi, että Sdp:n Helsingin piirijärjestön uudeksi puheenjohtajaksi on valittu historiantutkija Pilvi Torsti.

    VastaaPoista
  8. Putin tutkijoille ja parhainpäin selittelijöille tosiaan tutkittavaa järjestänyt omalla toiminnallaan.

    Mutta se olennainen Molotov-Ribbentrop -paktista: NL ja Saksa aloittivat II maailmansodan Euroopassa ja kuukauden sisällä sen julkistamisesta Puolaan oli hyökätty molempien osapuolten toimesta ja se vallattu.

    Ja joitakin sitten yhteismitallisen vakavasti kiinnostaa ja painotetaan Puolan toimet Unkarin raja-alueilla. Puna-armeijan ja Wehrmacht olivat vain rauhanturvaajia ja sitä tuomassa Baltiaan ja Suomeen.

    Putinisti uskottelee, ettei Putinille tai hänen politiikalleen ole vaihtoehtoa. Kuullostaako tutulta?

    VastaaPoista
  9. Putinismi ja antiputinismi ovat historiantutkimuksen lähtökohtina yhtä säälittäviä kuin kaikki muutkin ideologiat. Ja kun agendan mukaisesti unohdetaan asioita ja toisai paisutellaan, niin eihän se ole masturbaatiota kummempaa. Totuuden etsimiselle i ole historiassa vaihtoahtoa.

    VastaaPoista
  10. Hieno analyysi blogistilta. Mutta miten on suhtauduttava niihin tietoihin, että Englanti ja Ranska "luovuttivat" Suomen Neuvostoliiton etupiiriin jo kesällä 1939 (Kanava 4/2012 s. 31-32). Ja vielä kummallisempaa: 1990-luvulla selvisi, että Churchill suoranaisesti yllytti 1939 Stalinia valloittamaan Suomen ja Baltian maat (Historiallinen aikakauskirja 1/2010 s. 107-108). Miksi näistä tiedoista ei ole käyty julkista keskustelua? Kaipaan historioitsijoiden näkemystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ranska ja Iso-Britannia kävivät 1938 Hitlerin kanssa kauppaa Tsekkoslovakialla, mikä oli valtava myönnytys despooteille verrattuna Suomen ja Baltian pikkunappuloihin varsinkin, kun tuo valtio oli tehnyt avunantosopimuksen SNTL:n kanssa. Varsin todennäköistä, että yrittivät sitten taivutella Stalinia samalla tavoin Saksaa vastaan, mutta se ei sopinut Mestarin pirtaan. Hän ei halunnut ensimmäisenä hypätä tuleen, vaan katsella kun eurooppalaiset tappavat toisiaan ja sitten...

      Myös Ruotsi oli uhrattuna sodan alttarille: länsivaltojen päätarkoitus 1940 ei varmastikaan ollut siirtoarmeijalla auttaa Suomea, vaan ottaa sillä Ruotsin kaivokset valvontaansa. Hitlerin ja ruotsalaisten onneksi ruotsalaiset tajusivat asian, eikä siirtoarmeijaa päästetty Ruotsiin.

      Tästä löytyy informaatiota mm. blogistin venäläisine kumppaneineen kokoamasta NKVD-asiakirjakokoelmasta talvisotaan liittyen. Siitä kehut tekijöille! Älkääpä yhtään soimatko "dokumenttinivaskoja"! Toisella puolen kolikkoa ovatkin sitten ne isovenäläiset viihdehistoriateokset...

      Tosi harvat nykyään tuollaisia julkaisuja suostuvat tekemään. Kannatan ehdottomasti!

      Poista

Kirjoita nimellä.