lauantai 22. marraskuuta 2014

Stolypin, Suomi ja Venäjä



Stolypin, Suomi ja Venäjä

Vuosi 1914 on Venäjän nykyisen valtiollisen mytologian keskeisiä pisteitä. Kuten tunnettua, Vladimir Putinin hallinto tekee hyvin aktiivista historiapolitiikkaa, jossa yksi kohta on ensimmäisen maailmansodan historian uudelleenkirjoittaminen. Venäjästä on tarkoitus tehdä yksi voittajavalloista, mikä vaatinee melkoisia älyllisiä ponnisteluja.
Tähän mennessä ensimmäinen maailmansota on Venäjällä jäänyt historiankirjoituksessa täysin vuoden 1917 vallankumousten, etenkin aikoinaan ns. Suuren lokakuun sosialistisen vallankumouksen varjoon ja sen alkusoitoksi ja taustaksi. Nyt siitä ollaan valtion tuella tekemässä itsenäistä ja suurta lukua isänmaan historiaan.
Itse asiassa Venäjän suuri aika nykyisen hallinnon tulkitsemana on helppo löytää. Se oli Stolypinin pääministerikausi vuodesta 1906 vuoteen 1911. Siis vain viitisen vuotta. Joka tapauksessa Stolypin pani vallankumoukselliset kuriin tiukoin ottein hirsipuiden ja rangaistusretkikuntien avulla. Muutama tuhatta teloitettiin ja loput hiljenivät. Myös talous kasvoi kohisten, Venäjälle tuli ulkomaista rahaa, rupla oli vahva ja teollisuus, modernisoitui voimakkaasti.
Myös maaseudulla toimeenpantiin kuuluisat Stolypinin reformit, jotka merkitsivät kyläyhteisön hajottamista ja uudismaan jakamista halukkaille viljelijöille mm. Siperiasta. Stolypin ei siis ollut pelkkä byrokraattinen kurinpitäjä, vaan myös valtiomies. Sitä paitsi se oli juuri hän, joka lausui siivekkäät sanat vasemmistolaisille: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”
Venäjällä monet patriootit ovat jo kauan lähteneet siitä, että Stolypinin kausi oli Venäjän kotkan uljasta nousukiitoa, jonka sitten katkaisi sankarin kavala salamurha. Murhan tarkoituksena voitiin arvioida olevan mahdollistaa ne suuret mullistukset, jotka Stolypin olisi voinut estää ja kannattaa huomata, että murhaaja, Dmitri Grigorjevitš (itse asiassa Mordko Gerškovitš) Bogrov sattui olemaan, tai joidenkin mielestä ei vain sattunut, vaan nimenomaan oli juutalainen. Jopa sangen säädyllinen Solženitsyn kuvaa kirjassaan elokuu 1914, miten Stolypinin murha toi Venäjälle mustan myrskyn, läntistä alkuperää olevan marxilaisen sosialismin. Juutalainen toimi siis ainakin sen kätilönä, nolens volens.
Stolypinin ansioita suurmiehenä voidaan myös epäillä. Hänen kuuluisat uudistuksensa olivat itse asiassa Sergei Witten käsialaa ja hovissa hän oli menettänyt kannatuksensa jo ennen murhaa. Tuskin murha siis oli mikään Venäjän historian suuri käännekohta.
 Edes lausahdus”suuresta Venäjästä” ei ollut itse asiassa Stolypinin itse kirjoittama ja itse J.K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, ettei Pjotr Arkadjevitš tehnyt häneen mitään suurmiehen vaikutusta. Suomen kannalta hän ehkä sitä paitsi olikin pahempi sortaja ja vaarallisempi vihollinen kuin kukaan ennen häntä. Paasikivi kertoo kenraalikuvernööri Gerardin, jolla oli runsaasti kanssakäymistä Stolypinin kanssa, sanoneen, että se mies on vähemmän älykäs kuin kuvitellaan ja myös vähemmän rehellinen. Paasikiven mielestä Stolypiniltä puuttui jotakin keskeistä: das politische Augenmass, jota Bismarck oli teroittanut.
Paasikiven arvion mukaan stolypiniläinen politiikka Suomen suhteen oli sitten sen mukaisesti alhaista pisteiden saalistamista, jossa totuudesta ei piitattu. Puhuessaan duumassa Stolypin korotti Suomen kysymyksen ratkaisemisen muka tärkeäksi periaatteelliseksi asiaksi, jolla poistettaisiin Venäjään kohdistuva uhka. Näin hän keräsi irtopisteitä pienen maan kustannuksella. Valtiomies olisi sen sijaan käyttänyt rehellisiä keinoja ja pyrkinyt hankkimaan takaisin suomalaisten lojaalisuuden, joka oli Bobrikovin aikana menetetty.
Itse asiassa Stolypinin suhtautuminen Suomeen oli Paasikiven mielestä samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka: ”Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jyrkkyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja suomalaisten tunteiden loukkaaminen. Sama peittelemätön ja miltei tarkoituksellinen osoittelu, että Suomi ja sen kansa oli quantité négligeable…” Paasikivi muistuttaa myös, että ”Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saa koskaan antaa johtaa itseään.”
Toki tässä puhui koleerikko, joka saattoi ajaa takaa vahtimestaria, joka oli liian iloisena tervehtinyt häntä aamulla tai saattanut marssia kiukkua puhisten puolustusvoimien komentajaa läksyttämään, kun Sotakorkeakoulun katolta oli pudonnut hänen eteensä kadulle jääpuikko.
Mutta itse suuren periaatteen Paasikivi varmasti oli oivaltanut oikein: henkilökohtaiset emootiot eivät saa häiritä valtiomiehen ajattelua, muuten hän ei ole asemansa mittainen. Ja venäläisten ylimielisyydellä ei tosiaankaan ollut siunausta ja se koitui heidän omaksi vahingokseen. Übermut tut selten gut saattoi saksalaisista sananlaskuista pitävä Paasikivi ajatella kirjoittaessaan muistelmiaan 1950-luvulla.
Vai oliko Stolypin sittenkin aidosti huolissaan Suomesta, joka tarjosi aivan Pietarin vieressä kaiken maailman maksimalisteille ja bolševikeille paikan, jossa kyhäillä pommejaan ja jossa oikeuslaitos suhtautui kummallisen sallivasti itsevaltiuden vastaisiin vehkeilyihin? Kuten Paasikivi itse kertoo, arkistolähteeseen  viitaten, kaksikymmentä minuuttia ennen loppuaan Pjotr Arkadjevitš sanoi selvästi ja lujasti: ”Tärkeintä on, että sana Suomi kuuluu” (главное, чтобы было слышно слово Финляндия)… Se siis oli kuin olikin itsevaltiaan valtiomiehen viimeisenä huolenaiheena.
Mutta olkoon miten oli, vuonna 1914 Stolypin oli jo ollut pari vuotta kuolleena ja paitsi komeaa nousukiitoa, Venäjällä oli myös ongelmia. Paljolta ne olivat rakenteellisia.
Kuten Witten, myös Stolypinin politiikkaan kuului vauraiden suosiminen. Näin saataisiin kehitystä ja kasvua aikaan, kannattamattomilta pikkutilkuilta talonpojat siirtyisivät muuhun tuotantoon, kuten kaikkialla oli käynyt.
Idea oli varmaankin aivan terve, mutta Venäjän kaltaisessa kehitysmaassa, jossa vain pieni osa väestöä eli modernin yhteiskunnan piirissä ja siitäkin vain pieni osa rikastui huimasti, jäi väestön suuri valtaosa heitteille, kun valtava väestönkasvu teki mahdottomaksi riittävän viljelyalan hankkimisen kaikille. Se tuskin olisi järkevää ollutkaan, mutta eipä muitakaan mahdollisuuksia ollut riittävästi. Yhteiskunnallisia jännitteitä riitti niin maaseudulla kuin kaupungeissa.
Vaikka Stolypin oli pannut kapinalliset  kuriin, ei parannus ollut pitkäaikainen. Lenan lakkoliike ja siihen liittyvät ampumiset vuonna 1912 olivat kapitalisteille jälleen muistutus kuolevaisuudesta. Ja sen jälkeen kuohunta sen kuin lisääntyi. Vuonna 1914 Venäjällä oli taas runsaasti lakkoja ja myös niihin liittyviä väkivaltaisia mellakoita. Sellaisia oli myös Pietarissa aivan välittömästi ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.
Jotkut historioitsijat, jotka suhtautuivat ns. Lokakuun sosialistiseen vallankumoukseen enempi tai vähempi tosissaan, kiinnittivät aikoinaan huomiota tähän seikkaan ja väittivät jopa, ettei vallankumouksen syynä ollut sota, se vain toimi katalysaattorina. Asiaa voi vahvasti epäillä, mutta kannattaa panna merkille, ettei kaksoiskotkan lento niin vaivatonta ollut, kuin nykyään halutaan esittää. Jopa Ranskan sotilasasiamies raporteissaan Venäjältä piti vallankumouksellisuutta merkittävänä uhkana Venäjän sotilaalliselle suorituskyvylle. Olihan vuosi kaikkine komplikaatioineen 1905 tuoreessa muistissa. Potentiaalia oli ranskalaisen mielestä yhä.
Kun sota vuonna 1914 syttyi, ei tilanne Venäjällä paljoakaan muistuttanut vuotta 1904, saati vuotta 1905. Japanin-sota, josta tunnetusti toivottiin pientä ja voittoisaa sotaa, joka olisi palauttanut hallitsijalle kansansuosion, muodostui katastrofiksi. Se ei ollut suosittu edes alun perin ja lakot, verisunnuntai ja Tsušiman katastrofi muuttivat koko asian painajaiseksi. Väitetään ettei edes oikeauskoinen kansa ymmärtänyt koko sodan pyhyyttä, kun tähän sotaan lähdettiin vastapyhitetyn Serafim Sarovilaisen nimissä eikä esimerkiksi pyhän Nikolauksen tai vaikkapa Kazanin jumalanäidin siunauksella, kuten tapana oli ollut.
 Joka tapauksessa tunnelmat Venäjällä, mikäli sanomalehtiä on uskominen, kehittyivät vuonna 1914 ennen sodan syttymistä hyvin myönteisesti. Vihollisiksi nousivat nyt Itävalta ja Saksa ja liittolaisiksi tulivat Ranska ja Englanti. Ne olivat vanhoja ja melko tuoreitakin vihollisia, kun taas vihollisuudet Itävallan saati Saksan kanssa olivat vanhempaa perua.
 Tosin Turkin-sodan loppuselvitys Berliinin kongressissa oli jäänyt Venäjällä kaivelemaan, joka tapauksessa saksalaisuus oli Venäjällä vanhastaan läheinen asia, jos kohta monissa piireissä hieman karsastettu. Mitään suuria intressiristiriitojakaan Venäjän ja Saksan välillä ei ollut paitsi että Saksassa pelättiin Venäjää, joka oli Ranskan kanssa liitossa. Venäjä oli vain liian vahva ja yhä vahvistumassa.
Miten siis oikein oli mahdollista, että kulttuuriltaan kansan syville riveille, joskaan ei yläluokalle outojen vanhojen vihollisten Englannin ja Ranskan kanssa niin intouduttiin juuri perinteisesti paljon läheisempien Saksan ja Itävallan vastaiseen sotaan?
Selitystä lienee haettava kahdesta asiasta. Ensinnäkin Serbia, jota Itävalta nöyryytti, koettiin veljeskansaksi, jota oli puolustettava. Tähän asiaan viitattiin usein ja sillä oli satavuotiset perinteet. Toiseksi Saksan hyökkäys näytti aivan provosoimattomalta väkivallalta. Sehän julisti Venäjälle sodan ensimmäisenä ja vasta sitten Venäjä vastasi samalla mitalla. Tämä antoi venäläiselle isänmaallisuudelle vahvan valtin käteen. Ensin lyötiin ortodoksisia slaaviveljiä ja sitten rohjettiin vielä käydä itse Venäjänkin kimppuun.
Saksan- vastainen sota synnytti Venäjällä ennenkuulumattoman isänmaallisen innon, joka ilmeni sekä Serbiaan että Ranskaan ja kaiketi myös Englantiin kohdistuvana myötämielisyytenä. Siitä ei tosin erikseen mainita ja luultavasti Englanti, jonka kanssa Venäjä sai riitansa sovittua vasta vuonna 1907, herätti paljon vähemmän lämpimiä tunteita kuin Ranska. Toisaalta sotaa edeltävä kuohunta ja itse sodan syttyminen tietenkin aiheuttivat vihaa hyökkääjiksi koettuja keskusvaltoja vastaan. Ja kolmanneksi kriisi aiheutti valtavia solidaarisuusmielenosoituksia hallitsijahuonetta, omaa kansallista symbolia kohtaan.
Sanomalehdet antavat kesäkuukausista vuonna 1914 hyvin dramaattisen kuvan. Vielä heinäkuun lopulla Pietarissa tapahtuu mielenosoituksia, jotka kukistetaan verisesti. Samaan aikaan mobilisoituvat myös serbien puolustajat, myös sekä Itävallan ja Saksan vastustajat että oman keisarin kunnioittajat, lähtevät kaduille.
Kun sota syttyy, murtautuvat mielenosoittajat pian poliisivartion läpi ja ryöstävät ja vandalisoivat Saksan lähetystön, joka sijaitsee Iisakin kirkkoa vastapäätä. Tuota uutta taloa, joka sai kunnian palvella myös Suomen eduskuntatalon esikuvana, muuten kuvataan Birževyja Vedomostissa synkäksi ja kolkon kasarmimaiseksi, mikä pitääkin paikkansa.
Lähetystön lisäksi ryöstetään saksalaisten pieniä pulla- ja makkarapuoteja Pietarin keskustassa ja kaiken kaikkiaan saksalaisuus pannaan maassa ahtaalle. Syyskuun alussa julistetaan Pietarin eli Sankt-Peterburgin saaneen uuden venäjänkielisen nimen Petrograd. Jopa saksan julkinen puhuminen, mikä oli Pietarissa aina ollut yleistä, kielletään. Kaikenlaista kiusaa keksitään saksalaisille, jotka sentään olivat Venäjällä yli puolentoista miljoonan asukkaan ryhmä ja erittäin hyvin edustettuna myös korkeimmassa hallinnossa.
Oma lukunsa ovat mielenosoitukset, joissa asetutaan tukemaan keisaria. Erityisesti ansaitsee maininnan se kahdenkymmenentuhannen hengen joukko, joka lähti liikkeelle Pietarin pääsynagogasta ja marssi keisarin kuvia kantaen ensin Aleksanteri pylväälle ja sitten Anitškovin palatsille ja lopuksi Aleksanteri III:n patsaalle. Niiden kaikkien edessä polvistuttiin, rukoiltiin esivallalle korkeimman suojelusta, laulettiin kansallisia hymnejä ja juutalaisia rukouksia ja pidettiin puheita.
Puheissa vakuutettiin, että Venäjän taistelevassa armeijassa olevat 400 000 juutalaista olivat kiihkeästi valmiit tekemään isänmaallisen velvollisuutensa.
Mielenosoitus kannattaa nähdä sitä juutalaisvastaisuuden ilmapiiriä vasten, joka noina vuosina oli saanut ilmauksensa ns. mustasotnialaisessa liikkeessä. Tunnuksin ”lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!” tuo aines oli kiihottanut kansaa juutalaisvastaisiin pogromeihin ja esittänyt juutalaiset katalana ja epäluotettavana joukkona. Oli siis merkittävä sosiaalinen tilaus sille, että juutalaiset, joiden joukossa mainitaan olleen paljon kunnostautuneita sotilaita ja yrjönristin ritareita, osoittivat puolestaan, kenen joukoissa seisoivat.
Ilmeisesti myös Suomessa mieliala oli jollakin tavoin venäläisisänmaallisuuden tartuttama. Ainakin monet lehdet kertoivat Suomesta pelkkää hyvää. Suomalaiset olivat osoittaneet ystävällisyyttä maassa oleville venäläisille matkailijoille ja olleet suorastaan ylitsevuotavan huomaavaisia leskikeisarinna Marija Fjodorovnalle, joka matkusti Suomen halki Torniosta Pietariin. Myös Suomen rautatiet saivat tunnustusta korkeimmalta sotilasjohdolta. Kaikki ne odotukset, jotka lähtivät suomalaisten petollisuudesta ja vihamielisyydestä näyttivät joutuvan häpeään. Ennen pitkää huomattiin, että merkittävä määrä suomalaisia halusi myös liittyä vapaaehtoisina Venäjän armeijaan.
Vuosi 1914 oli sodan kuherruskuukausi, joka edelsi ankeaa arkea, josta tuli sitten helvetillinen. Sota vaikutti heti talouteen ja esimerkiksi Suomessa työllisyyteen, kun yhteydet ulkomaille katkesivat. Venäjälläkään ei innostus kantanut pitkälle. Tannenbergin katastrofin on myöhemmin väitetty pelastaneen Pariisin saksalaisilta, jotka juuri olivat päässeet Marnelle, mutta venäläisiä se ei ehkä paljon lohduttanut. Sodasta tuli idässäkin ankeaa ja tolkutonta juoksuhautasotaa.
Marraskuun lopulla suomalaiset saivat taas kerran aiheen miettiä uudelleen jo kerran pahoin rakoillutta lojaalisuuttaan keisarikuntaa kohtaan. Lehdet julkistivat ns. suuren venäläistämisohjelman, jonka keskeinen idea oli venäjän kielen tekeminen valakieleksi myös Suomessa. Näin asia ainakin tulkittiin.
Sen sijaan, että olisi saanut palkkion lojaalisuudestaan, Suomelle luvattiinkin yhä kiihtyvää sortoa. Kuten tunnettua, ihminen, jonka hyvää tarkoittaviin yrityksiin vastataan niistä rankaisemalla, ”käyttäytyy tavalla, jota nimitämme vihaisuudeksi”, kuten muuan käyttäytymistieteilijä on asian muotoillut. Näin tekivät suomalaisetkin.
Jo samana päivänä kokoontui Ostrobotnialla pieni seurue, jonka pohdiskeli suursodan tarjoamia mahdollisuuksia Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Tästä on laskettu jääkäriliikkeen historian alkavan.

12 kommenttia:

  1. Suomi oli ilmeisesti jo tuolloin, kuten tänäänkin, houkutteleva kohde venäläisille populistipoliitikoille ja räksyttäjäideologeille. Aivan kuten juutalaiset, Suomi edusti vierasta kansallisuutta, vierasta uskontoa, vierasta kieltä ja sisäistä uhkaa (olemalla autonominen ja lähellä pääkaupunkia), ja toisaalta, oli niin ikään puolustuskyvytön venäläiselle mielivallalle. Populistin siis kelpasi keisaria ja keisarinnaa mielistelläkseen osoittaa tukea keisarin venäläistämistoimenpiteille potkimalla heikkoa.

    Tuntuu, että Suomi on nytkin uhrattuna Venäjän sisäpoliittiselle alttarille pienuutensa ja heikkoutensa takia. Eikö siellä pelätä, että asialla voi olla myös ulko- tai peräti sotilaspoliittisia seurauksia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaisit suoraan ruotsiksi, kyllä me luemme.

      Poista
    2. Voisit perustella tuota rinnastustasi enemmän, sikäli kuin se sellaiseksi tulkitaan...

      Poista
  2. Joskus Suomi-syöjät nimenomaisesti rinnastivat suomalaiset ja juutalaiset.

    VastaaPoista
  3. Niin. Oliko muuten Neuvostoliitto ihan oikeasti edes II maailmansodan voittajavalta? Meinaan vaan että eikö sota jonka hinta - 14 241 000 kuollutta sotilasta joista 970 000 olisi ollut upseereita aivan kohtuuton hinta? (mukaan ei ole laskettu tietenkään edes talvisotaa jonka tiimoilta löytyisi jopa tietokanta 167 976 sodassa menehtyneestä tai kadonneesta)

    Lähdetietoa tuosta lukemasta 14 241 000....

    "We established the number of irreplaceable losses of our Armed Forces at the time of the Great Patriotic War of about 13,850,000. A more recent compilation made in March 2008 of the individuals listed in the card files puts total dead and missing at 14,241,000 (13,271,269 enlisted men and 970,000 officers) This database is incomplete and does not include all men killed in the war; currently graves registration teams in Russia are identifying war dead that are not currently included in the database"

    Sergey Aleksandrovich Il’enkov – Graduated from the Kalinnin Suvorov Military
    Academy, the Higher Military Academy, the Moscow State Historical-Archival Institute. Assistant chief for scientific work of the Central Archives of the Ministry of Defense of the Russian Federation. Co author of many scientific works on the history of the Great Patriotic War.

    Voennno-Istoricheskiy Arkhiv
    No. 7(22), 2001, pp. 73-80

    Ja talvisodasta:

    "Petrov esittelee johdantonsa lopuksi myös Venäjän valtiollisen sota-arkiston tietokannan, johon on koottu yhteensä 167 976 kaatuneen, haavoihinsa kuolleen
    tai kadonneen puna-armeijan sotilaan nimeä, syntymäaikaa, sotilasarvoa, kuolinsyytä jne. koskevia tietoja."

    http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_1/it_1_2014_ruha.pdf

    Ja itse asian ydin ei suinkaan ole ruumiskasojen tonkiminen vaan se miksi ylipäätänsä joistakin 70-75 vuoden takaisista asioista ei voitaisi keskustella asiallisesti. Tuollainen kummallinen pyrkimys toisaalta ehkä jopa paisutella muutenkin pöyristyttäviä siviiliuhrimääriä ja toisaalta silmiinpistävä halu piilotella sotilastappioita yhä kertoo jostain yhteiskunnassa vallalla olevasta pseudotodellisuudesta. Jos toinen osapuoli haluaa selvittää omalta osaltaan objektiivisen totuuden (kuten Saksa tai Britannia) ja toinen taas ei (Venäjä ja Japani) on tuloksena tietenkin vinoutunut historiantulkinta eli Venäjän tapauksessa se käsittämätön väite että maa itse muka omin voimin olisi kyennyt voittamaan sodan Hitlerin Saksaa vastaan. Toinen valehtelija on tässä pelissä myös USA joka mediansa kautta väitti hoidelleen samoin yksin koko homman ("Pelastakaa sotamies Ryan"). Läntisen liittoutuman ei-amerikkalaiset joukot osallistuivat kuitenkin suuremmalla panoksella taisteluun kuin lopulta silmiinpistävän viimeisessä vaiheessa taas kerran areenalle ratsastaneet amerikkalaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenkit eivät ottaneet osaa ensimmäisiin taisteluihin, vaan vähän kuin nykyäänkin tukivat salakähmäisesti itselleen sopivaa osapuolta. Vihollisia, kuten nykyäänkin, jenkit uhkailivat pakotteilla ja laivastollaan. Tämä sitten johti siihen, että japanilaiset päättivät tehdä jenkkilaivastosta selvää ennen kuin jatkoivat valloitusretkeään Tyynellä valtamerellä.

      Venäjällä suhtaudutaan noihin suuren isänmaallisen sodan uhreihin vissiin samalla lailla kuin Stalinin hirmuhallinnon uhreihin ylipäätään: tarkoitus pyhittää keinot; tärkeintä on, että meillä sen ansiosta menee nyt hyvin. Uhrien omaisetkaan eivät ole esittämässä poikkeavaa näkemystä; Stalin suuressa kaukonäköisyydessään nitisti heidätkin (asetus kollektiivisesta vastuusta 1934) .

      Poista
  4. Ainahan on olemassa se mahdollisuus että Stalin lähetti tietoisesti juuri ukrainalaiset (44. motorisoitu divisioona) Raatteen tielle pakkaseen paleltumaan joskin luultavaa on se, kuten myös kesällä 1944, että Operaatio Kotka kusi kintuille juuri siksi että Siiranmäellä ja muualla alkuvaiheessa silpoutuneiden tilalle oli laitettava Ukrainasta "vapautettuja" miehiä, uzbekkejä ja muita vähemmistökansallisuuksia sekä silmiinpistävän paljon vuoden nuoria sekä hyvin vanhoja (asevelvollisuus kattoi tuona kesänä rintamapalveluksessakin 1891-1927 syntyneet).

    Tarkistin muuten tuon tsaarin armeijan sotilaalliset menetykset vuodesta 1914 aina talveen 1917-18 asti ja havaitsin sen kiistattoman asian että Venäjän armeija ei lähes tulkoon samalla intensiteetillä tapattanut miehiään maailmansodassa kuin Stalin omassaan.

    Tutkimuksen mukaan Venäjän armeija tappiot I maailmansodassa olivat kuolleina 1 700 000. Kadonneiden määrä li suuri mutta heistä merkittävä osa lienee säilynyt hengissä, enemmistö heistä vankeina (ainakin Venäjän sisällissotaan asti).

    Toinen merkittävä asia: Venäjän armeijan sotilaiden käyttäytyminen vallattujen alueiden siviilejä kohtaan ei alkuunkaan ollut niin brutaalia kuin puna-armeijan vuosina 1944-45.

    II maailmansodasta teki erityisen brutaalin juuri kahden kilpailevan sosialistisen äärisuunnan ideologisuus. Venäjä ja venäläisyys tai Saksa ja saksalaisuus ei missään tapauksessa ole mikään selitys. Saksa hurahti vuoden 1918 jälkeen kuuluisaan myyttiin "selkäänpuukottajista". Venäjä taas hillittömään vihaan "omistavaa luokkaa" vastaan.

    Suomi taas ansaitsee vuosina 1939-45 arvion maailman realistisemmin Stalinin Neuvostoliiton nähneenä valtiona. Sen sijaan osa suomalaisesta oikeistosta ei oikein tajunnut sitä ettei Hitlerin Saksa ollut Vilhelmin Saksa. Tietyn suomalaisen oikeiston näkemys Saksasta oli perua vuosilta 1914-18. Toisaalta vuonna 1940 kun Saksasta haettiin ja alettiin saada tukea ei Hitlerin koneisto ollut vielä alkuunkaan näyttänyt kaikkein julmimpia kasvojaan. Tämä lieventävä asia on aina muistettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luonnollistahan se realistinen arvio oli, kun 1939 paska oli niin sanotusti jo rattailla. Arvio olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, kun Stalin kasvatti armeijaansa. Suomen hallituspiirit luottivat liikaa entisten voittajavaltioiden kykyyn ja haluun säilyttää rauha Euroopassa, ja jättivät siksi Stalinin kasvavan voiman huomiotta. Lisäksi vähennettiin oman puolustuksen voimavaroja, vaikka sotilasjohto varoitti SNTL:n voiman kasvusta. Suomen johtavat piirit luulivat, että Suomi voi samoin kuin länsivallat nyrpistellä Hitlerille ja Stalinille, vaikka jo pelkkää karttaa katsomalla tajuaa, ettei se olisi ollut kestävää.

      Poista
    2. Niin, Hitlerin kanssahan ei liittouduttu, vaikka se olisi varmasti pelastanut meidän talvisodalta. Eikä Saksassa mitään joukkotuhontaa tuohon aikaan ollut, olipahan muuten vastenmielistä meininkiä, mistä suomalaisten enemmistö oli hyvin ilmeisesti yksimielinen.
      Puolueettomaksi jääminen oli ehkä reaalipolitiikan kannalta virhe, mutta kyllä siinä oli vaihtoehdot vähissä.

      Poista
  5. Voisko prof Vihavainen jatkaa Jaakko Iloniemen hs-mielipidesivulla tänään osaltaan jatkamaan Nato-keskustelua? Olisi hyödyllistä saada kaikkia oleellisia kulmia esiin... toinen asia toki on, julkaiseeko HS.. Mutta minusta sinulla, TH, on jo täällä blogissasikin jossain ei kovin vanha juttu, jota kenties pävittämällä puhenvuoro olisi valmis lähetettäväksi. loppu riippuu lehdestä

    VastaaPoista
  6. Suomi - Finland tasavalta, sis. Kuningaskunnan. Tänään kylässä kuningas, huomenna myös prinsessa.
    Uniikki systeemi. Töpselipuolue hymyilee.
    Kriisinhallintaoperaationa Ylen ja Sanoman tueksi on avattu kolmas rintama perustamalla kymmenen maakuntalehden yhteinen propagandaosasto Lännen Media.
    Median sota jatkuu eduskuntavaaleihin saakka, jotta Carl Haglund saisi sen jälkeenkin toimia suomalaisten töpselinä lännen verkostoihin. Sitten HS kirjoittaa saavutetun torjuntavoiton.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.