lauantai 13. joulukuuta 2014

Historian retoriikka



Ethos, pathos ja logos

Juhani Sarsilan mainio artikkeli Oswald Spengleristä uudessa Sarastus-lehdessä muistuttaa taas kerran siitä, miten olennaista ns. ihmistieteissä (tai taiteissa, artes liberales) on hyve (arete, virtus). Sen innoittamana pari riviä.
Tuntuu paradoksaaliselta, että viime vuosikymmeninä on voinut havaita että sekä nihilismi että kiinnostus retoriikkaan ovat samaan aikaan lisääntyneet. Varoittava oire saattoi olla jo kolmisenkymmentä vuotta sitten havaittava uusi kiinnostus sofisteihin, joille oltiin innokkaita myöntämään arvonpalautus. Toki joku löysi menneisyyden aarteistosta myös Aristoteleen, mutta kaiken yli kävi pian suuresta lännestä pyyhkäisevä nihilismin virta.
Postmodernismi, joka jo käsitteenä oli naurettava ja intellektuaalisena ja moraalisena orientaationa yhtä tyhjänpäiväinen kuin myrkyllinen, julisti aitojen asioiden häviämistä ja teki pian sofismista viisauden symbolin. Ei toki ensi kertaa historiassa.
Koska filosofiasta nyt tuli retoriikkaa ja retoriikasta pelkkä egon työkalu, voitiin filosofia sanan varsinaisessa, syvemmässä mielessä unohtaa, kuten rappiokausille on tyypillistä. Sen nimen alla saattoi nyt rauhassa keskittyä tutkimaan halun vapauttamisen strategioita ja sen viimeisiä esteitä repressiivisessä yhteiskunnassa, toisin sanoen dekonstruoimaan.
Historia, joka toisen maailmasodan jälkeen oli filosofian tapaan keskittynyt positivistiseen analyysiin ja pyrkinyt karistamaan yltään kaiken tulkinnanvaraisen ja tunteeseen vetoavan, jota pidettiin epätieteellisenä, ei nyt paradoksaalisesti vapautunutkaan uudelleen runoudeksi, vaan valjastettiin dekonstruktion alaisuuteen.
Yhtäkkiä historia, joka oli jo vakavasti pyrkinyt tieteellisyyteen ja alkanut käyttäytyä asianmukaisen vaateliaasti, saikin huomata olevansa vain sofistien palkkapiika, jolta pyydettiin aputyöpalveluksia. Menneisyys hahmottui uudelleen valtavaksi irrationaalisuuden varastoksi, josta voitiin mielin määrin kaivaa esimerkkejä pahuudesta ja tyhmyydestä ja ennen kaikkea repressiosta, joka oli pahuuden todellinen ydin.
Historiassa ei enää ollut niin väliä logoksella eli asiapuolella, syysuhteilla ja kehityksellä. Paatos oli sitäkin tärkeämpää ja sitäkin helpompaa ja vakuuttavampaa. Paljon oli siellä menneessä väärää, niin kovin väärää, puutteellistakin.
Kannattaa kuitenkin palauttaa mieleen, että tässä on kysymys rappiosta. Aristoteleen mukaan täytyy retoriikassa mukana olla myös eetoksen (ethos), joka koostuu osaamisesta, hyveestä ja hyvästä tahdosta kuulijoita kohtaan. Ehkäpä juuri tämä puoli on nykyään unohdetuin ja kohtalokkain, se, jossa tehdään enimmät ja suurimmat synnit.
Jos puhujalla, eli siis tässä tapauksessa historian kirjoittajalla on jokin ulkopuolinen, saati henkilökohtainen agenda, joka saa hänet tavoittelemaan jotakin muuta kuin totuutta, jos hänen eetoksensa on vajavainen, ei paatoksen määrä sitä mitenkään korvaa, eipä edes logos, päättely ja faktat, joita aina voidaan väärinkäyttää, mikäli puhujan integriteetti on vajavainen.
Miltä kuulostaisikaan nykyään ajatus, että historian kirjoittajan pitäisi olla hyveellinen? Se näyttää viittaavan suoraan epätieteellisyyteen, sisältyyhän siihen ajatus, että täysin postmodernisti orientoitunut henkilö voisi olla jossakin suhteessa vajavainen ja vaarassa harhaantua paatoksestaan huolimatta.
Sitä paitsi hyveellisyys kuulostaa vanhapiikamaisen naurettavalta ja tuo mieleen tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat ja maahanmuuttokriitikot, jotka ovat modernin kunnon kansalaisen vastakohta. Ei siis hyvettä, please. Kannatetaan mieluummin pahetta, pääseväthän pahat tytötkin vaikka minne, kun taas hyvät joutuvat tyytymään taivaaseen, joka vaikuttaa äärimmäisen tylsältä paikalta.
 Tässä tapauksessa esimerkkinä todellisesta tutkijasta voisi olla paholaisen asianajaja, joka keksii kaikkein paskamaisimmat kysymykset, pitää kaikkia henkilöitään lähtökohtaisesti roistoina ja pilkkaa heidän saavutuksiaan.
No, näitä sankareita on pitkän elämänsä varrella kyllä saanut nähdä. Pienen kansakunnan selviytymistarinasta on haluttu vääntää rikollista aggressiota, ihmisvihaista fanatismia, mieletöntä suuruudenhulluutta tai lieromaista kataluutta. Mitä hurjempaa keksit, sitä parempi. Riista on vapaata.
Tarinan uskottavuus riippuu retoriikan laadusta. Historiakin on vain tarina, joka on esitettävä ja välitettävä ihmisille, joilla on vain ihmisaivot, kaikessa kunnioitettavuudessaan myös sangen simppeleitä ja irrationaalisia ajatuksia suosiva vehje, joka eroaa sian ja apinan vastaavasta vain äärimmäisen vähän, ainakin aineelliselta eli siis objektiiviselta perustaltaan.
Eläinveljemme eivät kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä ole yhtä kykeneviä hyveeseen kuin ihminen, vaikka asia usein näyttäisi olevan aivan toisin. Lienee turha sanoa, että vain ihmiselle kannattaa yleensä antaa tehtäväksi kirjoittaa historiaa. Yhtä selvää pitäisi olla, että juuri häneltä ja vain häneltä myös on sekä mahdollista että välttämätöntä vaatia tämän tehtävän edellyttämää hyvettä.
Historiaa voidaan toki kirjoittaa pelkän negatiivisen paatoksen vallassa ja saada aikaan kiinnostavia ja tärkeitäkin esityksiä. On kohtuutonta, ellei menneisyyden vääryyksiä tuomita edes jälkikäteen ja saattaa olla kiintoisaa havaita, ettei postmoderni halujen vapauttaminen onnistunut joskus menneisyydessä.
Esittäkäämme kuitenkin epäsovinnainen väite: ”Oman maan historiaa ei voi kirjoittaa hyvin ja oikein ilman hyvettä, eli kohtuullisuutta, oikeamielisyyttä, viisautta ja rohkeutta.”
Tämä ajatus saattaa kuulostaa yllättävältä ja taantumukselliselta, eikö totta? Entäpä, jos asetamme ”oman maan” tilalle vieraan maan? Luulen, että olen oikeassa, kun kuvittelen, että asia silloin kuulostaa paljon normaalimmalta ja hyväksyttävämmältä.
Mitäpä jos uskaltaisi vielä tehdä johtopäätöksen: jokaisen maan, kansakunnan, ihmisen ja ryhmän historian kirjoittajalta on vaadittava hyvettä sanan klassisessa mielessä. Tämä koskee niin omia kuin naapureita ja vielä kaukaisempia kohteita. Siis: ei kaunistelua, ei kauhistelua, ei sentimentaalisuutta, ei puolueellisuutta. Non ridere, non lugere neque detestari, sed intelligere, sanoi Spinoza, mutta meni jo ehkä liian pitkälle. Ei kyynisyyttä, ei apatiaa eikä kylmyyttä vaan myötäelämistä, eiväthän aivomme mikään tietokone ole. Kohtuus on hyveistä vaikeimpia.

9 kommenttia:

  1. Vaikuttaa vähän siltä, että blogi-isäntä on äskettäin lukenut Juhani Suomen herjakirjan Mannerheimista !
    Seno

    VastaaPoista
  2. Itse hyveellisyyksinä aateliskenraalit läksivät 1900-luvunkin sotiin. Ja edestä johdettiin kuin Kustaa II Aadolf. Asian tiedämme Suomessakin kaimastaan eversti Ehrnroothista. Tykit penteleet rupesivat muuttamaan sotaa ballistiikamatematiikaksi, Nenosen yhtälöt verikauhansa lipan alapinnassa.

    1700-luvun Valistus repesi käsistä. Oudot yrittäjät kuten ent. peruukkipalvelija Arkwright nuoleskeli hyppysiään, hiplasi hius- ja puuvillakuituja, kokeili josko puupalikoista tekisi sormia kuten puujalkojakin tehtiin, leikitteli pissiä parkkia mahlaa liimakiinnikkeeksi. Ja kas kummaa puuvillakuitua rupesi kehräytymään mailitolkulla. Kun vielä Herman Saastamoinen suomenperällä konesorvasi koivurullia, joille lanka kierrettiin purettevaksi taas kutomakoneen päästä, niin saatiinpa manttelia junavaunuittain puvustaa miljoonaiset armeijat.

    Ei paljoa kysytty intellektuelleilta, jotta huomaisi moraalin velvollisuuden kunnian ja muun sen sellaisen repsottovan. Petosta kaikki. Harold Pinter näyttää asian Willensaunassa Helsingissä. Olisiko Jack Witikka jo aikoinaan tämänkin ohjannut ? Kysyn kun Kauppalehdessä kerrottiin Talousjuristit Oy:n toimitusjohtasta. Markku Laine oli isänsä järjestäjä-näyttelijän iltahoidossa koulupäivän jälkeen ja katseli Pienen näyttämön esityksiä. 60-vuotisjuhlajutusta oli puhe ja Laineellla oli pikkuroolinsa juhlapäivänä (eilen). Antti Wihuri ja Rakelhan olivat maksaneet rakennustyötä. Laine innostui teatteritaiteeksi käärityistä totuuksista ihan Beckettin Leikin loppua myöten. Kuinka ? No kun Jack Witikka kertoi mistä siinä on kyse. Ja kyse oli elämäntunnoista ja rakennuspuista, tai niiden kaatumisesta, de-konstruktiosta.

    No Petosta ei 2014 saada avatuksi yleisölle. Joistakin tekstimassojen törmäytyksistä ja taukojen tähdellisyyksistä kuuluu puhutun. Ja Hesari nielaisi sellaisenaan, oli mukamas kyse aviorikoksesta. Siis kääreestä. Sen avaamalla esiin tulee järistyttävä keskinäisen viekastelun ja itsepetoksen vyyhti. Ja se miten helppohintaisesti ihmisarvoinen pystypäisyys on poisheitetty. Haluoikku ja vaihtelun piriste vie mennessään. Parasta että Pinter työläispohjaltaan otti sielulliseetoksellisen autiutumme konkretian omasta flirttielämästään joka oli saanut paronittarilta ja ladyiltä, yliopistojen ja BBC:n eleganssityylittäriltä, kulttuuripuheen ja -tunnon kumppaneilta.

    Oliko Jack Witikka avannut "mistä oikeasti on kyse" ymmärrystään laajemminkin ? Ja miksi edes nyt vihdoin ei kulttuurikiinteistöjen eestaas remonttirahoista voisi pikkasen pihistää näytelmien sisältöpuolen tökkökankeaan tosikkopuheeseen eli rautalangasta vääntämiseen? Kuluttajavalistukseen. Jäisi niistä arvoitusta ihan tarpeeksi, vaikka osoitettaisiinkin tietä kuten vuosisatojen mittaan oltiin tulkittu sitä pelastustietä -ja epäilty. Vielä pitää moittia. Näytelmän kesto tunti ja vartti kysyisi toisen esityksen samaan iltaan, jos kuka lähiöistä saapuu tai junalla. Eivät näihin osu potentiaalisesti halukkaatkaan. Ajantappoteollisuus iskee pahasti päin näköä kun koulutuskaan ei enää ole sivistämistä. Taiteilijoita sentään vielä löytyy, mutta kun ei ole taideyleisöä.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  3. Oman maan historiaa taitaa olla mahdoton kirjoittaa omasta maasta käsin, kun on liian lähellä objektiiviselle etäisyydelle ja passiot liian voimakkaita. Toisilla on tarve puhdistaa ja panna villaisilla, toisilla yhtä pakonomainen tarve itseruoskintaan. Kolmas taas on vain niin läheisyyden sokaisema, ettei osaa sanoa mitään edes puoliksi järkevää, vaikka ei intohimoja olisikaan. Intohimoiset ovat sentään yleensä jossain oikeassa, voivat olla jopa nerokkaita, ja ongelmana on näkemyksen yksipuolisuus. Suomen historia olisi parasta kirjoittaa vaikka Boliviasta tai Japanista käsin sikäläisten huippuluokan historian tutkijoiden toimesta. Suomalaiset historioitsijat voisivat vastapalvelukseksi kirjoittaa tutkielmia Japanista ja Boliviasta, joiden historia tuskin on sen vähemmän kiintoisaa kuin kotomaamme.

    VastaaPoista
  4. Suomi olisi muuten myös hyvin otollinen paikka Yhdysvaltojen historian kirjoittamiselle, koska meillä ei ole erityisiä passioita sen paikan suhteen sen enempää puolesta kuin vastaan. Olemme USAn suhteen jopa poikkeuksellisen neutraali paikka maailmanlaajuisesti ajatellen. Lähinnä Venäjän uhka vääristää tilannetta, mutta hyvin, hyvin vähän verrattuna vaikkapa Viroon. Toki voisi myös sanoa, että USAn historia voitaisiin kirjoittaa vain kuusta käsin, elleivät sitäkin olisi valloittaneet amerikkalaiset..

    VastaaPoista
  5. Kuten Hesarista juuri luimme, Yhdysvallat on meidänkin esikuvamme ja meistä vain kehityksessä edellä. Monikulttuurin ja poliittisen korrektiuden kehto.
    Meillä taitaa tässä maassa olla hyvinkin suuria intohimoja USA:n suhteen.

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästäkin vinkistä sarastuksen sivuille. Tuo Sarsilan Melancolica esseeteos alkoi kiinnostaa. Siinä on Spenglerin lisäksi näköjään pitkä essee Leninistäkin.

    VastaaPoista
  7. Ok. USAn hiostoria pitää kirjoittaa Marsista käsin.

    VastaaPoista
  8. Putinkin lienee Spenglerinsä lukenut. Eikös tuossa artikkelissa sanota, että tutustuttuaan Dostojevskin tuotantoon, Spengler piti mahdollisena seuraavaksi venäläisen kulttuurin nousua kahdeksan aikaisemman jo tuhoutuneen kulttuurin tilalle. Länsimainen luettuna tuhoutuneiden joukkoon.

    VastaaPoista
  9. Toki, sehän on tunnettua vaikka Massan käännöksessä ei siitä paljon olekaan. Spengler muuten osasi venäjää ja ilmeisesti sai perusideansa Nikolai Danilevskilta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.