maanantai 1. joulukuuta 2014

Projekti Venäjä





"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja


Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.
Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se on ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. 
Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin teksti jo ainakin pääoiirteissään julkaista.
Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.
Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.
Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.
Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.
Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?
Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.
Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.
 Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.
Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin.Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.
Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?
Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.
Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.



12 kommenttia:

  1. Eihän sitä kapitalismia pitkään kestänyt, Venäjällä hyvä jos start up -vaiheeseen kerkesi. Briteissä kuitenkin vuosisatoja ja sadonhan se systeemi moninkertaistikin. Mallia otettiin ensin arkaillen, mutta kohta kiiihtyen Yhdysvalloissa. Rosvoparonivaihe katkaistiin sitten verimartyyrien lakkosodissa ja 30-luvun New Dealissa. Pelastettiin systeemi jatkoon fasismin lumoukselta ja sosialismin lupaukselta. Auttoi kun saatiin se Sota II. Sitten saatiin demarilakien alla työrauha. Isännät laajensivat tehtaitaan ja paransivat tavaroitaan. Talous veti ylös kaikkikin työnhaluiset ja pani hyvinvointivaltion turvaverkot vähäväkisempien alle.

    Varsinkin räjähdysherkkä rahapeli pantiin ahtaalle. Rikastua sai, mutta vain heikompiensa kanssa. Asia vihdoin oikaistiin. Ranskasta porhalsi sotalaiva hakemaan kultasaamisia US Fedistä. Nixon irrotti dollarin kultakannasta ja Pompidoun lähettämä laiva palasi hiekkalastissa.

    Mutta vanha järjestys (Bretton Woods,Maailmanpankki,IMF,Gatt) oli säpäleinä. Niistä koottiin uutta. Escape to Future oli chigakolaisen Leo Melamedin, derivaattainnovaattorin muistelmakirjan nimikin. Pian bangsterit ilmaantuivat. He kavalsivat sosiaaliset rahalaitokset, liikepankit ja eläkeyhtiöt itselleen ja panivat ne väliyhtiöidensä, monilajisen hedge fund kukinnon kautta tuottamaan parfyymiä heille itsellensä -ja vanhoille omistajapiireille. Näistä alkoi tulla pysyväistä ja turvattua vaurausaatelia.

    Taloustiede virtaviivaistetiin omistaja-arvo-uskomus aksiooman pohjalta simppeliksi deduktioksi,jonka matemaattinen valepuku teki sen hankalammin riisuttavaksi. Tai kun cristian andersenien moraliteetit mölyttiin kuulumattomiin kauppaviihteen alle. Vihdoin astuivat johtoon kotimaidensa kannibaalit. Tuotanto vietiin kiinoihin ja tavara ostettiin takaisin velkakirjoilla. Palkkojen jatkeeksi avattiin korttiluotot ja asuntojen arvonnousu, millä pohjilla kaasutettiinkin lamaan. Urbaanina ja globaalina aikautena siitä tuli shokeeraava.

    Amerikassa Tea Party jahtaa rahatoimialan sisäsiittoisia supertuhlareita. Älyköt ovat hätää kärsimässä. Syystä. Uutta sarastaa kuten noista blogin Venäjäkristillisistä ja juuri marraskuun Commentarysssä muistellaan mitä Reagan oikestaan teki ja uskoi. Häntä seuraava kiilusilmäpolvi kävi hänen ylitseen. Reagan ihaili Rooseveltia ja sanoi, ettei hän jättänyt demokraatteja vaan nämä jättivät hänet republikaaneille. Artikkelissa Reagan luetaan Lincolnin ohella Yhdysvaltain suurimmaksi. Asia polttelee jenkeissä, sillä kaikki presidenttikandidaatit vuoden 2016 vaaleissa, siis voittajapotentiaaliset republikaanit, kokevat ratsastaa Reaganilla. Commentaryn artikkeli osoittaa Reaganin osanneen luovia monessa saavuttaakseen toteutettavissa olevia, ja halanneen intoilijoita että jäähän sitten teillekin reformoitavaa.

    Reaganin perususkomus oli ihmisen halu osoittautua arvokaaksi työssä ja elämässä, oli se korkeata tahi alempaa. Ja valita persoonallisesti. Häntä ei innostanut mikään yrittäjäsankaruus, vaan kotielämä ja hiljainen vastuunkanto. Hän uskoi myös että juuri Amerikassa tällainen omavalintainen elämä on mahdollinen naapurustojen jakaessa samoja uudisraivaajaonnistumisia. Ihan äsken Wall Street Journal paukutti pääkirjoituksessaan pitkät pätkät Mayflower pyhiinpurjehtijoiden lokikirjaa vuodelta 1620.

    Kun Suomi näkyy yhäkin tekevän maailmanparasta jos vaikka missä, niin kannanpa korteni kekoonne. Ronald Reagan puhui totuuksia länsimaisen kulttuuritradition ymmärtäjänä ja kanssaihmistensä johtajana. Hänelle ei olisi vieras Jean Boltin ja Fiina Huttusen leikkaava oivallus keväältä 1917 "logiikalla ette hyvänvaltakuntaa perusta".

    Uutta pukkaa islamista Venäjältä ja Tea Party Amerikasta. Kuinka lienee tiedeyhteisönne laita? Meikä ei ilkiä enää yleisötilaisuuksiinkaan astua -myötähäpeämään. Käsite on muuten Leea Klemolalta. Eikä vain käsite vaan kaikenkattavan elämänkarvauden maku suussa. Kohta karkaan huikeaan iloon, Maaseudun tulevaisuuteen.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  2. Eihän sitä kapitalismia pitkään kestänyt, Venäjällä hyvä jos start up -vaiheeseen kerkesi. Briteissä kuitenkin vuosisatoja ja sadonhan se systeemi moninkertaistikin. Mallia otettiin ensin arkaillen, mutta kohta kiiihtyen Yhdysvalloissa. Rosvoparonivaihe katkaistiin sitten verimartyyrien lakkosodissa ja 30-luvun New Dealissa. Pelastettiin systeemi jatkoon fasismin lumoukselta ja sosialismin lupaukselta. Auttoi kun saatiin se Sota II. Sitten saatiin demarilakien alla työrauha. Isännät laajensivat tehtaitaan ja paransivat tavaroitaan. Talous veti ylös kaikkikin työnhaluiset ja pani hyvinvointivaltion turvaverkot vähäväkisempien alle.

    Varsinkin räjähdysherkkä rahapeli pantiin ahtaalle. Rikastua sai, mutta vain heikompiensa kanssa. Asia vihdoin oikaistiin. Ranskasta porhalsi sotalaiva hakemaan kultasaamisia US Fedistä. Nixon irrotti dollarin kultakannasta ja Pompidoun lähettämä laiva palasi hiekkalastissa.

    Mutta vanha järjestys (Bretton Woods,Maailmanpankki,IMF,Gatt) oli säpäleinä. Niistä koottiin uutta. Escape to Future oli chigakolaisen Leo Melamedin, derivaattainnovaattorin muistelmakirjan nimikin. Pian bangsterit ilmaantuivat. He kavalsivat sosiaaliset rahalaitokset, liikepankit ja eläkeyhtiöt itselleen ja panivat ne väliyhtiöidensä, monilajisen hedge fund kukinnon kautta tuottamaan parfyymiä heille itsellensä -ja vanhoille omistajapiireille. Näistä alkoi tulla pysyväistä ja turvattua vaurausaatelia.

    Taloustiede virtaviivaistetiin omistaja-arvo-uskomus aksiooman pohjalta simppeliksi deduktioksi,jonka matemaattinen valepuku teki sen hankalammin riisuttavaksi. Tai kun cristian andersenien moraliteetit mölyttiin kuulumattomiin kauppaviihteen alle. Vihdoin astuivat johtoon kotimaidensa kannibaalit. Tuotanto vietiin kiinoihin ja tavara ostettiin takaisin velkakirjoilla. Palkkojen jatkeeksi avattiin korttiluotot ja asuntojen arvonnousu, millä pohjilla kaasutettiinkin lamaan. Urbaanina ja globaalina aikautena siitä tuli shokeeraava.
    jatk.

    VastaaPoista
  3. jatk.
    Amerikassa Tea Party jahtaa rahatoimialan sisäsiittoisia supertuhlareita. Älyköt ovat hätää kärsimässä. Syystä. Uutta sarastaa kuten noista blogin Venäjäkristillisistä ja juuri marraskuun Commentarysssä muistellaan mitä Reagan oikestaan teki ja uskoi. Häntä seuraava kiilusilmäpolvi kävi hänen ylitseen. Reagan ihaili Rooseveltia ja sanoi, ettei hän jättänyt demokraatteja vaan nämä jättivät hänet republikaaneille. Artikkelissa Reagan luetaan Lincolnin ohella Yhdysvaltain suurimmaksi. Asia polttelee jenkeissä, sillä kaikki presidenttikandidaatit vuoden 2016 vaaleissa, siis voittajapotentiaaliset republikaanit, kokevat ratsastaa Reaganilla. Commentaryn artikkeli osoittaa Reaganin osanneen luovia monessa saavuttaakseen toteutettavissa olevia, ja halanneen intoilijoita että jäähän sitten teillekin reformoitavaa.

    Reaganin perususkomus oli ihmisen halu osoittautua arvokaaksi työssä ja elämässä, oli se korkeata tahi alempaa. Ja valita persoonallisesti. Häntä ei innostanut mikään yrittäjäsankaruus, vaan kotielämä ja hiljainen vastuunkanto. Hän uskoi myös että juuri Amerikassa tällainen omavalintainen elämä on mahdollinen naapurustojen jakaessa samoja uudisraivaajaonnistumisia. Ihan äsken Wall Street Journal paukutti pääkirjoituksessaan pitkät pätkät Mayflower pyhiinpurjehtijoiden lokikirjaa vuodelta 1620.

    Kun Suomi näkyy yhäkin tekevän maailmanparasta jos vaikka missä, niin kannanpa korteni kekoonne. Ronald Reagan puhui totuuksia länsimaisen kulttuuritradition ymmärtäjänä ja kanssaihmistensä johtajana. Hänelle ei olisi vieras Jean Boldtin ja Fiina Huttusen leikkaava oivallus keväältä 1917 "logiikalla ette hyvänvaltakuntaa perusta".

    Uutta pukkaa islamista Venäjältä ja Tea Party Amerikasta. Kuinka lienee tiedeyhteisönne laita? Meikä ei ilkiä enää yleisötilaisuuksiinkaan astua -myötähäpeämään. Käsite on muuten Leea Klemolalta. Eikä vain käsite vaan kaikenkattavan elämänkarvauden maku suussa. Kohta karkaan huikeaan iloon, Maaseudun tulevaisuuteen.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  4. Lisää aiheesta:

    http://www.suomensotilas.fi/fi/artikkelit/putinin-ven%C3%A4j%C3%A4n-uusi-doktriini

    VastaaPoista
  5. Jep, itse ostin nuo kirjat aina tuoreeltaan ja kirjoitin niistä. Olen hämmästellyt sitä, ettei kukaan ottanut niitä vakavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näköjään ainakin Suomenlahden eteläpuolella ne on otettu vakavasti. Suomenniemellä taas moisia huolia on vähätelty "post-sovjettisena traumana", josta me emme ainakaan kärsi. Maassamme on edelleen vallalla ylimielinen harhakuva, että täällä oltaisiin jotenkin aivan erityisiä Venäjä-asiantuntijoita.

      Poista
    2. Jos Venäjä on nyt lopullisesti tämän polun valinnut, niin mitäpä voitaisiin lännessä tehdä? Kuten tuossa artikkelissa todetaan:

      "Joka tapauksessa tämän valtion tuhatvuotinen historia vahvistaa sen, että kaikilla vahvistumisensa aikakausilla on Venäjä riippumatta siitä, minkälaista nimitystä siitä kulloinkin on käytetty, ollut aggressiivinen ja laajentanut voimaa käyttäen aluettaan naapureiden kustannuksella. "

      Kylmä sota ei koskaan loppunut Venäjällä, vaan sopivaa revassihetkeä odotettiin neljännesvuosiata.

      Poista
  6. Globalisaatio läntisenä uskontona on saamassa luontaisen vastavoimansa, materialismin kritiikki olisi meilläkin paikoilaan talouselämässä huoraaminen eli itsensä markkinointi on nostettu hyveeksi

    VastaaPoista
  7. Uutta valtioideologiaa pukkaa:

    http://www.themoscowtimes.com/news/article/lawmakers-propose-removing-ban-on-official-state-ideology-in-russia/512578.html

    VastaaPoista
  8. Minun on erittäin vaikea kuvitella kuinka demografisen valtavan ongelman eteen jo joutunut Venäjä kykenisi enää koskaan nousemaan globaaliksi ykkösvaltioksi. Siihen se suorastaan tarvitsisi sellaisen universaalin todella suositun ideologian jota se keppihevosena käyttäen ottaisi ainakin ideologisen johtajuuden. Ei sellaista ideologiaa ole. Taitaa olla tuolle globaalille markkinahegemonialle ainoa vaihtoehto tuo islamilainen fasismi.

    VastaaPoista
  9. Lukeekos näissä kirjoissa mitään Suomesta? Vaikkapa erään ulkopolitiikkaa ja entisiä neuvostomaita käsittelevän osion yhteydessä? Mukana on ymmärtääkseni osio, jossa neuvostotasavallat on jaettu niiden Venäjään suhtautumiseen mukaan. Kyseessä saattoi olla kolmas tai neljäs kirja.

    VastaaPoista
  10. Ei kyllä satu silmään. Jos siitä jotakin on, niin aika lyhyesti.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.