maanantai 19. tammikuuta 2015

Kun historiaa ei tunnettu



Meillä ei silloin tunnettu historiaa eikä tunneta vieläkään

Suomettumisen ankeina vuosina väärennettiin myös maamme historia, kuten tiedetään. Kuten Paasikivi sanoi, meidän piti käydä ”mahalleen maahan” katumaan olemattomiakin syntejämme. Kädet ja jalat sidottuina voimme vain ottaa syyt niskoillemme, emmekä voineet vastata valheisiin.
Totuuden aika on nyt sitten tullut ja on sanomattakin selvää, että se monen mielestä tietysti tarkoittaa sitä, että esitetään kaikista asioista tulkinta, joka on sille entiselle täysin vastakkainen. Lisäksi on asianmukaisesti halveksittava mennyttä alennustilaa.
Olihan niitä joskus kaikenlaisia historiantulkintoja liikkeellä. U.K. Kekkonen oli alasta hyvin kiinnostunut ja pohdiskeli julkisesti, että jos esimerkiksi YYA-sopimus olisikin solmittu vuonna 1938 eikä kymmenen vuotta myöhemmin, niin asiat olisivat sen jälkeen menneet aivan toisin. Sinänsä tämän veret seisauttavan ajatuksen voi vieläkin allekirjoittaa.
Kekkosella ei tietenkään ollut mitään valtaa käskeä historioitsijoita eikä edes journalisteja, mutta jälkimmäisiä ei todella tarvinnutkaan, sillä he olivat erittäin nopeita oppimaan ja innokkaita tuota oppiaan käyttämään. Sangen nopeasti meillä muodostui eräänlaiseksi uskonkappaleeksi, että 1930-luku oli maassamme aivan mahdotonta taantumusaikaa, jolloin uhiteltiin Neuvostoliitolle ja ylenkatsottiin lähetystösihteeri  Jartsevia.
Näin siitä huolimatta, että tämä yritti välittää ystävällismielisen naapurin huolestunutta viestiä siitä, että Suomi voisi välttää talvisodan, joka muutoin oli luonnollisestikin uhkaamassa, koska naapurin turvallisuus näin edellytti. Suuren ja mahtavan naapurivaltion humaanista ja edistyksellisestä luonteesta vallitsi julkisuudessa liki täydellinen yksimielisyys ja syyt ikäviin välikohtauksiin oli helppo löytää meikäläisistä taantumuspiireistä, kuten nimimerkki Komissarov erittäin arvovaltaisissa kirjoissaan osoitti. Arvovaltaisia ne tosin olivat lähinnä journalistien keskuudessa.
Tutkijat tietenkin myös painelivat laumana perässä eikä suomettuneessa maassamme uskallettu poikkipuolista mielipidettä sanoa saati julkaista, kuten nuoremman sukupolven edustajat nykyään kai mielestään hyvin tietävät. Kuva omasta ja naapurin historiasta oli pahasti vinoutunut, mikä toimittajien on nyt helppo selvittää vertaamalla sitä nykyiseen kuvaan, joka on oikea.
Olen kyllä ymmärtänyt, että mikäli halutaan täysin objektiivista totuutta, on käytettävä vertailukohteena virolaista tai puolalaista näkemystä. Meillä nimittäin on vielä tietoisuudessamme ns. menneisyyden jäänteitä, jotka ovat häpeällisiä ja perustuvat osittain tyhmyyteen ja osittain matelevaan mielistelyyn, joka on vasta osittain voitettu.
Tällaiselta minusta näyttää se kuva menneisyydestä ja Kekkosen kauden menneisyydenhallinnasta, joka nykyään on vallalla. Meillä ei uskallettu, pelättiin, kieroiltiin. Tukittiin suut, vaikka tiedettiin, miten asiat oikeasti olivat.
Mielestäni tämä kuva on aivan väärä. Se YYA-hymistely, Leninin palvonta ja usko Neuvostoliiton rauhanpolitiikan aitouteen, jota meillä toisteltiin, perustui sekä aitoon tietämättömyyteen että suhteellisuudentajun puutteeseen. Osittain se jopa rakentui uuden tutkimustiedon pohjalle ja näiden ohella vaikutti vielä ylevä moraalinen tekijä. Sodan ilkeä henkinen kuona yksinkertaisesti haluttiin poistaa mielestä likaamasta uuden aikakauden uusia mahdollisuuksia.
On aivan totta, ettei meillä ilmestynyt juuri lainkaan kriittisiä tutkimuksia Neuvostoliitosta. Se kriittinen aines, jota oli suomeksi saatavilla, oli yleensä tutkimuksena primitiivistä ja muistelmien pätevyyttä voitiin epäillä. Koska Neuvostoliitto oli suljettu informaatiotila ja kiisti jopa objektiivisen kritiikin mahdollisuuden, oli tiedon saantikin todella vaikeaa. Jotakin kertoo se, että Poika Tuomisen kirjat ovat tähän päivään saakka olleet perusteoksia niille, jotka ovat halunneet tietää jotakin Neuvostoliitosta.
Itse asiassa tilanne on vieläkin aivan surkea. Suomeksi ei ole yhtään kunnollista esitystä Venäjän vallankumouksista ja jopa Neuvostoliiton sotavuosien kelvollinen yleisesitys puuttuu. Talvisodasta on saatavissa paljon parempi materiaali venäjäksi kuin suomeksi ja sama tietenkin koskee sotien jälkeisen ajan Neuvostoliittoa. Ne, jotka ovat suomenkielisen kirjallisuuden varassa, ovat yhä hyvin pitkälle Isaac Deutscher- tyyppisten tulkintojen maailmassa. Suuri Lenin, vielä suurempi Stalin, jalot bolševikit ja heidän taantumukselliset vihollisensa kansoittavat näyttämön, jolla esitetään edistyksen ja taantumuksen taistelua.
No, sanomattakin on selvää, että tilanne oli Kekkosen aikana vielä huonompi ja se oli sitä koko maailmassa. Venäjän vallankumous jatkui yhä, kuten Deutscher kirjoitti ja skorobuddhistinen (ven. skoro budet = pian tulee) uskonto vaikutti laajalti myös varsinaisten uskovien piirin ulkopuolella.
On kuitenkin todettava, ettei suomalaisia historiantutkijoita voi erityisesti ainakaan koko ryhmänä syyttää siitä, että se esitti asioista erilaisia tulkintoja kuin virolaiset tänään. Asioita ei suinkaan kainosteltu tarvittaessa sanoa myös suoraan, vaikka yleensä ymmärrettiin, ettei se kannata.
Kun aloiteltiin suomalais-neuvostoliittolaisia historiasymposiumeja 1960-luvulla, ehdotti professori L.A. Puntila esimerkiksi teemaa ”Suomalaisten kommunistien kohtalo 1930-luvulla Suomessa ja Neuvostoliitossa”. Myös talvisota oli ehdotusten joukossa.
Naapurin puolelta esitettiin se järkeen käypä veruke, ettei kannata keskustella aiheista, joita toinen osapuoli ei ole tutkinut. Niinpä näiden erittäin kiinnostavien teemojen käsittely lykkääntyi.
Oppikirjasymposiumissa taas neuvostoliittolainen osapuoli protestoi siitä, että suomalaisissa teoksissa mainittiin Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja, joka oli keskeinen taustatekijä talvisodalle. Sellaista ei muka lainkaan ollut.
Suomen puolelta todettiin Keijo Korhosen suulla, että meikäläisen tutkimuksen pelisääntöjen mukaan tuota asiakirjaa ei voida pitää olemattomana, vaikka originaalia ei olekaan löytynyt, sillä siihen viitataan toisistaan riippumattomissa lähteissä, mikä ei muuten ole selitettävissä. Naapuri sai niellä tämän tulkinnan ja samoin kävi myös kysymyksessä Leninistä ja Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Tuomo Polvinen asetti asiat oman aikansa perspektiiviin ja osoitti Leninin todellisen poliittisen tilanteen ja pyrkimykset tunnustamishetkellä, joka merkittävästi erosi 1970-luvusta.
Tutkijoiden tulokset eivät pahemmin häirinneet journalistien intoa seurata Kekkosen jalanjälkiä, sillä jokainen ymmärsi, mistä menestyksen avaimet ja herkkupalat löytyivät. Vesi kielellä selosti lehdistö vielä myöhään 1980-luvulla Osmo Jussilan ja Eino Ketolan konflikteja neuvostoliittolaisten historian politrukkien kanssa. Nämä hurjapääthän olivat julkijumalattomasti neuvostovastaisia. Sitä ei yksikään kunnon journalisti halunnut olla. Se olisi ollut yhtä itsetuhoista kuin hankkia tänä päivänä itselleen suomettuneen maine.
Mutta aikansa kutakin. Nyt Venäjällä ollaan taas valtion toimesta virtaviivaistamassa historian opetusta ja moni meillä taitaa jopa uskoa, että uusi Neuvostoliitto on jo palannut eikä tutkimuksellakaan enää ole naapurissa muuta virkaa kuin toimia valtion palkkapiikana.
Aivan näin ikävästi eivät asiat kuitenkaan ole. Historianopetuksessa uusi kaanon on kyllä luotu ja sen pohjalta ollaan nyt kirjoittamassa oppikirjoja, joiden pitäisi tulla käyttöön ensi syksynä. Mitä asia konkreettisesti tarkoittaa selviää vasta sitten, sillä tekijöillä näyttää olevan melkoisesti liikkumavaraa. Selvää on, että patriotismi ja muut Putinin korostamat asiat tulevat entistä enemmän esille, mutta ei kannata kuvitella, että kyseessä olisi uusi vastine Stalinin vuonna 1938 hyväksyttämälle kommunistipuolueen ”Lyhyelle kurssille”. Siitä tehtiin todellinen pyhä kirja, josta poikkeaminen oli hengenvaarallista.
Silläkin uhalla, että suomettumattomat ja muutoinkin asiat paremmin tuntevat ja ymmärtävät henkilöt saavat aihetta ylenkatseeseen, totean, että erilaisten historiallisten tutkimusten määrä ja saatavuus Venäjällä on tällä hetkellä erinomainen. Neuvostokauden kriittistä tutkimusta on naapurissa pilvin pimein. Meillä sitä löytyy tuskin nimeksi.
Venäjän vallankumouksesta on suomeksi saatavilla lähinnä aataminaikaisia, naiiveja sepustuksia, joissa esimerkiksi valkoinen puoli esitetään suunnilleen samoin kuin bolševikit aikoinaan tekivät. Muutama loistava poikkeus toki kuuluu joukkoon, mutta kunnon yleisesitystä ei ole.
 Stalinin kaudesta on Venäjällä julkaistu yli sata nidettä käsittävät sarja, jossa on julkaistu myös parhaat läntiset sovjetologian klassikot. Neuvostoliiton ja Venäjän historiaan erittäin kriittisesti suhtautuvia teoksia, kuten nimimerkki Viktor Suvorovin (Rezun) ja Mark Soloninin kirjoja on kaupoissa runsaasti, samoin niitä vastustavia tulkintoja. Sivumennen sanoen, Solonin on julkaissut Suomen jatkosodan syttymisestä sangen kiinnostavan teoksen jo vuosia sitten. Suomeksihan näistä ei ole mitään kuulunut.
Ja taas kerran on syytä erikseen mainita Jevgeni Balašovin dokumenttikokoelmat talvisodasta. Mitään vastaavaa ei ole suomeksi. Toivottavasti tulee, sillä se olisi omiaan laajentamaan perspektiiviä. Balašov on myös julkaissut venäjäksi lukuisia kirjoja Karjalan kannaksen paikkakuntien historiasta.
Hyvin ilahduttavaa on, että nyt on suomeksi saatu Jegor Gaidarin teos, joka on kriittinen kuvaus perestroikasta. Sen sijaan meillä ei ole julkaistu perestroikan arkkitehdin Aleksandr Jakovlevin järisyttäviä muistelmia. Ne panevat koko Neuvostoliiton historian aivan uuteen perspektiiviin politbyroon jäsenen silmin.
Toki paljon muutakin löytyy, kirjojen määrä on rannaton. Meidän ei kannata kuvitella, että Venäjällä tunnettaisiin sikäläinen historia huonosti, tai että tutkimus siellä olisi taas valjastettu politiikalle kuten neuvostoaikana tapahtui. Tietenkin rahoittajatahot ohjaavat tutkimusta ja niin tapahtuu myös meillä. Akateemiset muodit saattavat aiheuttaa sen, etteivät tutkijoiden ja lukijoiden intressit aina kohtaa ja pikavoittoja tavoittelevat kustantajat ovat jo parhaasta päästä heittäneet hyvästit kulttuurin ja kansakunnan muistin palvelemiselle. Osakkeenomistajan etu on ihmiskunnan suurin arvo ja kaiken toiminnan johtotähti, mikä vasta nyt on meillä ymmärretty.
Eri aikakausien historiakuva ja perspektiivi on erilainen, eikä tälle asialle tarvitse hakea selitystä mistään salaliitosta tai edes valtiovallan politiikasta. Kekkosella oli kerran merkitystä, mutta samoin oli tutkijoilla, oppikirjantekijöillä, kustantajilla ja journalisteilla. Juuri nyt Kekkosella ei ole paljon merkitystä tässä asiassa, mutta Sofi Oksasella saattaa olla.
Merkittävin ongelma suomalaisten ja venäläisten historiatietoisuudessa on tällä hetkellä se, ettemme tunne toistemme historiallista kirjallisuutta eikä tämä ole vain venäläisten ongelma. Itse asiassa ongelma on jopa suurempi Suomen puolella, jossa ei suomeksi ole saatavissa edes neuvostoajan historian perusteoksia. Journalistit, joiden ammattiin yleensä kuuluu hakea asioille syypäitä, ehkä arvelevat, että syy on tutkijoissa kuten aina ennenkin, mutta kehottaisin varovaisuuteen tämän johtopäätöksen tekemisessä.
 Se historiakuva, joka meillä joskus vallitsi, oli aivan ilmeisesti vääristynyt, mutta ei meidän sen takia kannata kuvitella, että se nyt olisi oikea. Niin tietomme kuin ymmärryksemme omasta itsestämme ja muista ovat rajalliset ja niitä täytyy yhä uudelleen täydentää ja korjata. Myös Venäjän historian saralla meidän on syytä ahkeroida. Harva meistä edes tietää, miten paljon ei tiedä.

25 kommenttia:

  1. Eipä muuta kuin : "Totta mooses"!

    VastaaPoista
  2. Voisi kuvitella, että meikäläisenlainen suhteellisen nuori mies olisi auvoisessa asemassa, saanut elää vapaan historiantutkimuksen ja -kirjoittamisen aikaa ja imeä sangen puolueetonta OIKEAA informaatiota. Säälien voisin sitten ajatella niitä vanhempia, joiden kiinnostus historiaa kohtaan on tyystin lopahtanut neukkutotuuden pakkosyötön ja historian politisoimisen takia.

    Mutta eipä ole tässä koko totuus. Suurin osa historian kirjoistani on peräisin toreilta, divareista ja kuolinpesämyymälöistä. Miksi? Koska ne kertovat sitä unohtuvaa historiaa. Kaikkein arvokkaimpia ovat tietysti 30-40 -lukujen julkaisut, joista suuri osa on tuhoutunut omistajiensa kuoleman vuoksi tai neukkutotuuden syrjäyttäminä. Sydäntä on särkenyt, kun on kuunnellut myyjän kertomuksia tuhotuista kirjoista, jotka eivät enää kiinnosta kuluttajia. Minuakin hän ihmetteli kovasti; olin kuulemma ensimmäinen alle 50-vuotias, joka sellaisia tuli ostamaan.

    Toivomus uudesta laajasta Neuvostoliiton historian julkaisusta Suomessa voisi olla paikallaan juuri siksi, koska Venäjällä on avautunut paljon uusia lähteitä. Sellaisen teko vaatisi siis ihan oikeaa tutkimusta. Vaihtoehtona on sitten sellainen kaupallinen julkaisu, jonka joku on tehnyt yksin luettuaan vajaat sata muiden tekemiä vanhempia kirjoja. Niitä saa -varsinkin englantilaisilta ja amerikkalaisilta- nykyään paljon. Tällainen teos muistuttaa "rikkinäistä puhelinta" vähän tekijästä riippuen; joku aina korostaa jotain, joku jättää jotain pois. Mieluummin luen itse ne vanhemmat kirjat.

    Mutta venäläinen kirjallisuus on eri asia. Sitä ei ole suomeksi tarjolla melkein lainkaan. Melkein aina olen ostanut, jos on ollut.

    Ne asiakirjakokoelmanne ovat täten mielestäni huippua, tosin ikävän nopeasti nekin häviävät. Tiedättekö, voiko mistään enää ostaa kokoelmaanne "Erittäin salaista"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äidit luottavat kuin sokeat Rakkauden kansanpuolueen (rkp) edustavan absoluuttista hyvyyttä. He kuvaannollisesti polttavat kirjoja toreilla ennenkun ne on kirjoitettu.

      Poista
    2. Tämä erittäin salainen "Sovershenno sekretno" löytyy parhaista kirjastoista ja meillekin on instituuttiin siunaantunut useita, osittain vajaita sarjoja, jotka eivät näytä ketään kiinnostavan.

      Poista
    3. Mitä kokoelmaa tarkoitetaan Vihavaisen "Erittäin salaisella"? Siis se talvisotadokumenttikokoelma vai...?

      Trilisser

      Poista
  3. Lännen sotahistoriat ne vasta meitä kaltoin kohelevat:

    www.tieteessatapahtuu.fi/0506/Kemilainen0506.pdf

    Prof. Aira Kemiläinen on tehnyt mainion koonnoksen. Tutustumisen arvoinen.

    VastaaPoista
  4. Oleellinen Venäjän/N-liiton lähihistoriasta löytyy suomennoksena A Solzenitsynin teoksesta Vankileirien saaristo.

    Seno

    VastaaPoista
  5. Kekkosen rooli CIA:n juoksupoikana ja rauhansopimuksen rikkojana on kuuma porkkana, johon kukaan tutkija ei julkisesti uskalla viitata tai kommentoida - Kekkonen veti kaikki tutkapiuhat CIA:lle, Saksalle ja Natolle.

    YYA oli pelkästään Kekkosen vallankäyttöstrategia.

    Jotta Kekkosen historia siällissodan sotarikollisena, joukkomurhaajamna, salaisen poliisin kiduttajana ja natisen palkkamana demagogina ei nousisi esille totaalisen kontrollin ja "varovaisuuden" Suomessa.

    Alkoi pelon ja sensuurin totaalinen aikakausi, johon Kekkonen värväsi mukaan valtionkirkonkin Ruotsin kuninkaan yhteinäiskulttuuri-tyylillä. Ensimmäiseksi Kekkonen pääministerinä syyllisti äänekkäästi sotaveteraanit jotta huomio suomalaisten fasistien toimista sotien syttymiseen voitaisiin ohittaa.

    YYA-vyörytys oli vain peiteltyä venäjävihaa kaikella neuvostoliittopelottelulla, YYA-hysterialla ja vaikenemiskäskyillä.

    Tärkeintä YYA-vyörytyksessä ja kakofoniassa oli fasistisen oikeiston historian kätkeminen. Tämä historian manipulaatio ja keskusjohtoinen sensuuri kätkettiin menestyksellisesti YYA-periaatteisiin ja YYA-sensuuriin.

    Kaikki englantilaiset historian huippututkijat ovat yhtä mieltä siitä, että talvisota oli turha sota, se oli saksalaismielisen eliittimme valitsema ja valmistelema sota - koska suomalaiset fasistit uskoivat kiivaasti ja innokkaasti Saksan maailmanvalloitukseen ja rotuoppiin venäläisistä alempina ihmisinä.

    Ei puhettakaan Suomen omasta geopoliittisesta harkinnasta ja natseista uhkana ihmisydelle. Kouluissa oli opetettu tiivisti saksalaista ja ruotsalaista rotuoppia 1944 saakka vuosisadan alusta pitäen.

    Eliitin fasisteista talvisodan ja jatkosodan sytyttäjinä ja 1935 sopimuksista ei saanut puhua Kekkosen retusoidussa YYA-kekkoslandiassa, jossa Kekkonen oli oivallisesti hylännyt julkisen fasistisen idologiansa ja laittoi kaikki puolueet karsinaan "turvallisuspoliittisista syistä", loistavana lavasteena historian väärentämisen verukkeena.

    Demokratia kiellettiin vedoten Neuvostoliittoon ja vetoajina toimivat ne, joita Suomen pitkän fasistisen historian eli Saksalle Suomen luovuttajien paljastuminen eniten pelotti.

    Niin tiukka on tämä historian väärentämisen kudos että vasta viime vuonna tutkijat uskalsivat julkisesti puhua U.Kekkosen toiminnasta natsien palkkalistoilla demagogina ennen talvisotaa - ja luultavasti talvisodankin aikana.

    Kekkonen ja CIA
    http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2007/numero-2/science-fiction

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan mykistävä vuodatus. Äkkiä ajatellen vain kohudesanttimme B. on aiemmin pystynyt samaan tasoon.

      "...talvisota oli ... saksalaismielisen eliittimme valitsema ja valmistelema sota..."

      Kekkonen ja CIA varmaan panivat pystyyn Terijoen hallituksenkin heti kähinän alkuvaiheessa? Upeaa historian uudelleen tulkintaa, todella.

      Poista
    2. Kekkonen oli ainakin kvasi fasisti jokainen ihminen elää aikakautensa aattelisessa viitekehyksessä,samoja fasisteja oli myös ruotsalaiset kansankodin puuhamiehet.Vapaa yhteiskunta ilman velvollisuuksia ja jokaisen osalliisuutta kykyjensä mukaan on pitemmänpäälle tuhoisa yhteiskunta.Vuoden 18 tapahtumat toisealta tekivät Kekkosesta maammme tähänsaakka vaikutusvaltaisimman ja aikaansaannosiltaan vasemmistollaisimman valtionpäämiehen. Nykyinen hallitus on tuhonnut hänen erään suuren aikaansaannoksensa eli liikkuvanpoliisin.

      Poista
  6. Minulla oli joskus 1965 painettu kirja, jonka nimi oli "Neuvostoliitto Stalin jälkeen" tai jotain sinnepäin. Kirjailija oli saksalaiset sukujuuret omaava entinen Neuvostoliiton kansalainen, jonka nimeä en muista. Siinä kirjassa hän käy perusteellisesti läpi, kuinka Pravdaa kuuluu lukea, ja kuinka mihinkin tietosanakirjaan tuli välillä uusia sivuja yms. Paras kirja Neuvotoliiton ymmärtämiseen!

    VastaaPoista
  7. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö sanoi sodan aikaisten panosten loppuvan armeijalta.

    James Hirvisaaren juttu muistuttaa liian paljon eräiden IKL-henkisten aktivistien aikomusta ampua muutama kommunistiedustaja eduskunnan parvekkeelta käsin. Törmäsin netissä sellaiseen suunnitelmaan katsellessani mikä mies oli Paavo Susitaival josta Jussi Niinistö on väitellyt tohtoriksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten muistetaan, Hirvisaaren teilaajina kunnostautuivat eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma ja ja ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini.

      Poista
  8. Sovershenno sekretno. Lubjanka Stalinu o polozhenii v strane 1-8

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja nje govorju po russkii...Eli luulin suomenkieliseksi kirjaksi...

      Trilisser

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus! Olen jo pitkään ihmetellyt, että miksei suomeksi ole julkaistu esim. Orlando Figesin A People's Tragedya.

    Toinen ongelma on, että meillä etenkin itärintamaa 2. ms:ssa koskeva uudempi "yleinen" käännöskirjallisuus on enemmän ja enemmän läpeensä poliittisesti korrektia amerikkalaisen maailmankuvan esittelyä. Tyypillinen esimerkki on viime syksynä julkaistu Timothy Snyderin Tappotanner, jota voisi parhaiten kuvata sanalla "tiiliskivivihapamfletti". Kirja väittää olevansa "pienen ihmisen ääni diktatuurien välistä", mutta tosiasiassa kirjan yksipuolisuus lähtee jo käytetyistä hienovaraisista sanavalinnoista. Esimerkkinä vaikka se, että Snyderin mukaan toisella puolella syyllisiä olivat "natsit", toisella puolella syyllinen oli "rikollinen johto". Implikaatio on hyvin selvä. Snyderiin verrattuna Paul Carell on helvetin paljon objektiivisempi.

    Meillä todellakin kaivattaisiin suomennoksia mm. Joachim Hoffmanin, Bogdan Musialin ja Mark Soloninin teoksista. Musialin ja Soloninin osalla korostuu vielä se, ettei tietääkseni kumpaakaan ole saatavilla englanniksi

    Mutta onko toivo turha, ken tietää. Ainakaan yhä amerikkalaisemmaksi muuttuva akateeminen historiankuva (esim. Jokisipilä, Oula Silvennoinen, Kirvesnäreikkö) ei paljoa lupaa. Tarvittaisiin uusia Mauno Jokipiitä palauttamaan historiantutkimus objektiivisille urille ideologiavetoisuuden sijaan.

    Trilisser

    VastaaPoista
  10. Meitä tavallisia kansalaisia, jotka emme ole historian asiantuntijoita, kiinnostaisi seuraava kysymys:

    Neuvostoliitto halusi vaihtaa alueita Suomen kanssa ennen sotaa. Kyseessä olisi ollut vaihtokauppa, jossa NL saa Leningradin ympäristön ja Suomi alueita Karjalasta. Mitä ehtoja vaihtoon olisi liittynyt? Olisiko sota voitu välttää, jos vaihtokauppaan olisi suostuttu? Mitä muuta NL vaati?

    Tästä asiasta on vaikea löytää tietoja. Nyt arkistot ovat auki, eikö tutkimuksia voitaisi tehdä? Se, mikä kiinnostaa, on arkistoista saatava tieto, ei poliittiset mielipiteet, paitsi silloin kun ne vaikuttavat päätöksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. N-liiton vaatimukset14.10.1939 esittämänsä muistion mukaan olivat:
      1. Hangon sataman ja sitä ympäröivän alueen, jonka säde etelän ja itään on 5-6 meripenikulmaa sekä länteen ja pohjoiseen 3 meripenikulmaa, vuokrataan neuvostohallitukselle 30 vuodeksi rannikkotykistöllisen laivastotukikohdan perustamiseksi. Laivastotukikohdan suojaksi Suomen hallitus sallisi neuvostohallituksen sijoittaa Hangon satamaan jalkaväkirykmentin, 2 it-patteristoa, 2 lentorykmenttiä sekä panssarivaunupataljoonan, yhteensä ei yli 5000 miestä.
      2. N-liiton sotalaivasto oikeutetaan käyttämään Lapppohjaa ankkuripaikkana.
      3. Suomi luovuttaa N-liitolle aluekorvausta vastaan Suomenlahden saaria, mm Suursaaren, Seiskarin, Lavansaaren sekä osan Karjalan kannasta linjan Liipola-Koivisto itäpuoliset alueet sekä Petsamosta Kalastajasaarennon läntiset osat, yhteensä 2761 neliökilometriä.
      4. Suomi saa aluekorvauksena 5529 neliökilometrin alueen Repolan ja Porajärven piiristä.
      5. Hyökkäämättömyyssopimukseen lisätään kielto liittoutua välittömästi tai välillisesti toista osapuolta kohtaan vihamieliseen ryhmitykseen tai liittoon.
      6.Karjalan kannaksen rajalinnoitusten hävittäminen molemmin puolin uutta rajaa.
      7.N-liitto luopuu vastustamasta Ahvenanmaan saarten linnoittamista edellyttäen että Suomi tekee sen yksin ja ilman Ruotsin tai minkään muun vallan osallistumista.
      N-liiton esitys, jotka se 23.10 1939 määritteli "minimiehdotukseksi" on suomenkielisenä käännöksenä julkaistu mm Max Jakobsonin kirjassa Diplomaattien talvisota ja lukuisissa muissa historiatutkimuksissa ja muistelmissa,esim. JK Paasikvi: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41
      Vaatimuslistan 1-2 kohdat olivat tärkeimmät ja Suomen kannalta vaikeimmat ja vaarallisimmat,kuten tukikohtavaatimuksiin suostuneiden Baltian maiden kohtaloista kesällä 1940 voi päätellä

      Seno.

      Poista
    2. Niin, eivät ne vatimukset mikään salaisuus ole. Suomen ulkopolitiikan kulmakivi eli puolueettimuus olisi menettänyt heti uskottavuutensa ja sotilaallinen turvallisuus myös saanut pahan iskun sekä idässä että lännessä. Monelle sen sijaan näyttää jääneen ymmärtämättä, että tilanne muuttui kokonaan, kun NL lakkasi tunnustamasta Helsingin hallitusta ja teki sopimuksen Kuusisen kanssa.
      Silloinhan rajoja muutettiin paljon radikaalimmin. Niitä siis muutettiin eikä luvattu muuttaa. Se, että sodan lopputulos oli taaskin aivan erilainen, on talvisodan vastarinnan tulosta, samoin Karjalais-suomalaisen SNT:n synty ja suomenkielen palauttaminen sinne. Homma siis jäi kesken.

      Poista
    3. Meille ymmärtämättömile tosikoille professori voisi vähän täydentää:
      Onko todella jotakin evidenssiä siitä, että N-liiton ja Suomen kansanvaltaisen tasavallan sopimuksella, jonka valtuutettuina allekirjoittivat 2.12.1939 V Molotov ja O W Kuusinen, olisi oikeasti tarkoitettu sitä, mitä sopimustekstissä luki ? Suomessa ja maailmallakin sopimus ja sen avoin julkistaminen tulkittiin lähes poikkeuksitta ns. "hybridisodankäynniksi" eli valhepropagandaksi vastapuolen ja ulkopuolistenkin yleisen mielipiteen manipuloimiseksi. Hanke epäonnistui täydellisesti ja sen vaikutukset olivat jokseenkin päinvastaiset kuin tarkoitettu oli. Fiasko valkeni Stalinille tammikuussa 1940 ja 29.1.1940 hän antoi Molotovin viestittää Tukholman kautta valmiuttaan hieroa rauhaa Rytin-Tannerin hallituksen kanssa, kuitenkin niin "että N-liiton Kuusisen hallitukselle antamia lupauksia ei voida soveltaa Ryti-Tannerin hallitukseen." Stalinin nopeahko kannanmuutos Suomen hallitusvaihtoehtojen suhteen viittaa mielestäni "hybridisota"-hypoteesin suuntaan.

      Jos ajatusleikkiä jatketaan olettaen että puna-armeijan olisi onnistunut luoda geopolittiset olosuhteet sellaisiksi, että sopimus 2.12.1939 olisi voitu suunnitelman mukaisesti "ratifioida se hetimiten Helsingissä" oma veikkaukseni on, että Suomen Kansanvaltainen Tasavalta olisi anonut ja sille olisi suotu pääsy N-liiton kansojen perheeseen suurin piirtein samoin menoin, aikatauluin ja seurauksin kuin Viro, Latvia ja Liettua.

      Seno

      Poista
    4. Täsähän se on se asian ydin. ei meillä kukaan uskonut, että kyseessä olisi ollut muuta kuin juoni, jolla kaapataan koko maa ja suuret puhdistukset voidaan aloittaa. Neuvostoliiton terrorihan tiedettiin eikä esimerkiksi Saksa voinut vielä esittää mitään. joka olisi ollut edes sinne päin.
      Mutta aivan selvää on, että itsenäiseen Suomeen olisi liitetty tuo Suur-Suomi noin ensiu alkuun. Sittenhän kansa olisi pian huomannut, että edut ovat kaikilla työtätekevillä yhteiset ja anonut yhdistämistä Neuvostoliitton. Ja sen purkautuessa rajamme olisivat tuolla kaukana Itä-Karjalassa. Niin, että ei se propagandaa ollut pelkän sanahelinän mielessä enempoää kuin Krimin liittäminen Ukrainaan.

      Poista
  11. Ei siinä tietenkään olisi sotaa syttynyt, kuten ei syttynyt Baltiassakaan. 1990-luvulla teimme yhdessä venäläisten kanssa tal visodan poliittisen historian (suo. Yksin suurvaltaa vastassa) ja saimme kyllä avokätisesti asiakirjoja kaikista arkistoista. emme tosin tiedä, mitä emmem saaneet, sillä luetteloita ei näytetty.
    Nyt arkistot eivät ole samalla tavoin auki, vaikka eivät myöskään kiinni ja suurin osa asiiista on tiedossa.
    Olisi tietenkin kiinnostavaa lukea myös vaikkapa turvallisuuspalvelun suunnitelmia siitä, mitä Suomessa tehdään sitten kun se on saatu haltuun (missä ei arveltu sotaa tarvittavan). Niitä ei ole kuulunut, mutta jossakin vaiheessa ne varmaan tehtiin. Pietarissa ilmestyi pari vuotta sitten paikallisen NKVD:n asiakirjajokoelma, jossa oli harvaoitu kaikki saksalaissuhteita omanneet suomalaiset. Se olisi ollut käyttökelpoinen ennen Molotovin-Ribbentropin sopimusta, mutta ei varmastikaan sen aikana.

    VastaaPoista
  12. Eikö "Sovershenno sekretno..." ollut kirjakaupoissa suomenkielisenäkin Lubjanka-kansikuvalla varustettuna? Tällainen hämärä muistikuva minulla on.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.