keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Totuus Venäjällä



Totuus Venäjällä

Kuten muistetaan, Venäjän bolsevikkien äänenkannattajan nimi oli komeasti Pravda eli totuus, joka oli puolueen lehti, vaikka kyseessä ei itse asiassa ollut mikään puolue, partija, koska sen hallussa ei ollut osa (lat. pars) poliittista kenttää, vaan sillä oli koko kenttä totaalisessa otteessaan.
Lisäksi Neuvostoliitossa ilmestyi hallituksen tai virallisesti oikeastaan neuvostojen lehti Izvestija eli uutisia. Kansan keskuudessa kiersi vitsi, jossa selitettiin, miksi piti olla kaksi lehteä, kun oli vain yksi valta, neuvostojen valta eli sovetskaja vlast. No, Izvestijaa eli uutisia tarvittiin siksi, ettei Pravdassa eli totuudessa sellaisia ollut ja Pravda eli totuus tarvittiin siksi, ettei Izvestijasssa ollut totuutta eli pravdaa.
Tässä kaskussa sana pravda edustaa lähinnä sitä merkitystään, että se eroaa valheesta sanan jokapäiväisessä mielessä. Eto pravda!, totta se on, sanotaan Venäjällä tänäkin päivänä tuhansissa ja taas tuhansissa kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla. Useassa tapauksessa sanoille on katetta.
Mutta pravda merkitsee enemmän kuin pelkkää totuutta tässä mielessä. Se tarkoittaa myös syvempää totuutta, elämän totuutta (pravda žizni) ja myös oikeutta ja oikeudenmukaisuutta, joka liittyy tähän. Venäjän vanhin lakikokoelma oli jo 1000-luvulla laadittu Jaroslav Viisaan Russkaja pravda. Se määritteli aikansa käsitykset oikeudenmukaisuudesta ja sivumennen sanoen se oli näkemyksissään yllättävän kohtuullinen ja järkevä myös nykyajan mittapuilla, joiden merkitystä nyt ei tosin pidä liioitella.
Mutta periaate on periaate ja paperi on paperi. Oikeus tapahtuu tai jää tapahtumatta vain käytännössä. Pravdy net, okeutta ei ole, ovat monen tuskastuneen sorretun sanat olleet kautta aikojen. Eikä tätä ole tapahtunut vain Venäjällä.
Pravdan rinnalla venäjän kielessä on toinenkin sana, joka suomeksi käännetään sanalla totuus. Se on istina. Istina, kuten pravda on pohjimmiltaan sangen ylevä sana, mutta se ei viittaa moraalin maailmaan, vaan pikemmin tieto-oppiin. Tiedemies, joka ei ole pelkkä tutkija, vaan asettaa päämääränsä korkeammalle, tavoittelee aina tietoa totuudesta, joka on istina. Postmodernistille tämä sana ei merkitse yhtään mitään ja vähän se merkitsi Pontius Pilatukselle, jonka kysymys Jeesukselle kuvastaa epäuskoista sarkasmia: ”Mikä on totuus?”
Kuten muistamme, Jumalan pojaksi ilmoittautunut galilealainen ei lainkaan hätkähtänyt korkea-arvoisen ja sivistyneen roomalaisen kysymystä, vaan vastasi hänelle vakaumuksen antamalla arvokkuudella. Juudean maaherra ei ajatellut tietävänsä totuutta eikä uskonut, että myöskään teloitettavaksi vaadittu kansankiihottaja olisi sitä tiennyt. Silti hän varmasti ymmärsi tekevänsä väärin, kun suostui roskajoukon vaatimuksiin, vaikka näki, ettei teloitukseen ole syytä.
Kun Pilatus pesi kätensä, hän rikkoi totuutta vastaan ja kyseessä oleva totuus oli venäläisittäin pravda. Suomalaisittain hän rikkoi oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä vastaan, vaikka toimi laillisesti ja delegoi syyllisyyden roskajoukolle, joka uhkasi kannella keisarille. Kukapa virkamies ei nykyisinkin tekisi samoin, ainakin jos meillä olisi keisari?
Jeesuksesta puolestaan tuli marttyyri, mikäli sanaa voisi käyttää tästä ainutkertaisesta tapahtumasta. Yleensä totuuden ja oikeuden eli pravdan puolesta kärsineestä käytetään sanaa pravednik, mutta Jeesus, joka oli itse asiassa messias eli Kristus sovitti samalla koko ihmiskunnan vääryydet, joten emme voi soveltaa tässä yhteydessä tuota ihmisistä käytettävää sanaa. Tosin teologit puhuvat Jeesuksesta jumalihmisenä, mutta jääköön se teema tässä.
Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota siihen, että suhde totuuteen on Venäjällä aina kuulunut keskeisiin kysymyksiin. Toki näin on laita muuallakin, mutta tuskin missään muualla on tämä asia noussut älymystön piirissä niin keskeiseksi. Asia liittyy ilmeisesti venäläisen yhteiskunnan erikoislaatuun ja älymystön, intelligentsijan roolin tärkeyteen. Intelligentsijasta tuli tavallaan kansan korvike, joka joutui sekä puolustamaan totuutta ja oikeutta että myös kärsimään marttyyrinä sen takia. Tämä alkoi 1700-luvun lopulla Radištševista, ellei sen alkua haeta jo esipappi Avvkumista tai sitten yksin tein kauempaa keskiajan hämäristä. Toki ehdokkaita löytyy.
Joka tapauksessa intohimo totuuteen ja valmius kärsiä sen tähden nousi venäläisen intelligentsijan aatelismerkiksi 1800-luvulla ja jatkui edelleen neuvostoaikana. Lännellä oli kerran Jan Husinsa, Lutherinsa ja Giordano Brunonsa, mutta Venäjällä älymystön sankarikausi jatkuu yhä.
Tietenkin kaikki ylevät asiat voivat myös rappeutua ja usein niin tekevätkin. Älymystön ylevästä kutsumuksesta tuli monelle kunnianhimon paikka, jossa narsismi ja itsekorostus saivat ennustettavissa olevan aseman, kuten antiikin kristittyjä houkuttelivat areenan leijonat ja islamin marttyyrejä seitsemänkymmenen neitsyen sulot.
Totuuden sankareilla on kuitenkin erityinen asemansa uskon sankareiden joukossa. Heidän ei sovi olla varsinaisia fanaatikkoja eikä rabulisteja, vaan heidän tulee vain olla uskollisia sille, minkä he tietävät todeksi. Luther on asiasta hyvä klassinen esimerkki samoin kuin Leo Tolstoi, joille molemmille valehtelu kävi sietämättömäksi eikä tarjonnut hyväksyttävää vaihtoehtoa, vaikka olisi ollut helppo tie. Mutta se tie johti vain helvettiin.
Aleksandr Solženitsynin kuuluisa motto oli, ”ei saa elää valheessa” –žit ne po lži! Meidän on tänään lähes mahdotonta kuvitella, millaista sankaruutta tämän periaatteen noudattaminen vaati. Postmodernin kulttuurin kasvatille Aleksandr Isajevitšin saavutukset voivat näyttää vähäisiltä verrattuna vaikkapa poststrukturalismin neroihin, mutta tuon ajan kokeneet venäläiset tietävät paremmin.
Yhtäkaikki, 1800-luvun Venäjä oli suurten totuudenpuhujien ja marttyyrien aikaa. Venäjän intelligentsijan 1800-luvun pravednikeihin kuului itse asiassa jo Vissarion Belinski, jonka kirje Gogolille olisi varmuudella tuonut hänelle vankilatuomion tai karkotuksen pakkotyöhön, ellei viikatemies olisi ehtinyt ennen.
Suuria totuudenpuhujia olivat myös Aleksandr Herzen, jonka Lontoossa julkaisema Kolokol (Kello) oli varustettu Friedrich Schillerin kuvittelemalla keskiaikaisten kirkonkellojen tunnuksella: Vivos voco! Kutsun eläviä. Ne joiden sielu on kuollut, jättäkööt lukematta. Itse asiassa tuo vanha riimi jatkuu: ”Mortuos plango, festa decoro, fulgora frango”. Mutta se ei enää kuulu tähän.
Herzenin jälkeen suuria totuuden takia kärsineitä olivat esimerkiksi Aleksandr Tšernyševski, jonka kirjasta Mitä on tehtävä? tuli kapinallisen älymystön raamattu. Myös Leo Tolstoi on luettava joukkoon, vaikka valtion ja kirkon kynnet eivät häneen oikein pystyneetkään. Olihan kyseessä Venäjän suurin kirjaililja, maailmanluokan nero.


15 kommenttia:

  1. Totuus Venäjällä

    Totuuksia Venäjällä

    Sana правда oli hyvin monen neuvostoliittolaisen lehden nimessä: Ленинская правда, Ленинградская правда jne. Jossain on varmaankin julkaistu Stalinskaja pravdaa ja lukuisia paikallisia pravdoja, esim. Murmanskaja pravda, Tatarskaja pravda jne., mene tiedä. Dekabristien poliittinen ohjelma oli nimeltään Russkaja pravda, joka oli käännetty englanniksi The Russian Law.

    Nykyään voidaan puhua myös Putinin pravdasta, mitä se sitten onkaan. Mitä se edustaa, totuutta/истина´a vai dekabristien tavoin jotain lakiasäätävää. Onhan Putin julistanut Venäjän pyhäksi tehtäväksi puolustaa planeetan eri kolkissa asuvia venäläisiä.

    Putin oli aikoinaan julistanut, että Neuvostoliiton romahdus oli geopoliittinen katastrofi. Mutta miksi hän ei antanut Venäjän historioitsijoiden tehtäväksi selvittää mikä oli tämän katastorfin истина? Katastrofien syitä ja seurauksia yleensä tutkitaan, Putin ei sitä kuitenkaan tarvitse.

    Selvähän se, muuten jouduttaisiin selvittämään miten paljon Neuvostoliitossa satsattiin proletaariseen maailmanvallankumoukseen eli muiden maiden sisäisiin asioihin puuttumiseen ja mitä niillä varoilla Neuvostoliitossa olisi voitu vuosikymmenien aikana rakentaa ja saavuttaa. Jouduttaisiin myös selvittämään miksi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen marxismi-leninismi katosi kuin tuhka tuuleen, jne., jne.

    Joka tapauksessa Putinin Venäjä on kohta uuden muurin sisällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No totta maar seitä Pravdaa käytettiin joka kylän lehden nimessä, nimi sisälti mysö konnotaation Leniniin. Venäjän historioitsijat ovat kyllä tehneet tutkimuksia 10 potenssiin n verran. Parempi jos ei Putin hoida sen homman tutkimuksia. Ettei totuus unohtuisi, täytyy muistaa, että Venäjällä on paljon oikeaa vakavaa tiutkimusta.
      On aivan toinen asia se. mitä "totuuksia" valtio alkaa tukea ja lanseerata. Mutta siinähän astain maun jo huomaakin.

      Poista
  2. "Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota siihen, että suhde totuuteen on Venäjällä aina kuulunut keskeisiin kysymyksiin. Toki näin on laita muuallakin, mutta tuskin missään muualla on tämä asia noussut älymystön piirissä niin keskeiseksi. Asia liittyy ilmeisesti venäläisen yhteiskunnan erikoislaatuun ja älymystön, intelligentsijan roolin tärkeyteen."

    Hyviä huomioita jälleen! Luulen olevani samaa mieltä.

    Usein venäläisyydestä puhuttaessa kuulee sellaisia kuvauksia kuin leveä luonne ja suuripiirteisyys, jotka sitten ilmenevät vaikka tavoista vääntää vitsiä, tavasta olla kitisemättä kaikesta mahdollisesta, tavoista myöhästellä, rahastaa turisteilta ylimääräistä ravintolassa, myöntää lahjuksia tai ihan kieliopista (esim. meikäläisten aikamuotojen korvaaminen yhdellä). Ovathan nämä vähän stereotyyppisiä, mutta mielestäni venäläinen luonne osaltaan sietää ja siten myös mahdollistaa heikompia elinolosuhteita.

    Kun kansa ei kitise riittävästi itse, niin syntyy tietty älymystö, joka ottaa tehtäväkseen kitistä enemmän tai vähemmän keksityistä kansan murheista. Miksei Venäjällä siis ole uskottavaa oppositiota?

    En tiedä, kuinka tulkinnanvarainen käsite pravda Venäjällä on, mutta jutustanne saa vähän sellaisen käsityksen, että tekninen totuus siis meikäläisittäin tosiasiat usein sekoittuu siellä "elämän totuuteen" eli moraali- ja katsomuksellisiin käsityksiin. Tässä meikäläisen esittämässä kontekstissa asia tuntuu uskottavalta -ja vaaralliselta. Mutta onko se oikea?

    Toivon, että sosiaalisen median vallankumous saa venäläiset yrittämään entistä enemmän vaikuttamista. Mutta pystyykö Venäjän sosiaalinen media haastamaan pravda-älymystöä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, esimerkiksi erottelu "lain" ja "oikeuden" välillä tehdään useimmissa maissa. Venäjällä on tapana ollut korostaa jälkimmäisen primäärisyyttä.Tätä vahvisti myös bilshevikkivalta, joka ylpeili sillä, ettei tunnusta vallanjakoa. Kommunistteilla oli kaikki valta ja siis myös oikeus vaikuttaa vaikkapa tuomioihin.
      Nyt ei enää ole periaatteessa niin.Siis periaatteessa.

      Poista
  3. Venäjän 1800 luvun restaarointi yhteiskunnassa jatkuu, tulipalo tuhosi marxilais leninilaisen arkiston, joten 1900 luvun onnetomuuksista olaan pääsemässä eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "tulipalo"

      Elokuussa 1917 bolshevikkien arkisto jäsenluetteloineen ym. aineistoineen tuhoutui tulipalossa. Bolshevikit syyttivät siitä kadettipuoluetta. Mikä on se hinku, joka panisi tuhoamaan toisen puolueen arkistoa?

      Poista
    2. Eipä mikään. Petroskoi yliopiston palosta sodan aikana syytettiin suomalaisia, jotka pitivät rakennusta hallussaan. Ketähän mahtanee vakuuttaa?
      Mutta bilshevikit olivat ennen 1917 niin mitätön koplakunta, että arkistossavoi kuvitella olleen vain jäsentenvälisissä mittelöissä kiinnostavaa aineistoa. Ja tietenkin rahoituksesta kertovaa. Mutta se Saksa-kuvio on jo aivan kyllin selvä.

      Poista
  4. Eräässä kirjassa selitettiin, kuinka Pravdaa kuului lukea. En muista enää tarkkaan, mutta se aloitettiin takaa päin nimitys-yms muista pikku-uutisista,. Etusivuja oli aivan turha lukea, kun ne oli sitä ihteään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meneisyyden hallinta, edellytää joskus suuriakin uhrauksia. Venäläistem identtiteettiä ollaan muuttamassa, siellä on syntymässä taistelutahtoinen soturikansa, haidegger on nyt kovassa kurssissa. Meidänkin itseymmärrystämme on muokattu parikymmentä vuotta eurooppalaiseen suuntaan.

      Poista
    2. Olen vähän skeptinen tuohon venäläisten spartalaistumiseen nähden.

      Poista
  5. Krimin valtauksen yhteydessä osuin lukemaan kenraali Wrangelin muistelmat, mikä oli monella tasolla kiinnostava juttu, mm. Ukrainan silloisten itsenäisyyspyrkimysten vuoksi, eri ulkovaltojen asioihin sekaantumisen kannalta.
    Tähän pravda -teemaan liittyen kirjassa mainittiin lehti Русская Правда. Lehti kannatti yksinvallan säilyttämistä, ja oli kirjoituksissaan niin verenhimoinen, että kenraali Wrangelin keskeytti lehden ilmestymisen sen jälkeen kun länsimaiset tukijat olivat kiinnittäneet asiaan huomiota, sanoen että lehden kirjoitusten vuoksi heidän oli vaikea perustella kotimaissaan tukea kenraalille.
    Netissä olen lukenut ukrainskaja pravdan ja ekonomitseshkaja pravdan venäjänkielisiä versioita; voin olla väärässä, mutta ei niillä minun mielestä ole mitään liittymään siihen pravdaan, joka on Suomessa muuttunut propagandan synonyymiksi.

    VastaaPoista
  6. "Postmodernistille tämä sana ei merkitse yhtään mitään ja vähän se merkitsi Pontius Pilatukselle, jonka kysymys Jeesukselle kuvastaa epäuskoista sarkasmia: ”Mikä on totuus?”
    Kuten muistamme, Jumalan pojaksi ilmoittautunut galilealainen ei lainkaan hätkähtänyt korkea-arvoisen ja sivistyneen roomalaisen kysymystä, vaan vastasi hänelle vakaumuksen antamalla arvokkuudella. Juudean maaherra ei ajatellut tietävänsä totuutta eikä uskonut, että myöskään teloitettavaksi vaadittu kansankiihottaja olisi sitä tiennyt. Silti hän varmasti ymmärsi tekevänsä väärin, kun suostui roskajoukon vaatimuksiin, vaikka näki, ettei teloitukseen ole syytä.
    Kun Pilatus pesi kätensä, hän rikkoi totuutta vastaan ja kyseessä oleva totuus oli venäläisittäin pravda. Suomalaisittain hän rikkoi oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä vastaan, vaikka toimi laillisesti ja delegoi syyllisyyden roskajoukolle, joka uhkasi kannella keisarille. Kukapa virkamies ei nykyisinkin tekisi samoin, ainakin jos meillä olisi keisari?
    Jeesuksesta puolestaan tuli marttyyri, mikäli sanaa voisi käyttää tästä ainutkertaisesta tapahtumasta. Yleensä totuuden ja oikeuden eli pravdan puolesta kärsineestä käytetään sanaa pravednik, mutta Jeesus, joka oli itse asiassa messias eli Kristus sovitti samalla koko ihmiskunnan vääryydet, joten emme voi soveltaa tässä yhteydessä tuota ihmisistä käytettävää sanaa. Tosin teologit puhuvat Jeesuksesta jumalihmisenä, mutta jääköön se teema tässä."

    Hienoa, että professori Vihavainen on jaksanut tarttua tähän teemaan. Itse uskon, että Jeesus sovitti ristillä minun ja koko ihmiskunnan synnit. Jeesus on minulle tie, totuus ja elämä. Pelastuksen saa yksin armosta ja elämän tarkoituksena on täyttyä pyhästä hengestä, tulla Jeesuksen kaltaiseksi, kuolettaa oma lihansa ja tehdä Jumalan tahto elämässään.

    Jeesus tosiaan joutui maallisesta näkökulmasta katsottuna oikeusmurhan ja juonittelun uhriksi. Juutalaiset ylipapit pitivät Jeesusta vaarallisena kansankiihottajana, jonka he pelkäsivät nostavan kansan kapinaan pääsiäisen aikaan, mihin roomalaiset olisivat vastanneet voimatoimin. Evankeliumissa onkin kohta, jossa ylipapit järkeilevät hyötyetiikan mukaisesti, että parempi on yhden miehen kuolla kuin kokonaisen kansan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dostojevskilta luulen myös löytäneeni sen ajatuksen, etteivät hyvä ja paha ole toisillaan korvattavissa ja järjellä sovitettavissa.Arvostan näkemystäsi. Tosin ihmisen täydellistyminen kuulunee pikemmin ortodoksiseen teologiaan kuin augustinolaiseen, mukaan lukien luterilaiseen näkemykseen?

      Poista
  7. En nyt enää muista mitä Wrangel kirjoitti, mutta vielä 1920-luvulla toimi Russkaja pravdan veljeskunta, joka näyttää lähetelleen postiaan myös Mannerheimille. Sanaparilla toki oli sekä komea historiallinen kaiku että ylevä sisältö. Siksin se kelpasi niin dekabristeille kuin valkokaartilaisille.
    Mitä lehdsitöön tulee, onse toki jo perestroikasta saakka ollut jotakin muuta kuin Brezhnevin ajan Pravda, jossa toki myös oli asiaa, jos sen osasi lukea.

    VastaaPoista
  8. No jaa. Kaikki on suhteellista. Luepa se Belinskin kirje Gogolille heinäkuulta 1847. Siinä on lopussa pätkä, joka sopisi aivan täsmälleen tämän päivän bolotnajalaisten banderolleihin. Plus ca change...

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.