lauantai 7. helmikuuta 2015

Tunnustuksia



Tunnustuksia

En tosiaankaan aio tunnustaa mitään. Rupesin vain miettimään sitä, mitä tunnustus tarkoittaa. Stalinin ja hänen ”poliittisen hallintonsa” mielestä tunnustus oli todistelun kuningatar. Niinpä kompetenttien orgaanien erityiseksi kunnianhimoksi tuli mahdollisimman usein hankkia sellainen.
Myöhempi tutkimus on osoittanut, että tunnustukset saatiin erilaisella painostuksella, houkuttelulla, katteettomilla lupauksilla, ja muulla vilpillä, ”kolmannesta asteesta” puhumatta. Kuningattarella ei ollutkaan vaatteita ja todellisuus osoittautui aika rivoksi.
Vaikka asia saattaa nykyisen televisionkatsojan yllättää, tunnustaminen käsitteenä ei kuitenkaan liity vain rikostapauksiin. Itse asiassa sen uskonnollinen ulottuvuus on kerran ollut se alkuperäinen. Jokainen toki muistaakin apostoliset uskontunnustukset ja ehkä myös Englannin kuninkaan Edvard Tunnustajan.
Viimemainitusta tosin useimmille voi tulla mieleen kysymys, mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt ja miten tunnustus oli häneltä saatu. Varmaankin barbaarisen ajan tapaan kiduttamalla, mutta miten?  Juuri tuollaiset kysymykset ovatkin itse asiassa niitä, jotka pitävät yllä ihmisten kiinnostusta historiaan ja siis yleensä yleissivistykseen ja hyvä niin.
Venäjässä on ortodoksisessa uskonnossa myös varsin tärkeä käsite, joka kuvaa yhtä pyhän ihmisen lajia tunnustaja (исповедник). Se viittaa henkilöön, joka vainojen aikana tunnusti uskonsa ja joutui sen vuoksi kärsimään.
Mitä tulee tunnustuskirjoihin, ja tällä tarkoitan nyt muita kuin varsinaisesti uskonnon alaan kuuluvia, on niitä tässä maailmassa leegio. Pyhän Augustinuksen Tunnustukset ovat ehdoton klassikko ja myös perussisältönsä takia eräs länsimaisen sivilisaation merkkiteoksista. Jean-Jacques Rousseaun Tunnustukset taas olivat alkusoitto sille sivilisaatiomme kehityslinjalle, jonka alkutahteja voimme samaan aikaan nähdä jo markiisi de Sadella.
Tunnustuksia pidetään usein kiinnostavana luettavana ja totta onkin, että erilaisten paheiden juurtajaksainen esitteleminen tekee miltei jokaisesta normaalistakin ihmisolennosta monien mielestä jollakin tavoin kiinnostavan ja olisi vaikea edes kuvitella, mitä koko sivilisaatiomme voisi olla ilman tätä ns. tunnustuskirjallisuutta, seiskalehteä ja niitä niitä nyt onkaan.
Tunnustus voi kuitenkin olla myös muuta kuin ekshibitionismia ja enemmän tai vähemmän tunkkaisten viehtymysten ja harrastusten vapaaehtoista esittelyä. Sen muuan laji on credo (lat. minä uskon) ja itse katson tällaisten tilitysten sijoittuvan alan kiinnostavimpaan päähän, ei aina, mutta usein. Olen toki lukenut myös de Sadea mielenkiinnolla, ei silti, mutta vaihtelu virkistää.
Leo Tolstoin pieni kirjanen Tunnustuksia (Исповедь) ilmestyi vuonna 1882. Se oli alkua hänen uralleen radikaalina kuvainraastajana ja sorrettujen ja solvattujen sankarina. Sen jälkeen seurasi Mitä meidän siis on tekeminen? jonka mielessään heti sijoittaa samaan jatkumoon Tšernyševskin ja Leninin Mitä on tehtävä? –kirjojen kanssa. Niiden väliin jäi yhden sukupolven mittainen aika, jolloin Venäjän intelligentsija keskittyi tämän kysymyksen jauhamiseen. Tolstoin kirja ilmestyi suomeksi Kasper Järnefeltin kääntämänä vuonna 1908.
Tässä Tunnustuksia- kirjasessa Tolstoi, jo tuolloin maailmankuulu kirjailija, keskittyi pohtimaan elämän tarkoitusta. Häntä vaivasi masennus eikä hän nähnyt elämälleen tarkoitusta. Raamatun Saarnaajan, eli kuningas Salomon sanat kaiken turhuudesta tuntuivat osuvilta, mutta eivät tarjonneet mitään ulospääsyä. Kirjoittaja oli jo nähnyt ja kokenut kaiken, hummailevasta sotilaselämästä rikkauteen ja kuuluisuuteen.
”Valhe, varastelu, kaikenlainen huorinteko, juopottelu, väkivalta, tappaminen… Ei ollut rikosta, jota en olisi tehnyt ja siitä kaikesta ikätoverini kehuivat minua ja pitivät ja pitävät minua verrattain siveänä ihmisenä…”. ”Kunnianhimo, vallanhimo, oman edun tavoittelu, hekuma, ylpeys, viha, kosto –kaikkea tätä arvostettiin. Antautuessani näiden tunteiden valtaan minusta tuli suurempi ja tunsin, että minuun oltiin tyytyväisiä…”
Hurjan nuoruutensa jälkeen Tolstoi myös saavutti kirjoittamalla valtavan menestyksen, mutta ymmärsi ettei silläkään ollut arvoa. Hän liittyi siihen teoriaan, kuten sanoi, että oli ”vain kirjoitettava”. Ei tarvinnutkaan tietää mitä opetti ja miksi, sillä taiteilija ja runoilija tekivät työtään vaistonvaraisesti: ”Minulle maksettiin siitä, minulla oli hieno ruoka ja asunto, naisia, seurapiirit, minulla oli mainetta. Näin ollen se, mitä opetin, oli erittäin hyvää.”
Myöhemmin hän ymmärsi, että kirjallisuuden ”papit” olivat jopa huonompia ihmisiä kuin ne hummailevat sotilaat, joiden piirissä hän joskus oli viihtynyt. Nämä itseensä tyytyväiset ihmiset antoivat kirjoittajalle ylpeyden ja hullun varmuuden siitä, että hänen kutsumuksensa oli opettaa ihmisille jotakin, mitä hän itsekään ei tiennyt.
Tolstoita tämä ”hullujenhuone” ei pitemmän päälle tyydyttänyt ja masennus vei hänet lähelle itsemurhaa. Ajatus siitä, ettei hänestä jäisi kuoleman jälkeen mitään jäljelle, tuntui sietämättömältä. Raamatun kuningas Salomo oli Saarnaajan kirjassa myös kuvannut samat tuntemuksen kaiken turhuudesta, mutta tämä viisaus ei Tolstoille antanut mitään uutta. Kyllä maar hänkin sen tiesi.
Edistyksen aikakauden tärkeilevä tiede ei kyennyt eksistentiaalisiin kysymyksiin vastaamaan senkään vertaa kuin aikoinaan Salomo, joka ei osannut sanoa, kuolevatko ihminen ja eläin samalla tavoin ja jos kuolevat, niin entäs sitten. Ehkäpä vain keskitytään syömään ja juomaan ja viihtymään vaimon seurassa maistellen iloja niin kauan kuin ne maistuvat?
Salomonin ja Schopenhauerin viisaus opetti, että elämä oli ihmiselle tehty typerä pila. Tätä kielikuvaa oli muuten käyttänyt jo vuosisadan alussa Lermontov, joka oli runoillut:
…и жизнь, как посмотришь
 с холодным вниманьем вокруг,
такая пустая и глупая шутка…

Ja elos, kun sitä kylmästi
tarkoin sä ympäri katsot
on tylsääkin tyhjempi puujalkavitsi…
(käännös T.V.)
Ja sitä samaa siis jauhoi vuorollaan Tolstoi, kuten jo aikoinaan kuningas Salomo ja hänen jälkeensä vuorollaan Lermontov, Kierkegaard ja tuhannet ja taas tuhannet vaimosta syntyneiden ihmisten päät, mikä peruukissa, mikä turbaanissa, mikä karvahatussa, mikä missäkin, kuten myös Heine tätä tilannetta kuvaili:
»O löst mir das Rätsel,
Das qualvoll uralte Rätsel,
Worüber schon manche Häupter gegrübelt,
Häupter in Hieroglyphenmützen,
Häupter in Turban und schwarzem Barett,
Perückenhäupter und tausend andere
Arme schwitzende Menschenhäupter -
Sagt mir, was bedeutet der Mensch?
Woher ist er gekommen? Wo geht er hin?
Wer wohnt dort oben auf goldenen Sternen?«
Es murmeln die Wogen ihr ewges Gemurmel,
Es wehet der Wind, es fliehen die Wolken,
Es blinken die Sterne, gleichgültig und kalt,
Und ein Narr wartet auf Antwort.
Tätähän tämä. Mitäpä tässä uutta? Eikö johtopäätöskin ollut selvä? Wer nicht kennt Weib, Wein und Gesang, der bleibt ein Narr sein Leben lang, runoili apokryfisen tiedon mukaan itse Luther.
Itsemurha olisi tuntunut loogiselta, mutta Tolstoi arveli jotenkin aavistaneensa, että hänen logiikkansa oli sittenkin virheellistä ja jäi henkiin.
Oliko elämä niinkään typerää? Entäpä jos siitä vain ei tiennyt tarpeeksi? ”Tietämättömyys sanoo aina samaa. Kun se ei tiedä jotakin, se sanoo, että se mitä se ei tiedä, on typerää…” Mutta missä virhe oli, ei aluksi auennut.
Mutta sitten selvisi, että elämän tarkoitus löytyi uskosta, mutta ei kirkon uskosta, vaan tavallisen kansanihmisen elämästä, jossa tämä usko toteutui. Ja niinpä rikkaiden ja oppineiden elämä alkoi inhottaa Tolstoita ja ”elämää luovan työkansan teot taas tuntuivat minusta ainoalta oikealta työltä. Ja tajusin, että tuolle elämälle annettu tarkoitus oli totuus, ja omaksuin sen”.
Tässä kannattaa ehkä hieman pysähtyä ajattelemaan sitä, mikä merkitys ruumiillisella työllä oli 1800-luvun herrasmiehelle. Itse asiassa tämä työ oli käytännössä häneltä kiellettyä. Hän pukeutui päivittäin valkoiseen paitaan osoittaakseen, ettei ruumiillinen työ ollut häntä varten. Nykyään on aivan luontevaa, mikäli suuryrityksen johtaja rentoutuu käytellen moottorisahaa omassa metsässään. Maailman mahtavat esiintyvät nyt mielellään kansan edustajina ja keikailevat osallistumalla ruumiilliseen työhön, urheiluun ja vastaavaan, kerran halpana pidettyyn toimintaan.
1800-luvulla se ei käynyt päinsä. Maksim Gorkin Foma Gordejev oli pelkkä kauppias, mutta sukunimensä ilmaisevan ylpeyden vanki. Hänkin haluaisi olla yksi ruumiillista työtä tekevistä ja tuntea konkreettisen työn tuottaman väsymyksen ja tyydytyksen, mutta se ei olisi ollut säädynmukaista. Anna Karenina-romaanin Levin todella osallistui maatilan töihin, kuten myös itse kirjoittava kreivi Tolstoi ja sai siitä suurta tyydytystä, mutta se oli vastoin kaikkia sovinnaisia tapoja. Se vaati luonnetta ja henkistä vapautta.
Tapana näet oli, että kovaa työtä tekivät vain sorretut ja solvatut, kun taas laiskat ja tyhmänylpeät halveksivat heitä sen johdosta ja riistivät heiltä työn hedelmät. Se piti oikein näyttääkin pukeutumalla asuun, joka ei taatusti sopinut ruumiillisen työn tekemiseen.
Elämän tarkoituksen Tolstoi sittenkin oppi mielestään tuntemaan tarkkaillessaan Venäjän tavallista, vaatimatonta kansaa: ”Ihmisen tehtävänä on elämässä pelastaa sielunsa; pelastaakseen sielunsa hänen tulee elää jumalisesti ja elääkseen jumalisesti hänen tulee luopua kaikista elämän iloista, tehdä työtä, nöyrtyä, kärsiä ja olla armollinen”.
Tässä oli hyvin yksinkertainen totuuden ydin, joka oli siivottava valheesta, ja valhetta levittivät niin kirkko kuin valtio. Tolstoi tunsi suurta vastenmielisyyttä osallistuessaan kasteeseen ja ehtoolliseen. Ylösnousemukseen hän ei uskonut ja uskonoppineiden järkeilyt tuntuivat hänestä kauhistavalta ulkokultaisuudelta. Opissa kyllä oli totuus, mutta siinä oli myös valhe, ja jälkimmäisestä luopuminen oli Tolstoin mielestä hänen olennainen tehtävänsä. Tässä hän seurasi Venäjän intelligentsijan suurta perinnettä ja osaltaan välitti sitä myös kansalle.
(Tolstoi-sitaatit Eero Balkin käännöksestä ”Tunnustuksien” vuonna 2012 ilmestyneestä laitoksesta)

3 kommenttia:

  1. Hyvin on eksistentialistisesti pohdittu. Kiitoksia paljon! Pidän varsinkin tuosta, että osaat oikeasti tulkita Venäjää (ts. historioitsija eli minä tässä tapauksessa lämpenee ymmärrykselle, sille, että et tulkitse kaikkea vain omasta näkökulmastamme) toisin kuin jotkut ns. "asiantuntijat", jotka esittelevät jatkuvasti tiedotusvälineissä käsityksiään Venäjästä. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että pääasiassa joutuu lukemaan niin surkeaa ylösantia, jopa sellaisten taholta, jotka väittävät esimerkiksi yliopistoissa tuntevansa kristinuskoa. Joskus todella masentaa, kun ajattelee, että tässä se on se ihmisen pää: paljon pienempi kuin hevosella.

    Hevosen ja ihmisen päätä verratessani en tarkoita sinua, vaan esimerkiksi Suomen ulkopoliittisen instituutin lausuntoja Venäjästä tai omaa järjenjuoksuani, joka sinänsä ylittää selvästi esim. Ulkopoliittisen instituutin tai Suomen oikeuslaitoksen ymmärryksen itsestään, koska ymmärrän arvioida itseäni kriittisesti. Eli mitä minä olen - no, en yhtikäs mitään. Mutta ei ole kyllä mikään Palsternakkakaan. Ei oikein yhtään mitään. Suomen oikeuslaitos - alammeko kertoa vitsejä? Luetaanpa Kafkaa: joka on kokenut Suomen juristit, niin on varmasti mielenkiintoisia kokemuksia kerrottavana, kafkamaisia tarinoita.

    Kun maailmanmenoa katsoo, niin jopa kristinuskon tai buddhalaisuuden äärimmäisissä maailmankieltämisen muodoissa alkaa näkemään järkeä. Mutta ei ehkä (kirjoitan tämän varauksella, koska uskon enemmän paaviin kuin Alexander Stubbiin) niiden "kirkollisissa" muodoissa.

    Lopuksi vielä kiitoksia tuosta, mitä kerroit Tolstoista. Olipa todella mielenkiintoista lukea.

    Semper tuus,
    Markus Mertaniemi, FT, Oulu

    VastaaPoista
  2. Leo Tolstoin "Mitä meidän siis on tekeminen?", Tšernyševskin ja Leninin "Mitä on tehtävä?"

    Venäjä on nykyään taas kerran perimmäisten kysymysten äärellä, se ei tiedä mitä tehdä. Русская идея / venäläinen idea on kärsinyt moraalisen vararikon ja se panee sapin kiehumaan ja kusi nousee päähän eikä pääse sieltä pois.

    Venäläiseen kunniaan/ylpeyteen kuului olla maailman paras / впереди планеты всей, olla maailman suurin, omistaa koko maailman. Aikoinaan se näyttikin lähes onnistuneen. Lokakuun vallankumouksen menestyksestä Lenin kiitti aikoinaan ns. hyödyllisiä idiootteja. Fuck the stupid! Valitettavasti hyödylliset idiootit ja stupid ovat nykyisin vähissä (paitsi Suomessa).

    Venäläiseen kunniaan/ylpeyteen kuuluu aina myös se, että venäläiset ovat aina oikeassa: партия всегда права! Näin ollen vastoinkäymisten syypäät ovat muualla. Totta kai Saksa on syypää siihen, ettei antanut Leon Trotskin (Bronsteinin) rellestää Saksassa ja Baierin neuvostotasavallan lisäksi perustaa koko Saksaa käsitävä neuvostotasavalta. Amerikkakin on syypää. Amerikalla on fordismi, mutta Venäjällä fordismia ei ole.

    Milloin kusi nousi Putinille päähän?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.