lauantai 28. helmikuuta 2015

Vladimir -isä aurinkoinen





Vladimir – aurinkoinen

Stalinia lienee sanottu ”aurinkoiseksi” vain Suomessa. Tietääkseni ei ole tutkittu, mistä tämä nimitys on meillä peräisin, ehkäpä se on sota-ajan tuotteita ja pilkallisessa mielessä käytetty. Venäjältä en ole sitä löytänyt.
 Sen sijaan kaikkien tuntema ihmisaurinko on Venäjällä suuriruhtinas Vladimir - Krasno Solnyško, kaunis, tai upea aurinko. Voi sen ajatella myös punaista aurinkoa tarkoittavan ja asialle on sikälikin perusteita, että sankari oli perso alkoholille.
Yhtä kaikki, Vladimir I Pyhä eli Vladimir Svjatoslavovitš Suuri, Novgorodin ruhtinas ja Kiovan suuriruhtinas oli se henkilö, joka valitsi venäläisille uuden uskonnon ja kastatti kiovalaisensa Dneprissä vuonna 988.
Tämä urotyö oli ilman muuta hänen kaikkein merkittävimpänsä ja sillä oli seuraukset vuosituhanneksi, ehkä voi jopa sanoa vuosituhansiksi. Venäjän kastamisen ohella Vladimir sai vielä muutakin aikaan. Imja Rossija-ohjelman 500 sankarin kirja mainitsee vjatitšien, radimitšien ja jatvagien kukistamisen, sodat petšenegejä, Volgan Bolgariaa, Bysanttia ja Puolaa vastaan, alueen laajentamisen ja Kiovan linnoittamisen. Tämän todetaan lisänneen muinaisen Rusin kansainvälistä auktoriteettia. Kirkko pitää Vladimiria apostolien veroisena (ravnoapostolnyi) pyhänä.
Vladimir-aurinkoinen on siitä merkittävä hallitsija, että hän myös seikkailee lukemattomissa kansantarinoissa, bylinoissa, jotka vilisevät erilaisia taruhahmoja, väkevästä Ilja Murometsista kauppiaaseen ja laulajaan, Sadkoon. Merkillistä on, että suurin osa näistä lauluista on 1800-luvulla koottu Pohjois-Venäjältä, erityisen paljon Karjalasta Kižin tienoilta, vaikka itse tapahtumat sijoittuvat tuhannen kilometrin päähän Kiovaan ja tuhannen vuoden takaiseen aikaan.
Tarinat siitä, miten ortodoksisesta uskonnosta tuli Venäjän uskonto, lienevät kaikille pääpiirteissään tuttuja. On silti kiintoisaa katsoa, miten asiat esitettiin Nestorin kronikassa (Povest vremennyh let).
Vladimir ei ollut suinkaan Venäjän ensimmäinen kristitty, sellainen oli ollut jo hänen isoäitinsä Olga, ovela ja kova hallitsija, joka menestyi toimissaan. Vladimir oli kuitenkin karski soturi eikä lämmennyt uudelle uskonnolle ennen kuin sai kokea sen ihmeen, että JHV paransi hänen silmäsairautensa. Lisäksi kaste oli ehtona avioliitolle Bysantin keisarin tyttären kanssa.
Kuten tunnettua, Vladimirin kastaminen tapahtui Korsunissa (Khersonesos), nykyisellä Krimillä, mihin muuan nykyisempi Vladimir on syystä tai toisesta viitannut. Krim ei kuitenkaan ollut Rusin aluetta, vaan vain sen väliaikaisesti Bysantilta valloittama.
Vladimirin mummo, kuten myös monet hänen alamaisensa, etenkin varjagit, olivat siis kastettuja kristittyjä. Tämä ei vielä edistänyt hurskauselämää kovinkaan pitkälle eikä taannut kristinopin tietoja. Kuten kronikka kertoo, Vladimir oli suuri syntinen, joka oli muun muassa tappanut veljensä. Lisäksi hän oli kovin irstas. ”Vaimoja hänellä oli Vyšgorodissa kolmesataa, Belgorodissa kolmesataa ja Berestovossa, jota nykyään nimitetään Berestovojeksi, kaksisataa. Hän oli lihanhimossaan kyltymätön ja hän harjoitti haureutta naitujen naisten kanssa ja raiskasi neitsyitä. Hän rakasti naisia kuten Salomo, sillä kerrotaan, että Salomolla oli seitsemänsataa vaimoa ja kolmesataa jalkavaimoa. Salomo oli viisas, vaikka kohtasikin lopulta tuhonsa. Mutta tämä oli typerä, vaikka hankkikin ennen kuolemaansa itselleen ikuisen pelastuksen” (Marja-Leena Jaakkolan suomennoksen mukaan kuten muutkin tämän blogin lainaukset).
Uskonasiat alkoivat syystä tai toisesta kiinnostaa Upeaa Aurinkoa ja hän kuunteli muhamettilaisia bolgaareja, jotka kertoivat, etteivät saa juoda viiniä eivätkä syödä sianlihaa, mutta kuoltuaan sen sijaan tyydyttää himonsa sitsemänkymmenen kaunottaren kanssa. Muhammed oli bolgaarien mukaan sanonut, että täällä maan päällä oli antauduttava kaikenlaisille riettauksille. ”Ja he laskettelivat sellaisia valheita, että niistä ei voi häpeämättä kirjoittaa. Vladimir kuunteli heitä, koska hänkin rakasti naisia ja rietasta elämää. Mutta hän ei pitänyt ympärileikkauksesta eikä halunnut kieltäytyä sianlihan syönnistä saatikka viinistä. Hän sanoi ’Juominen on venäläisten ilo, ilman sitä emme voi elää’”.
Saksalaisten katolisten usko kuulosti Vladimiristä jonninjoutavalta eivätkä juutalaiset vakuuttaneet. Heidän jumalansahan oli sallinut ajaa heidät hajalleen ympäri maailmaa. Halusivatko he venäläisille samaa kohtaloa?
Sitten Vladimirin luokse tuli kreikkalainen filosofi, joka ei näköjään malttanut pidättäytyä kilpailijoidensa panettelusta. Muhamettilaisia bolgaareja hän nimitti kansoista kirotuimmaksi ja Sodoman asukkaisiin verrattavissa oleviksi. Heidän uskonsa häpäisi taivaan ja maan ja tavat olivat sikamaisia: ”Sillä veden, jolla he ovat pesseet alaruumiinsa, he valuttavat suuhunsa ja hierovat sillä partaansa ja tekevät sen Muhammedin kunniaksi. Samoin tekevät heidän vaimonsa ja he tekevät vieläkin iljettävämpää…” Sen kuultuaan Vladimir sylkäisi maahan ja sanoi: ’Inhottavaa’.”
Tässä kohtaa tulee mieleen, että tarinat venäläisten itsensä omituisista peseytymistavoista, jotka hieman muistuttivat kreikkalaisen tässä esittämiä, tulivat ainakin kerran esille eräässä viime sotien suomalaisessa propagandaohjelmassa.
Yhtä kaikki, myös eri uskontojen jumalanpalvelukset poikkesivat erittäin paljon toisistaan. Vladimirin lähettiläät kertoivat, että bolgaarien jumalanpalvelus oli kelvoton: ”Tehtyään kumarrukset bolgaari istuu katse harittaen kuin vähämielisellä, eikä siellä ole iloa eikä onnea, vain murhetta ja hirvittävä löyhkä. Heidän uskonsa on huono.” Myös latinalaisten menot vaikuttivat varsin jonninjoutavilta.
Kreikkalaisten jumalanpalvelus sen sijaan oli niin loistokas, etteivät lähettiläät tienneet, olivatko taivaassa vai maan päällä. He eivät edes osanneet selittää kokemaansa, tiesivät vain sen, että ”Jumala oli siellä ihmisten kanssa ja että heidän jumalanpalveluksensa on parempi kuin missään muussa maassa. emme pysty unohtamaan sitä kauneutta, sillä jokainen ihminen, joka on saanut maistaa makeaa, ei sen jälkeen enää ota karvata, emmekä mekään voi enää jäädä tänne.” Pajarit sanoivat: Ellei kreikkalaisten usko olisi hyvä, ei isoäitisi Olga olisi ottanut sitä omakseen ja hän sentään oli kaikkia muita viisaampi”.
Venäjän kastaminen tapahtui Kiovassa, joka oli Venäjän (Rusin) kaupunkien äiti ja jonka kukkuloita itse apostoli Andreas oli kerran käynyt siunaamassa. Puiset epäjumalankuvat, joihin kuuluivat muun muassa Perun eli Piru ja Volos eli Veles, kaadettiin ja hinattiin Dnepriin. Matkalla niitä häväistiin ruoskimalla.
Kun kansa oli kastettu Dneprissä, alkoi myös valistuksen valo levitä kautta Rusin. Siten toteutui ennustus, joka kuului näin: ”Ja sinä päivänä kuulevat kuurot kirjan sanoja ja mongertajien puhe käy selkeästi”.
Ja paholaisen muisto hävisi humisten, mutta Herra elää iankaikkisesti, lauloivat Venäjän pojat ylistystä Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, ja vanhurskaat miehet ja uskovaiset naiset, tämä Jumalan valitsema uusi kristikansa, joka otti kasteen ja teki parannuksen syntien anteeksi saamiseksi, kiroaa pahat henget.”
Vladimir itse oli valistunut, samoin hänen poikansa ja hänen maansa, arvioi kronikoitsija.
Eikä tässä kyllin. Kun petšenegit löivät hajalle Vladimirin pienen družinan ja suuriruhtinas itse vaivoin pelastui piiloutumalla sillan alle, hän lupasi pelastuakseen rakentaa kirkon Vasiljevoon pyhän kirkastuksen (preobraženie) kunniaksi, ”sillä päivä, jolloin taistelu käytiin, oli Kristuksen kirkastumisen päivä. Vältettyään vaaran, Vladimir rakensi kirkon ja järjesti suuret juhlat, joita varten pantiin kolmetuhatta kannua mesijuomaa.” Juhlia Krasno Solnyško järjesti enemmänkin ja jakeli niissä köyhille herkkuja ja rahaa valtion kirstusta. Sairaat ja köyhät, jotka eivät itse jaksaneet kävellä, haettiin kestitystä saamaan valtion, eli družinan miesten toimesta.
Hyvä hallitsija tuo aurinkoinen siis lopulta oli perisyntisyydestään huolimatta. Kronikoitsija kiteyttää asian: ”On ihmeellistä, miten paljon hyvää hän teki Venäjänmaalle kastamalla sen kansan. Me kristityt emme osoite hänelle sitä kunniaa, minkä hän on teoillaan ansainnut. Sillä ellei hän olisi meitä kastanut, eläisimme vieläkin paholaisen pauloissa.”
Vaikka Vladimir oli ennen elänyt iljettävässä lihan himossa, hän katui sitä myöhemmin ankarasti apostolin sanoin: ”Missä synti on suurentunut, siinä armo on tullut ylen määrin runsaaksi”.
Kristinuskon ja nimenomaan sen kreikkalaisen muodon omaksuminen todella varmasti oli Venäjän historian suurimpia ja kohtalokkaimpia valintoja. Kirkothan eivät tuolloin itse asiassa olleet vielä jakaantuneet, mutta tie myöhempään vastakkainasetteluun katolisen lännen kanssa oli tuolla valinnalla valmistettu. Pjotr Tšaadajev kuuluisassa filosofisessa kirjeessään vuonna 1836 valitti koko tapahtumaa ja johti siitä venäläisen kulttuurin onnettomuudet ja takapajuisuuden. Hänet tunnetusti julistettiin virallisesti mielipuoleksi, mutta hänen kysymyksenasettelunsa kiinnostavuus on eittämätön.
Krasno Solnyškon muisto elää ja hänen työnsä jälki näkyy.

5 kommenttia:

  1. Olen seurannut noita pro-Venäjä patrioottien kirjoituksia ja erityisesti kiinnittyy ortodoksisten symbolien ja Neuvostoliiton symbolien sulautuminen keskenään. Myös se josta Timo on maininnut eli tämän läntisen modernin elämänmuodon tiukka arvostelu on ilmeistä ja se näkyy mm. tällaisissa kirjoituksissa:

    http://thesaker.is/from-napoleon-to-adolf-hitler-to-conchita-wurst/

    "If Napoleon was hated and Hitler was feared, Conchita Wurst is simply despised. Even the Russian liberals, who still get plenty of time on Russian TV, now find nothing better to say than “our government is every bit as bad the those in the West” – hardly an enthusiastic response. The fact is that for all practical purposes, and for the first time in over 300 years, there really is no more truly pro-European or pro-Western camp in Russia, not in the elites, not amongst the common people. Oh sure, there are still plenty of 5th columnists in the top echelons of power (we have the West of 1980s and 1990s to thank for that too), but they cannot openly show their face and promote their ideas. Even they now have to pretend that they are disgusted with West and “patriotic”. This process is made even deeper by another very important factor:

    The Russians have changed too

    Yes, the Russians have changed. There is an entire generation of Russians now which does not remember the Soviet Union and they don’t have the kind of guilt/inferiority complex the older generation sometimes had.

    Here is a joke I heard for the first time in 2008: “how do you recognize a foreigner on the Red Square? He is the one dressed like a pauper” – not very funny unless you remember the Soviet years when the only people wearing fashionable clothes were only foreigners. Now this has turned around – the youth feels totally free from any Soviet-related guilt or inferiority complex and, in fact, a lot of young Russians feel confident and often quite superior to their European neighbors whom they view maybe like a good suitcase: nice, comfortable, useful – but most definitely not inspiring in the least. In some circles I even detect a bigger respect for the WWII Soviet generation then for the modern Europeans. Oh sure, they are welcome to sell Russia their cars or ham, but if they stop, there are plenty of other good cars and ham producers in the rest of the world. "

    VastaaPoista
  2. "Kristinuskon ja nimenomaan sen kreikkalaisen muodon omaksuminen todella varmasti oli Venäjän historian suurimpia ja kohtalokkaimpia valintoja. Kirkothan eivät tuolloin itse asiassa olleet vielä jakaantuneet, mutta tie myöhempään vastakkainasetteluun katolisen lännen kanssa oli tuolla valinnalla valmistettu. Pjotr Tšaadajev kuuluisassa filosofisessa kirjeessään vuonna 1836 valitti koko tapahtumaa ja johti siitä venäläisen kulttuurin onnettomuudet ja takapajuisuuden. Hänet tunnetusti julistettiin virallisesti mielipuoleksi, mutta hänen kysymyksenasettelunsa kiinnostavuus on eittämätön."

    Kieltämättä ortodoksisuuden ja muunkin bysanttilaisen kulttuurin tuntemus on avainasemassa, mikäli venäläistä kulttuuria haluaa ymmärtää pintaa syvemmältä. Muita siihen leimansa lyöviä piirteitä, joiden tuntemus on niin ikään ymmärtämyksen ehto, ovat maan valtava maantieteellinen koko ja pitkät etäisyydet, mongolivallan aika (jonka perintö näkyy valitettavasti yhä tänäkin päivänä), sekä viimeisimpänä suurena kulttuurisena mullistuksena 70 vuotta kestänyt kommunismin jakso. Joten eipä ihmekään, jos ko. kulttuuriin sisältyy myös sellaisia aineksia, joita voi pitää enemmän tai vähemmän traumatisoituneina.

    -G-mies-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kieltämättä ortodoksisuuden ja muunkin bysanttilaisen kulttuurin tuntemus on avainasemassa, mikäli venäläistä kulttuuria haluaa ymmärtää pintaa syvemmältä. Muita siihen leimansa lyöviä piirteitä, joiden tuntemus on niin ikään ymmärtämyksen ehto, ovat maan valtava maantieteellinen koko ja pitkät etäisyydet..."

      Kun ortodoksisuus ja bysantilainen kulttuuri alkoivat levitä Venäjälle, Venäjällä ei vielä ollut valtavaa maantieteellistä kokoa. Se on ymmärtämyksen tärkein ehto.

      Palatkaamme kuitenkin Pjotr Tšaadajevin kuuluisaan ensimmäiseen filosofiseen kirjeeseen vuodelta 1829:

      "Let us consult history again; it is history which explains people. What were we doing as the edifice of modern civilization was arising out of the struggle between the northern peoples energetic barbarism and the lofty religious thought. Forced by a fatal destiny, we proceeded to seek the moral code which was to constitute our education in miserable Byzantium, an object held in profound contempt of these peoples. A moment before, an ambitious spirit had removed this Christian family from the universal fraternity: the idea we reaped was in this way disfigured by human passion. In Europe at that time the vivifying principle of unity animated everything. Everything emanated from it and everything converged in it. The entire intellectual movement of this epoch was directed towards the unity of human thought, and every impulse arose from this powerful need to arrive at a universal idea, which is the genius of modern times. Strangers to this marvelous principle, we became a pray for conquest. And then when freed from the foreign yoke, had we not been separated from the common family, we might had profited from these ideas which had arisen during this period among our western brothers; however, we fell into an even more obdurate slavery, sanctified by the fact of our deliverance."



      Poista
  3. Juuripa niin. Ja tuo kirje tuli kuuluisaksi, kun se julkaistiin Teleskop-lehdessä vuonna 1836. Jostakin syystä se ei oillut englanniksi eikä edes alkuperäisellä ranskankielellä, vaan venäjäksi, jota Tshaadajev myös osasi. Tshaadajevin tekstejä voi muuten lukea myös suomeksi Vesa Oittisen toimittamasta teoksesta Venäjä ja Eurooppa, joka sisältää mainion valikoiman otsikon tarkoittamaa problematiikkaa.

    VastaaPoista
  4. Se että venäläiset 2010-luvulla yhä enemmän suorastaan halveksivat länsimaalaisia on paitsi totisinta totta myös hyvin perusteltavissa. Länsimaista kulttuurisen rappion paras esimerkki ei suinkaan ole joku parrakas nainen vaan se uskomaton typeryys, idioottimaisuus ja moukkamaisuus jolla mm. Venäjän ulkoministeriä on kohdeltu länsimaissa, tulee jatkossa laskemaan länsimaisuuden arvostuksen Venäjällä jollekin sylkeä täynnä olevan tuvan lattian tasolle. Itsepähän olemme roolimme omaksuneet. Kuka hullu enää tällaisen "arvoyhteisön" puolesta voisi edes ajatella kaatuvansa taistelutantereella?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.