perjantai 13. helmikuuta 2015

Yli-ihmisen kasvot



Yli-ihmisen kasvot

Millainen olisi tuleva yli-ihminen? Tšernyševski kertoi jo tuntevansa useitakin tällaisia ihmisiä. He olivat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikille yhteistä oli, että he olivat jollakin tavalla naurettavia. Naurettavuus tietenkin johtui siitä, saattaa lukija päätellä, että heitä tarkkailevan ”vanhan” ihmisen silmissä he olivat niin erilaisia ja kiinnittivät huomionsa kummallisiin asioihin. Kunnon poroporvarihan lähti siitä, että jokainen ajaa omaa etuaan ja sortaa muita kun saa tilaisuuden, mutta nämä käyttäytyivät toisin. Uusien ihmisten määrä oli koko ajan lisääntymässä ja jossakin vaiheessa he muodostaisivat enemmistön, arveli Tšernyševski.
Uusia ihmisiä oli montaa erilaista astetta. Teoksessa ”Mitä on tehtävä?” edustaa korkeinta astetta Rahmetov, joka on askeetti ja ”synkkämielinen”. Synkkyys johtuu häntä ympäröivän yhteiskunnan tasosta, hyvään pyrkivän ihmisen se pakotti sellaiseksi. Muuten hän laskisi leikkiä ja nauraisi, tanssisi ja laulaisi. Romaanin päähenkilöt Kirsanov ja Vera Pavlovna suhtautuivat uudella tavalla tovereihinsa ja puolisoihinsa. He luopuivat partneristaan tarvittaessa eivätkä pitäneet sitä minään sankaruutena. Heistä se oli yksikertaisesti luonnollista, toisin kuin poroporvareista, jotka eivät ymmärtäneet uusia ihmisiä ja siksi pelkäsivät, että noilta ”moraalittomilta” saattoi odottaa mitä tahansa.
Tulevalla Venäjällä kuitenkin vielä heitä korkeammat ihmiset olisivat vallitsevina. Päähenkilön, Vera Pavlovnan neljännessä unessa tuota ihmeellistä maata ja sen asukkaita kuvataan verhotuin, mutta lumoavin sanakääntein. Tuleva uusi maailma ei ole vain sähkövalon ja alumiinin maailma, oleellinen uutuus siellä on uusi yhteiselämä, joka näyttää suurelta fourierlaiselta kommuunilta tai sellaisten yhdistelmältä. Uusi Venäjä ei ole pelkästään ”siellä, missä ovat Odessa ja Herson”, vaan kaikkialla.
Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotinit, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.
Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.
Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolen välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”
Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.
Venäläiselle hummailulle välttämättömät mustalaiset lauloivat sydäntäsärkeviä romanssejaan, joissa intohimo aina kääntyi onnettomaksi:
Бывало, любил я цыганские пляски,
И тройки лихие, и юный угар.
Все кануло в вечность, как в призрачной сказке.
Один я, без ласк и без сладостных чар
.
Tämä oli pikkupovarillista, rajoitetun ja kurjan yksilön onnettomuutta. Sellaista ei uudessa yhteiskunnassa ollut eikä tarvittu.
Seksuaaliset kyvyt olivat ainakin Tšernyševskin mukaan uusilla ihmisillä ylivertaiset ja sama koski heidän rationaalisuuttaan, joka ilmeni myös ihmissuhteissa. Mutta miten oli muuten? Antaisiko luonnonmukainen ja tolkuttomuudesta ja paheesta riisuttu uusi yhteiskuntamuoto muita aivan uudenlaisia kykyjä kuin mainitut sosiaaliset taidot, jotka sivumennen sanoen olivat ilmeisesti sangen naisellista tyyppiä?
Selvää oli ainakin se, että tulevan korkeamman ihmisen taiteelliset kyvyt olisivat tavattoman paljon suuremmat kuin itsestään vieraantuneen, järjettömässä yhteiskunnassa asustavan lajitoverin. Fourier oli laskenut, että kun yhteiskunta organisoitaisiin oikein, syntyisi joskus tulevaisuudessa ilmaantuvasta kolmen miljardin ihmisen väestöstä 7 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, 37 milj. Newtonin veroista matemaatikkoa, 37 milj. Molièren veroista näytelmäkirjailijaa jne.
vastaavanlaisia visioita esittivät myös 1900-luvun bolševikit vielä 1920-luvulla. Sekä Buharin, Trotski että Lunatšarski haaveilivat uudesta kulttuurista, jonka taide kasvaisi niin käsittämättömiin korkeuksiin, että joku Mozart tai Rafael niiden rinnalla olisivat kuin rahvaanomaista katutanssia tai vulgaaria kiiltokuvaa. Jopa fyysisesti uuden ihmisen tuli olla entistä, kapitalismin rappeuttamaa edeltäjäänsä paljon korkeammalla. Tämä saavutettaisiin oikealla hygienialla ja ruumiinharjoituksilla.
Uusi sosialistinen, korkeampi ihminen ei kuitenkaan enää Gorkin 1930-luvun alun käsityksen mukaan ollut mikään irstailija saati nyt tietystikään harhaviettinen homoseksuelli, sellaista ihmistä päinvastoin kasvatti kapitalistinen järjestelmä, jonka kulttuuri oli pahasti rappeutunut. Se oli tuhoutumassa myös siksi, ettei poroporvari kapitalismissa enää suostunut rahoittamaan sitä. Maailman toivo oli nyt Moskovassa.
Uudet uljaat sosialistiset ihmiset marssivat nyt esiin kaikkialta. Uuden ihmistyypin todellinen mallikappale oli stahanovilainen iskutyöläinen. Stahanov ja hänen seuraajansa ylittivät työnorminsa monikertaisesti ja jopa monikymmenkertaisesti. Asia perustui paitsi heidän uudenlaiseen asenteeseensa työtä kohtaan, myös heidän korkeaan sivistystasoonsa: he yhdistivät toisiinsa työläisen ruumiillisen työn ja insinöörin henkisen työn.
Stahanovilainen, kuten uusi sosialistinen ihminen yleisemminkin, oli myös uomo universale, jolla oli koko henkisen ja fyysisen kulttuurin kenttä hallussaan. Niinpä hyvin monien stahanovilaisten havaittiin yllättäen olevan merkittäviä Puškinin tuntijoita eli puškinistejä vuonna 1937, joka oli paitsi ensimmäinen sosialismin vuosi ja suuren terrorin huippuvuosi, myös Puškinin kuoleman satavuotisjuhlan merkkivuosi. Kuva kovan työn jälkeen raskaasti juopottelevasta ja kiroilevasta jätkästä oli siis auttamattomasti vanhentunut.
Gorki oli vielä ennen vallankumousta, yhdessä Aleksandr Bogdanovin ja Lunatšarskin kanssa puhunut jumalanrakentamisesta tämänpuoleisessa, feuerbachilaisessa hengessä, mutta tämä sai Leninin vimmastumaan ja kirjoittamaan madonluvut empiriokritisimille, johon jumalanrakentaminen yritti nojata.
Empiriokritisismi, moderni filosofinen suuntaus, joka epäili ihmisen kykyä tiedostaa asioiden perimmäistä olemusta (oliko nyt oikeastaan se materiaalista tai jotakin muuta) oli Leninin käsityksen mukaan ”pappispimitystä”, joka vain hämärsi sitä yksiselitteisen varmaa tietoa, joka materialisteilla yleensä ja Leninillä erityisesti oli todellisuudesta. Pois siis moinen roska ja puolensadan vuoden takainen materialismi kunniaan, sanoipa uudenaikainen luonnontiede mitä tahansa!
Lenin ei tietenkään ennen vallankumousta eikä heti sen jälkeenkään ollut mikään paavi, jota olisi täytynyt pitää erehtymättömänä. Tämä vaihe tuli vasta myöhemmin. ”Jumalanrakentaminen” oli kuitenkin varsin epäkäytännöllistä puuhaa silloin, kun Venäjän valtio ja talous oli vallankumouksen tuloksena syösty ennennäkemättömään rappioon ja tuossa vaiheessa myös Gorki otti lusikan kauniiseen käteen ja yritti pelastaa mahdollisimman monta Venäjän älymystön jäsentä nälkäkuolemalta, muun muassa Suomesta lähetettyjen melko runsaiden avustusten turvin.
Vallankumouksen kasvot olivatkin vastoin odotuksia olleet hyvin irvokkaat, kun Gorki ne joutui näkemään. Hän kirjoitti pian lokakuun kaappauksen jälkeen Epäajankohtaisissa ajatuksissaan: ”Vladimir Lenin tuo sosialismia Venäjälle Netšajevin metodilla: ”ajetaan järveen täydellä höyryllä”. Sekä Lenin, Trotski ja kaikki ne jotka seuraavat heitä kohti perikatoa tässä todellisuuden keinussa, ovat Netšajevin tapaan ilmeisesti vakuuttuneita siitä, että venäläisen saa helpoimmin mukaansa antamalla hänelle luvan käyttäytyä häpeällisesti ja niinpä nyt tuovat Lenin ja Trotski ja nuo kaikki muut häpeän koko vallankumouksen ylle. He häpäisevät työväenluokan pakottamalla sen toimeenpanemalla verilöylyjä, he kehottavat pogromeihin ja ihmisten vangitsemiseen…
(Leninillä on ) johtajan kaikki ominaisuudet, mutta samalla niistä puuttuu moraali. Hänellä on ”herran” täydellisen välinpitämätön asenne suurten joukkojen elämää ja kuolemaa kohtaan. Lenin on ”johtaja” ja samaan aikaan ”herra”… hänellä on ne ominaisuudet, jotka olivat niin tyypillisiä tuolle nyt jo sukupuuttoon kuolleelle yhteiskuntaluokalle ja niinpä hän katsoo oikeudekseen tehdä Venäjän kansalla kokeen, julman kokeen, joka jo etukäteen on tuomittu epäonnistumaan”.
Gorki ennusti täysin oikein, että ennen pitkää Leninin järjestämästä anarkiasta seuraisi ”nälkä, teollisuuden ja liikenteen täydellinen romahdus, pitkä verinen anarkia ja sen jälkeen sitten ainakin yhtä verinen ja kauhea reaktio.” Toki tuo viimeksi mainittu onnistuttiin välttämään, ellei Stalinin puhdistuksia katsota sellaiseksi.
Lenin ei siekaillut ottaa käyttöön samoja metodeja kuin Stolypin, sensuuria, vangitsemisia ja teloituksia. Mutta hän meni vieläkin pitemmälle, salli ja suorastaan lietsoi roskajoukon väkivaltaa, ryöstelyä ja vandalismia. Aivan erityisesti tämä kulttuurin vastainen primitiivinen riehuminen loukkasi Gorkia, joka koetti selittää itselleen, että kyseessä itse asiassa ei ollut ”uusia ihmisiä” edustavan työväestön ja jalon ”ikuisen vallankumouksellisen” toiminta, vaan sivistymättömän talonpojan riehunta. Avain kaiken ymmärtämiselle oli pikkuporvarillisuuden käsite (мещанство). Talonpojan yksityisomistuksellinen psykologia oli juuri tuota –mirabile dictu- pikkuporvarillisuutta, jota todellinen vallankumouksellisuus vastusti henkeen ja vereen. Paradoksaalisesti sellaista, siis sitä oikeaa vallankumouksellisuutta ei Gorki koko Venäjän vallankumouksessa aluksi pystynyt havaitsemaan.
Mutta ennen pitkää kaikki muuttui. Kun Stalin 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa ryhtyi kollektivisoimaan maataloutta, hän sai yllättäen Gorkista mitä innokkaimman liittolaisen. Nythän oli käynnissä valtava mullistus, jossa nimenomaan talonpoikaiston pikkuporvarillisuus hävitettäisiin ja heistä tulisi sivistyneitä kollektivisteja, monista jopa oikeita työläisiä, joiden psykologia oli pikkuporvarillisuudelle syvästi vihamielinen. Näinhän jo perustajaisät Marx ja Engels olivat olettaneet, tosin ilman mainittavaa empiiristä evidenssiä. Jumalaa voitiin nyt ruveta tosissaan rakentamaan, aluksi toki oli kaivettava perusta, kotlovan.
Niinpä oli täysin loogista, että Gorki alkoikin ylistää Stalinia ja hänen vallankumoustaan. Gorki oli päätoimittajana teoksessa ”Itämeren-Vienanmeren kanava”, jossa hän kuvasi, miten entiset kulakit, jotka oli pakotettu ojennusleirille kanavaa rakentamaan, nyt sosialistisessa työssä muutamassa kuukaudessa muuttuivatkin pikkuporvareista kollektivisteiksi. Ulkomaiden älymystöä hän agitoi mukaan tukemaan kollektivisointia. Hän tunnusti todella ”saarnaavansa vihaa”, mistä häntä syytettiin, mutta selitti, että uusi yhteiskunta voitiin synnyttää vain väkivalloin ja että sorrettujen ja sortajien välisessä taistelussa ei ollut kompromisseja, kuten pikkuporvarit kuvittelivat. Oli vain ratkaistava, kenen joukoissa seisoi.
Ja mitä saikaan hämmästynyt maailma nähdä vuonna 1937 ja siitä eteenpäin: työläisten kasvoja täynnä iloa ja suoranaista riemua. Työ ei enää ollut näille ihmisille rngaistus, vaan se oli muuttunut tai ainakin muuttumassa ihmisen eneimmäiseksi tarpeeksi. Sankarillisuus oli heille jokapäiväinen asia eikä se koskenut enää vai  yksilöitä vaan joukkoja. Mitäpä sanoikaan Bolšaja sovetskaja entsiklopedija tästä asiasta?
Sankaruus (geroizm) – самоотверженность, мужество, стойкость, бесстрашие народов, классов и отдельныx людей в борьбе за прогрессивное развитие общества и особенно за нповый, более высокий общественный строй.
Kyseessä oli siis uhrautuvuus, rohkeus, lujuus ja pelottomuus, jotka olivat ominaisia kansoille, luokille ja yksittäisille ihmisille taistelussa yhteiskunnan edistyvän kehityksen puolesta ja erityisesti uuden, korkeamman yhteiskuntajärjestelmän puolesta.
Asiaa ei siis omittu pelkästään neuvostokansalaisille, vaan esimerkiksi feodalismia edustavat henkilöt saattoivat olla sankareita taistellessaan antiiikin orjanomistajayhteiskunnan tukipylväitä vastaan. tai sitten olen käsittänyt asian väärin. Entä mihin sankaruus perustuu?
Моральной основой героизма является сознательное, добровольное подчинение личных интересов общим интересам народа, родины, человечества.
Sankaruuden moraalisena perustana oli henkilökohtaisten intressien tietoinen ja vapaaehtoinen alistaminen kansan, synnyinmaan ja ihmiskunnan intresseille. Kuten vapaus, myös sankaruus merkitsi tietoista välttämättömyyden hyväksymistä. Olisivatkohan nämä kaksi olleet uudessa, tietoisten ihmisten yhteiskunnassa miltei sama asia? Olivathan Tšernyševskin uudet ihmisetkin jo osanneet hävittää tietoisuudestaan primitiivisen mustasukkaisuuden, miksei sitten muitakin irrationaalisia asioita. Jos itsensä piti uhrata, niin uhrattiin. Se on palvelusta, sanoi jo kapteeni Puškinin Kapteenin tyttäressä. Jos kuolla pitää. niin kuollaan sitten.
Героизм –исторически необходимое явление в развитии общества, в борьбе против классового и национального гнета и в борьбе за покорение природы. Näin jatkoi BSE edelleen.
1950-luvun stalinismin hengessä se siis totesi myös, että sankaruus on historiallinen välttämättömyys eikä siis esimerkiksi poikkeusihmisten omituisuus, sitä tarvittiin taistelussa sekä luokka- ja kansallisuussortoa vastaan että taistelussa luonnon kukistamiseksi.
Härligt var det, att i denna gryning leva,
men att vara ung var själva himlen!

Näin muistaakseni joku ruotsalainen kuvasi jotakin ihanaa aikakautta. Joka tapauksessa sellainen oli 1930-luvun lopulla koittanut Venäjälle, jotta toteutuisi, mitä kirjoitettu oli. Tätä ihanuutta saatiin ylistää myös suomen kielellä ennen kuin sen käyttö vuoden 1937 lopussa lakkautettiin.
Mikäli tutkii aikakauden erityispiirteitä Karjalan kansalliskirjailijan, Jalmari Virtasen tuotannosta, jota sivumennen sanoen myös Gorki suvaitsi ylistää, saa helposti sen kuvan, että uudella yhteiskunnalla oli niin sanoakseni tšernyševskiläisiä piirteitä. Eräässäkin runossaan Virtanen kuvailee, miten hän lumoutuu nuoresta neidosta, joka nuoruuden innolla rakentaa Moskovan metroa ja toteaa, ettei tuo tyttönen sorja, kaikesta päätellen suinkaan ole orja!
Runossaan Stalin, jonka aikakauslehti Rintama julkaisi vuonna 1936, sosialismin aamunkoiton ollessa juuri nousemassa, sanoo Virtanen seuraavaa:

Sydänjuuria riemu on järkyttänyt
Joka hetki kun nään, miten kukkea nyt
isänmaamme on; kuin joka hermo sen elää
Joka liikkeessä viilan ja siveltimen,
Teräskotkan ja tankin –ja runottaren
Sama pyrkimys on, sama riemu se helää:
Se riemu, kun Stalinin johdolla saa
Maan onnelliseksi näin muodostaa
…..
Kun päivyt toi honkien kutreillen
Häälahjoja: helmiä rubiinien
Kesä-iltana –katselin kaunista kuvaa
Ja mietin: silmin jo seurata sain
Joka puolella onnea miljoonain,
Kylän, kaupungin ihmistä uudistuvaa.
Se on Stalinin kansaa, Sovettein maan!
Sen onnea kaikin me puolustetaan!

Epäonnekseen Virtanen kirjoitti väärällä kielellä, suomeksi ja pian havaittiin, ettei uudella Venäjällä ollut sille sijaa. Parin vuoden kuluttua runon julkaisemisesta Virtasen elämä päättyi niskalaukaukseen, mutta hän ei tietenkään ollut mikään erikoistapaus. Yli kymmenentuhatta suomalaista teki hänelle seuraa.
Utopia on käytännössä yleensä kauhea asia, kun ihanteesta poikkeavia ei voida hyväksyä eikä edes suvaita. Pidän joikseenkin varmana, että myös Stalin pyrki todella uudistamaan ihmistä ja säilyi siis jossakin määrin utopistina, vaikka ei hän tietenkään Leninin kaltainen höyrypää ollut alun perinkään.
Kun sosialistinen yhteiskunta koitti, oli viholliset raivattava tieltä. Tämän ymmärsi erinomaisesti myös Virtanen joka runoili:

Olen kuunnellut pauhua myrskyisten
Vesimassojen; vyöryä seuraellen
Minä mietin: tuon vertaan rahvahan vihaan
Sama voima on kiukulla miljoonien
Kun murskaksi iskee ne vihollisen
Joka tunkisi Sovettein valtion pihaan
Isänmaahan ja Staliniin rakkaus näin
Vihan salamat lyö vihamiehiä päin
…..

Luja kallio Stalin ja puolue on.
Kyy-trotskien koplat sen muistakohon



Stalinilainen tie helvettiin rakentui vihalle, jonka erityisesti Gorki havaitsi luokkataistelun ja siis edistyksen keskeiseksi polttoaineeksi, mutta tämän ei tarvitse merkitä sitä, että teloitukset suoritettiin jonkinlaisten affektien vallassa. Eivätköhän ne olleet työtä siinä missä muukin työ. Uuden yhteiskunnan rakentaminen vaati uhrinsa, minkä jokainen oli käsittänyt jo 1800-luvulla.
Traagista oli, ettei luvattu paratiisi toteutunut muualla kuin aikakauden kaunokirjallisuudessa ja journalismissa. Sankaruutta, eli uhrautuvuutta löytyi valtavasti ja ellei muuten löytynyt, sitä järjestettiin valtion puolesta. Sosialismin rakentamista varten kaivettiin valtava monttu, joka fyysisesti voidaan sijoittaa Moskovan Kristus Vapahtajan räjäytetyn kirkon paikalle.
Montun päälle oli tarkoitus rakentaa Neuvostojen palatsi, maailman suurin rakennus, jonka huipulla olisi sata metriä korkea Leninin patsas.
Käytännössä siihen ei rakennettu yhtään mitään, ellei rakennukseksi katsota sitä kuuluisaa uima-allasta, jonka monet Moskovan-kävijät vielä muistavat. Monttu oli, kotlovan, mutta siinä olikin kaikki. Vain metroaseman nimi oli kauan Dvorets sovetov, mutta muuttui sitten Kropotkinskajaksi.
Perestroikan aikana kuvattiin koko venäläisen utopian kohtaloa tarinalla, jossa vanha mummo tulee kysymään tietä temppeliin (kirkkoon): Mikä tie vie kirkkoon? Какая дорога ведет к храму? Hänelle vastataan, ettei mitään temppeliä olekaan.
Ihmeissään ja surullisena mummo jää kysymään: ”No miksi tie nyt sitten on tehty, ellei temppeliä ole”?
Yksinkertaisen kansanihmisen kysymys jätti intelligenteille jauhot suuhun. Mutta nythän se temppeli taas on paikallaan. Vuoden 1812 Isänmaallisen sodan muistoksi rakennettu Moskovan suurin kirkko seisoo taas entisellä paikallaan. Sen seiniä koristavat taas suurten taisteluiden muistotaulut. Siellä oli pari vuotta sitten näytteillä valtavia ihmismääriä kerännyt pyhäinjäännös, Neitsyt Marian vyö. Siellä esiintyivät samoihin aikoihin myös aikamme pravednikit, jotka tunnetaan nimellä Pussy Riot. Se on Venäjää se, там Русью пахнет, siellä siis tuoksuu vanhalta Venäjältä eikä Novorossijalta tai Neuvostoliitolta.

10 kommenttia:

  1. Sinun kirjoituksista tulee välillä mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit, joissa ajatus polveilee epäuskosta uskoon, Jumalasta helvettiin ja takaisin immanenttiin maailmaan.

    Kaiken kaikkiaan sanon tähän hätään, että olen vain iloinen kirjoituksistasi, silloinkin, kun en osaa oikein mitään hienoa kommentoida. Nämä sinun esseistiset mietteesi tulisi julkaista ja minä ainakin ostan ne heti, oli rahaa eli ei. - Eli siis viime kädessä varastan.

    Tämä kohta jäi minua myös sekä mietityttämään että naurattamaan:

    Perestroikan aikana kuvattiin koko venäläisen utopian kohtaloa tarinalla, jossa vanha mummo tulee kysymään tietä temppeliin (kirkkoon): Mikä tie vie kirkkoon? Какая дорога ведет к храму? Hänelle vastataan, ettei mitään temppeliä olekaan.
    Ihmeissään ja surullisena mummo jää kysymään: ”No miksi tie nyt sitten on tehty, ellei temppeliä ole”?

    Tuossa aiemmin siteerasin juutalaiskirjailija Singerin teosta. Vielä häntä enemmän holokaustin jälkeistä ihmiskuvaa pohtii Imre Kertesz. Jotakin noista venäläisistä mietteistä on nähtävissä näissä juutalaisissa kirjoituksissa.

    Kyllä itsensä edistyneeksi tulkinnut ihminen, ns. "intelligentsi", on sekä vaarallinen että paha. Parempi olisi, kun viimeistään tässä vaiheessa madeltaisiin maassa ja nuoltaisiin pölyä - siis tarkoitin vapaaehtoisesti, eikä niin, että ns. "edistykselliset" pakottavat väärinajattelijat nuolemaan lattioita ja syömään heidän oikeauskoista paskaansa.

    Melko katkeran makuista tuotosta se "intelligentsi" suoltaa, ja tuskin siinä on totuutta sen enempää kuin vastaavan kaltaisessa tuotoksessa heikommin ihmiskuntaan uskovien keskuudessa.

    Tällä en halua puolustaa massoja, ihmislaumoja tai mitä nämä napinpainajat ovatkaan, kunhan sanon, että napinpainajalla ja sillä hänen esimiehellään ei ole välttämättä kovinkaan suurta eroa.

    Itse asiassa tässä tulee mieleen, että miten ihmiseen yleensä tulisi suhtautua. Positiivisestiko? Pitäisikö minun olla innostunut, suojella ns. "ihmisyyttä"? Onko nämä mietteet jo mielisairautta - varmasti ainakin ihmismassan kannalta. Mutta ymmärtäisikö näitä pohdintoja "intelligentsi", jolla on erityistä lahjakkuutta näissä älyllisissä vihdonnoissa?

    t. Markus Mertaniemi, FT, Oulu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta. Mukava kuulla, että kiinnostaa! Itse en ole erityisemmin hurskauteen taipuvainen, mutta mielestäni historiaa ei voi lainkaan ymmärtää, ellei tätä dimensiota ota hyvin vakavasti.

      Poista
  2. "Se on Venäjää se, там Русью пахнет, siellä siis tuoksuu vanhalta Venäjältä eikä Novorossijalta tai Neuvostoliitolta."

    Olen täysin eri mieltä. Intelligenttinen Utopia oli vain yksi pieni osanen Venäjän monisyisestä historiasta.

    "Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin."

    Näin kasvatettiin hyödyllisiä idiootteja, joista myöhemmin tehtiin ruuveja, "винтики". Ne jotka eivät soveltuneet vintikoiksi, ne vaan kylmästi lopetettiin.

    Mutta mihin tarvittiin ruuveja?

    VastaaPoista
  3. Jos sallit, niin olen samaa mieltä. Ruuvit pitivät ennen konetta koossa.

    VastaaPoista
  4. Kiinnostava teksti! Erinäisten muiden historiallisten ja ajankohtaisten yhteyksien lisäksi nämä ihannemaailman kuvaukset asettuivat kiinnostavaan ja häiritsevään kontrastiin Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa - osin vastakkaisia, osin samanlaisia, ja ainakin keskenään resonoivia piirteitä ja kysymyksiä.

    VastaaPoista
  5. Seuraavat kommentit kuvaavat hyvin todellisuuden ja vasemmistolaisen idealismin välisiä eroja:

    Christopher Hitchens muistelee, että vuosi 1968 alkoi itseasiassa vuonna 1967 Che Guevaran tappamisesta. "Hänen kuolemansa merkitsi minulle paljon, samoin kuin lukemattomille kaltaisilleni silloin. Hän oli meidän esikuvamme."

    Vuonna 1968 "Painu seinää vasten!" kaikui Pariisista Chigagoon, Milanosta Mexico Cityyn. Opiskelijamellakat ajoivat Charles De Gaullen pois virastaan. "Koko maailma katsoo!" ulvoivat opiskelijamielenosoittajat, jotka muuttivat demokraattien kokouksen Chigagossa kyynelkaasun ja pamppujen orgiaksi. "Älkää luottako kehenkään, joka on yli 30 vuotta!" oli suosittu kertosäe Berkeleyn ja Columbian yliopistoissa, kuten myös "Che (Guevara) lives!"

    Yhdessä läntisessä pääkaupungissa jotkut nuoret mielenosoittajat olivat erityisen röyhkeitä ja epäkunnioittavia. He raivostuttivat ja pelästyttivät hallituksen, joka tuomitsi heidät ankarasti, ja kuvasi heitä "hipeiksi ja nuorisorikollisiksi". Hallitusta kauhistutti se, että nämä "anti-sosiaaliset elementit häpäisivät kansallisia symboleja! Polttivat lippuja! Polttivat kansallisten sankarien kuvia!" Nämä hipit kasvattivat pitkän tukan, pitivät rock and rollista, ja kutsuivat itseään "beat-sukupolveksi" ja "psykedeelisiksi". He olivat ilmiselvästi vaara kansalliselle vakaudelle ja he tulisivat kärsimään ankaria kurinpidollisia toimenpiteitä, erityisesti sen takia, että nämä nuorisorikolliset nautiskelivat erityisesti erään tietyn kansallisen sankarin kuvien tuhoamisesta. Jäykän autoritaarinen kansallinen sankari, jota vastaan nämä nuoret kapinalliset protestoivat, tunnettiin ankarana ja väkivaltaisena kurinpitäjänä, jolta puuttui täysin empatia ja huumorintaju. Hän inhosi rock and roll musiikkia ja haukkui "pitkätukkia ja laiskoja nuoria", ja yleensäkin kaikenlaisia merkkejä kurittomuudesta. Hän oli kirjoittanut, että nuorien täytyy aina "kuunnella tarkoin ja syvällä kunnioituksella niitä neuvoja, joita heidän hallituksensa vanhemmat antavat". Hän saarnasi koko ajan siitä, että opiskelijoitten ei tule ohjata itseään harhaan sellaisilla idioottimaisuuksilla kuin rock and roll musiikki, ja että heidän täytyy sen sijaan omistaa itsensä "opiskelulle, työlle ja armeijalle".

    Lukija on varmaankin jo kauan sitten arvannut, että tässä kuvataan Kuuban Havannaa ja Che Guevaraa. (Humberto Fontova, Exposing the Real Che Guevara And the Useful Idiots Who Idolize Him)

    Jatkuu ...

    VastaaPoista
  6. Osa 2.

    Kysymys: Miksi sinä et ole liberaali?

    Vastaus: No, oikeastaan sen takia, että liberalismi ei ole kolmiulotteinen näkökulma elämään. Se ei ole syvällinen eikä rehellinen ... Minun ensimmäiset näkemykseni olivat reaktioita tendenssimäiseen ehdotukseen johon liberalismi kietoutuu; kaikki on materiaalista, kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, kaikki elämät ovat yhtä arvokkaita, traagisuus on suurimmalta osin satua, kestä se irvistäen, muistatte varmaan sen naivin ja perusteettoman optimistisen asenteen, joka esiintyy Voltairen Candidessa, tiedättehän, kaikki on aina sinun parhaaksesi ja kaikki kääntyy aina parhain päin. Tämä täysin triviaali ja uskonnoton asenne elämää kohtaan sai minut pahoinvoivaksi ja kuvotti minua, ja minä ajattelin, että täytyy olla olemassa jotain parempaa kuin tämä.

    Kysymys: Ja sinä et mennyt mukaan kommunistien toimintaan, tarkoitan että monet henkilöt, jotka eivät ole liberaaleja, muuttuvat ajan mittaan kommunisteiksi ja marxisteiksi. Sinä et tuntenut vetoa näihin ideologioihin?

    Vastaus: En, koska olen aina uskonut ihmisten eriarvoisuuteen. Minä uskon, että eriarvoisuus on elämän perusta ja lisäksi moraalin perusta, koska uskon, että eriarvoisuus on moraalinen voima. Todellinen jakolinja vasemmiston ja oikeiston välillä ei koske sitä kuka kannattaa sosialistista sairaanhoitoa tai sellaisia jakavia toimenpiteitä, jotka liittyvät etnisyyteen tai abortteihin tms.; todellinen jakolinja kulkee filosofisesti siinä, ketkä kannattavat tasa-arvoa, pakotettua tai muunlaista, ja pitävät sitä moraalisesti hyvänä. Tasa-arvon kannattajat ovat laajasti määritellen vasemmistolaisia. Ne, jotka kannattavat epätasa-arvoa ja pitävät sitä moraalisena hyvänä, vaikka ovat usein liian peloissaan sanoakseen sen, ovat filosofisesti oikeistolaisia, jopa sellaiset maltilliset keskustaoikeistolaiset hahmot kuin esimerkiksi John Major, jotka puhuvat vapaudesta ja mahdollisuuksista. Sinulla on mahdollisuuksia ja sinulla on epätasa-arvo jopa markkinataloudessa. Kaikki oikeistolaiset liikkeet maltillisimmista radikaaleimpaan, suoraan läpi koko kirjon, uskovat, että epätasa-arvo on väistämätöntä ja tosiasia, sellainen asia, jonka kanssa on elettävä, joka on otettava huomioon ja käsiteltävä, ja itseasiassa on juuri niinkuin asioiden tulee olla. Siten ajatus siitä, että yhteiskuntaa voidaan muokata ja muuttaa sosiaali-insinöörien toimenpiteillä radikaalisti, jotta voidaan luoda enemmän tasa-arvoa, on täysin vastoin ajatteluani.

    Jatkuu ...

    VastaaPoista
  7. Osa 3.

    Muistan, että Trotsky sanoi aikoinaan, ennenkuin hän alkoi toimia yhdessä Leninin kanssa uudestaan, juuri ennen bolsevikkien vallankaappausta, että kun sosialismi on saatu perustettua, kun kaikkien tasa-arvo hallitsee, ja on saavutettu materiaalinen, opetuksellinen, terveydenhoidollinen jne. tasa-arvo, jokaisessa kadunkulmassa on Goethe, jokaisessa kadunkulmassa on Kant, kaikkialla on Stringbergejä jne. Huomaa, että nämä kaikki ovat eurooppalaisia kulttuurin sankareita. Se on täyttä hölynpölyä. Tällaiset nerot kulkevat eläessään useimmiten vastavirtaan, heitä useimmiten vihataan kun he ovat elossa, mutta kunnioitetaan syvästi kun he ovat kuolleet. Muiden ihmisten on usein vaikea tulla heidän kanssaan toimeen ja ymmärtää heitä kun he ovat elossa. He ovat luonnonoikkuja, ja vaativat tavallaan samanlaista erityiskohtelua kuin vammaiset, mutta ylösalaisin käännettynä. Ajatus, että sellaisia lopputuloksia voidaan ohjelmoida etukäteen sellaisella sosiaalisella ja poliittisella pakottamisella, joka tukahduttaa ja painaa alas ihmisten erilaisuuden, eikä pyri korostamaan ja ylentämään sitä, on täysin vastoin tosiasioita. Siten ne moraaliset ajatukset, jotka ovat marxilaisuuden ja sosialismin perusta, tai vasemmistolaisten demokraattien, vasemmistoliberaalien jne. kun tullaan äärivasemmistosta keskustaa kohti, eivät ole koskaan kiinnostaneet minua. Anarkismi tai muut individualistiset ideologiat ovat kiinnostaneet minua hiukan enemmän Nietzscheläisellä tavalla, mutta ajatus tasa-arvon moraalisesta hyvästä ei ole koskaan kiinnostanut minua yhtään. Siten marxismi ja sen haarautumat eivät ole koskaan olleet minua varten. Tämä siitä huolimatta, että on yksi osa-alue, jota kunnioitan heissä, ja se on heidän omistautumisensa teorioille ja ideoille, ja heidän uskonsa siihen, että maailma voidaan muuttaa, ja heidän vakavat tarkoituksensa. Kaikki valtavirtakonservatiivit on tomppeleita ja typeryksiä. He eivät koskaan uskoneet, että nämä vasemmistolaiset olisivat vakavissaan, he eivät koskaan uskoneet, että he ovat kuolemanvakavia huumorittomuudessaan, raivoamisessaan ja dialektiikassaan, siinä mitä he halusivat pakottaa muille ihmisille. He olivat täysin vakavissaan, ja sellainen "taantumuksellinen", lainausmerkeissä, näkemys, että heille voidaan nauraa ja heitä voidaan halveksia, joka oli esimerkiksi reaktio 60-lukulaisiin, on osoittautunut täysin vääräksi. Sellaisten ihmisten kulttuuriset näkemykset ovat voittaneet. Valtavirtakonservatiivit ovat kaikki eksyksissä keskellä merta, ja he eivät edes tiedä mitä on tapahtunut. (Jonathan Bowden, Interview with members of the “London New Right” at the Union Jack Club, 21 November 2009)

    VastaaPoista
  8. Pönöttäviä yli-ihmisiä on nykyinen mediamaailma täynnä,kunnes romahtavat. Esimerkkinä tolvanaksi osoittautunut pääministerimme. On kiinostavaa verrata amerikkalaisten päättäjien olemusta vaikkapa sodanjälkeisen polven habitukseen, näistä nykyisistä tulee pikemminkin mieleen vanhan roomanvaltakunnan senaattorit.

    VastaaPoista
  9. William Wordsworth about French Revolution

    - -
    Bliss was it in that dawn to be alive,
    But to be young was very heaven ! - - Oh ! times,
    - -
    2 riviä pitkästä runosta vuodelta 1805

    Paremmin ei voisi kuvata sitä mitä Konrad Lorentz kutsuu leimautumiseksi. Kaikki me tunnemme säeparin ja siihen sisältyvän ajatuksen jossain muodossa tai kielellä.

    hh

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.