keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Dostojevski ja Vergilius rannalla



Dostojevskin seurassa kyynisillä rannoilla

Kyynisten (Koira-) saarten rannalla makaa nyt ihmisiä tuhansittain ja taas tuhansittain, useimmiten puolikuolleen näköisinä. Suurin osa, ehkä seitsemänkymmentä prosenttia heistä onkin vailla tulevaisuutta, ellei sellaiseksi lasketa yhtä tai kahta vuosikymmentä jonninjoutavaa elämää. Hei eivät enää lisäänny eivätkä tuota.
Tai, itse asiassa, olen kuullut, että kuluttaminen onkin nykyään yhtä tärkeää kuin tuottaminen. Kuluttaako tämä joukko mitään, kun se ei tarvitse edes vaatteita?
Tässä vastaus on suureksi tyydytyksekseni myönteinen. Tämä porukkahan, siis me, olemme terveyspalveluiden suurkuluttajia. Seutu onkin täynnä niiden tuottajia ja ne ovat erittäin kalliita ja konstikkaita. Täällä oikeastaan eletään unelmaa, nyt kulutetaan ne rahat, jotka joskus on tuotettu, kuinkas muuten? Kuluttaminenkin on sankaruutta ja ehkäpä juuri se sitä vasta onkin?
Mutta koko tässä näkymässä on jotakin outoa. Tuhansia ja taas tuhansia alastomia ruumiita, miljoonakin varmaan. Miten kaunis voikaan alaston ihmisruumis olla, sanotaan. Mutta ellei tätä kaikkea näkisi, tuskin tietäisi miten ruma se voi olla. Ja rumuus vain lisääntyy niistä valtavista säiteilyannoksista, joita ihmiset keskittyvät ottamaan. Jokainen tietää, että säteily tappaa, mutta koska ultraviolettisäteet tappavat heikommalla mekanismilla ja epävarmemmin kuin gammasäteily, niille altistutaan sitäkin innokkaammin. Ainakin ne rumentavat kauhealla tavalla, mutta toisaalta niiden nauttiminen kuuluu asiaan ja on aika miellyttävää.
« Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita. »

Kuulin takaani äänen, joka puhui filippiiniläisellä korostuksella. Itämaiselta näyttävä pieni mies tarjosi kätensä: ”Virgilio”! ”Sano Gil vaan!”
-Vihavainen, mutisin hölmösti, vaikka ymmärsin, että tilanne oli harvinainen ja juhlallinenkin. Kaduin heti puutteellista eleganssiani ja vannoin, että seuraavalla kerralla keksin jotakin henkevää. kuten meillä Savossa on tapana.
-”Siis tämä Hilario?” Halusin vielä varmistaa, mutta miehen surullinen olemus paljasti, että hänen lisänimensä oli annettu vain pilkanteon takia.
-”Niin, olen, tai pikemminkin olin, maallisen onnen ja erityisesti naiskauneuden asiantuntija. Nyt niin sanoakseni eläkkeellä , retrato. Manan majoille vetäydyin, kun hetki koitti.”
Todellakin, mies oli tarkemmin katsoen vain varjo, mutta naiskauneutta hän aivan ilmeisesti ymmärsi erinomaisesti. Oikeaa seuraa siis tavallaan ja tavallaan ei.
-Suvaitkaapa sanoa, kysäisin, miksi puhuitte minulle ”elon keskipäivästä” tai siis ”keskitiestä” mezzo del cammin? Onhan täällä melkein jokainen jo kalkkiviivoilla, laskipa miten tahansa.
-No, katsokaas, señor, eipä täällä juuri kukaan ymmärtäisi, jos puhuisin heille totta. Se, mikä on kaikkein ilmeisintä, on vaikeinta käsittää. Puhun hölmöille, kuten heille pitää puhua ja oppineiden kanssa sitten vaikk latinaa, jos he sattuvat ymmärtämään. Naisten kanssa, muuten, italiaa. Sinulle myös, koska tiesin, mitkä kysymykset askarruttavat vanhaa henkeäsi.
-Niin, Dostojevski, hyvä ystäväni kertoi, että kauneus pelastaa maailman, mir spasjot krasota. Mutta millainen kauneus, Nastasja Filippovnanko, jolle se oli hänen elämänsä onnettomuus vaiko Grušenkan, joka pani vanhan Karamazovin tolkuttomasti himoitsemaan itseään. Kuitenkin Fjodor Mihailovitsšin todistuksen mukaan Grušenkan kauneus oli vain hetkellinen kukinto, kuin uni ja varjo vain. Hän oli jo pullistumassa matroonaksi, jota kukaan ei viitsisi vilkaistakaan. Kuten suuri Kaarle Gallialainen sanoi: tytöt, ruusut ja sopimukset kukoistavat aikansa, mutta vain aikansa…
-Olen tosiaan kauneuden asiantuntija ja tiedän siitä yhtä ja toista, mutta tuosta logiikasta en ymmärrä mitään. Tiedän, että liha- ja luu yhdessä sarveisaineen ja vastaavan massan kanssa saattavat joskus yhdistyä hämmästyttävällä tavalla. Kaarissa, joita näemme, liikkeen sulossa, katseen viehkeydessä luulemme näkevämme taivaan. Tämä on meille annettu, jotta kuvittelisimme turhia. Vanha Karamazov tarjosi tolkuttomasti rahaa Grušenkalle ja mistä hyvästä? Mitä olisi ukkopaha saanut vastineeksi? Intohimoa vai? Gil naurahti katkerasti.
-Onko kauneus siis enemmän valtaa? Viekö se pikemminkin helvettiin? Siinä tapauksessahan siis rumuus voisi pelastaa maailman?
Kaikki loksahti paikalleen. Rumuudella on merkitys ja se on nimenomaan maailman pelastaminen. Se tekee ihmisistä intohimottomia, objektiivisia ja kunnollisia. Mitäpä sanoikaan karjalaisukko pojalleen: ”Älä sie poika ota kaunist’ akkaa, kauneus se kattoo pois! Ota sie ruma –rummuus se eiko lissääntyy!”
Tässä oli siis jo kansanviisauden löytämä totuus. Ja kyllähän kansa tietää! Narodnaja mudrost, kuten venäläinen sanoo, on viisaampaa kuin mikään tieteisoppi tai kamarioppineiden viisastelu. Oppikaamme siitä! Ja Virgilio nyökkäsi hyväksyvästi ja hänen varjonsa liukeni ilmaan, joka alkoi väreillä aamuauringossa.
Ne mezzo del cammin… Hetkinen, keski-ikäisiä on täällä kovin vähän, nuoria vielä vähemmän. Jos veli Vergilius, Gil siis, olisi vielä täällä, hän varmaankin voisi esitellä kaikkea tätä nimenomaan helvetin näkökulmasta: katsopas, tuolla on melanooma, jota hän kypsyttelee, tuota vaivaa kihti, tuon kävelyssä näet nivelrikon ja tuolla taas on pitkälle edennyt dementia. Kaikki nämä ovat esikartanossa odottamassa vuoroaan, he eivät ole  enää merkittäviä. Taisin kyllä sanoa, että ovat merkittäviä kuluttajia, riippakivi aktiiviväestölle kuitenkin.
Mutta Gil oli jo antanut minulle riittävästi ymmärrystä tätä kaikkea arvioidakseni. Siksi en enää häntä tarvinnut.
Mutta onhan täällä myös paratiisi. Ehkäpä Fjodor Mihailovitš suostuisi kertomaan siitä jotakin, jos osaisi?  Lisääntymisikäisiä naisia ja tyttöjä makaa ja kävelee itse asiassa täällä aika paljon. Jotkut ovat niin kauniita, että veret seisahtuvat. Kerran kaksi tyttöä pelasi sulkapalloa alasti, paikan muistan hyvin. Sen ohi mennessään odottaa aina vieläkin ehkä voivansa nähdä jotakin unohtumatonta. Siitä on kyllä jo kolmekymmentä vuotta… Ehkä en edes oikeasti muista, vaan ainoastaan muistan, että muistan. En tuntisi heitä, jos vastaan tulisivat, eikä heitä sitä paitsi enää ole. Siis ei ole siinä muodossa, tarkoittaen niissä muodoissa.
Ei täällä suinkaan ole pelkkää rumuutta. Joka kolmastuhannes naisvartalo on tyrmäävän kaunis ja satavarmasti se on myös asetettu näytille siten, että tulee edukseen esille. Mutta katsominen on tietenkin kielletty.  Miten oikeastaan on mahdollista, ettei sen ympärille synny rinkejä? Tiedän, että tuhannet miehet eivät parempaa ajanvietettä tarvitsisi. Tai, no… Siitä syntyisi ennen pitkää jotakin ikävää. Konflikti? Tuijottaminen on äärimmäisen sopimatonta, kuten jokainen ymmärtää ja tietenkin itse asiassa kaikki katsominen.
-Fjodor Mihailovitš, miksi tapoihin kuuluu, että ilmestyksen nähdessäsi et millään, vähimmälläkään tavalla osoita, mitä näit? Sillä pakkohan se oli nähdä edes sen sekunnin murto-osan verran. Rykäiseminen olisi naurettavinta, mitä voit tehdä ja typerä toljottaminen ehkä vasta seuraavaksi typerintä. Kannattaako näyttää täysin poissaolevalta ja ehkä hieman vihaiselta? Niin kaikki tekevät, cosi fan tutti…
Fjodor Mihailovitš hymyili sarkastiseen tapaansa: tämä on meille annettu siksi, että ymmärtäisimme viheliäisyytemme. Himokkuushan ei tietääkseni ole enää pahasta kuten ei ollut ennenkään, mutta naurettavuus kyllä. Sanopa, kuka tämän näytelmän henkilöistä ei ole naurettava?
-Ehkä tuo enkelinkasvoinen viattomuus tuolla… yritin. Fjodor huokasi raskaasti. Unohdat, että luoja on luonut myös meidät, pedofiilit. Älä rupea opettamaan minua tässä asiassa. Mene vain noitten urheilijatyttöjen perään ja mieti, mitä tapahtuu sisäiselle arvokkuudellesi ja vähän ulkoisellekin…
Ja Fjodor hymyili surullista hymyään, jossa oli kärsimyksen tuomaa ymmärrystä ja jaloutta. Kumarsin hänen varjolleen ja siirryin katselemaan nuoruuden muotoilemia ihanuuksia, joita olikin anteliaasti tarjolla.

Ohi juoksevat tytöt oli puettu täysin vartalonmukaiseen sukkamaiseen asuun, joka toi täydellisesti esille vartalon muodot. Tätä tarkkailevien tuhmien (dirty) setien mielestä olisi muuten aivan asiallista ja hieman pakkokin lähteä kirmaamaan perään, mutta ehkäpä vain tieto, milteipä varmuus siitä seuraavasta akillesjännevammasta, nivelrikosta ja muusta vastaavasta palauttaa tälle porukalle järjen, ellei sitä muuten ole. Itse asiassa ei kyllä näy sellaisia hölkkääjien laahuksia, joita odottaisi näkevänsä eräiden vartaloiden seuraajina.
Ehkä ihmiset ovatkin oikeasti paljon säädyllisempiä kuin miltä he näyttävät. Olen kuitenkin epäileväinen. Mitä kertoisikaan tästä seurakunnasta veli Dostojevski suuressa satiirissaan? Turgenev kuvaisi tätä varmaan myös hyvin viiltävästi, Tolstoi raivokkaan moralistisesti, mutta parhaiten kuitenkin Dostojevski. Hän ymmärtäisi, vanha syntisäkki. Kyllähän nuo muutkin kaiken ymmärtäisivät, mutta Fjodor Mihailovitsin näkökulma olisi suvaitsevaisempi, enemmän sellaiselle naurettavalle ihmiselle ominainen.
Mutta nämä toverit, rohkenenko sanoa, ovat tietenkin jo kuolleet aikanaan ja sama koskee Dantea ja Vergiliusta. Mutta onhan meillä nytkin kokonainen ammattikunta katseen ja halun teoreetikoita ja erilaisia tasa-arvon profeettoja, jotka tietävät, ettei rumuutta ainakaan ole, vaikka kauneus ehkä on. He osaisivat pätevästi paheksua katsettani ja löytää positiostani ressentimentin, jota en itse ymmärrä enkä pysty näkemään.
Mennessään Dostojevski oli huikannut, ettei hänellä ollut pääsyä helvetin syvimpiin piireihin, vaan sinne minut johdattaisi Rosenberg. Tunsin kylmiä väreitä, mutta tiesin, ettei minulla ole ikeutta kieltäytyä.
Niinpä jäin istumaan rantakivelle ja odottamaan, että Mythus des zwanzigsten Jahrhudertsin tekijän kälveä haamu saapuisi kukaties luennoimaan rodunjalostuksesta pitkäpiimäisellä Studienrat-nuotillaan Besserwisserin ilmein. Pian kuulin kahahduksen, jollainen aina syntyy haamun saapuessa tai hameen hulmahtaessa kevättuulessa Pont des Arts-sillalla.
 Tarkemmin katsoen olento näyttikin ilmielävältä ja hymyili, mutta vinosti. Oliko se sittenkin nainen… Yritin nousta paetakseni, mutta helvetti tuli luokseni ilman että olisin itse liikkunut minnekään. ”Foucault…” sanoi ääni…
 Heräsin omaan huutooni ja huomasin itse asiassa olevani sidottu sänkyyn niin kutsutuilla lepositeillä. Ystävällisen näköiset valkotakkiset hoitajattaret naureskelivat: ”Mitenkäs meillä nyt noin huudellaan? Taisi olla levoton yö?” Toinen heistä oli tavattoman kaunis nainen… Hän pani tekohampaat suuhuni ja hymyili ystävällisesti.

17 kommenttia:

  1. "”Mitenkäs meillä nyt noin huudellaan? Taisi olla levoton yö?” Toinen heistä oli tavattoman kaunis nainen… Hän pani tekohampaat suuhuni ja hymyili ystävällisesti."
    ...
    Eivät olleet vielä robotteja, nuo ystävällisen näköiset valkotakkiset hoitajattaret...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin. Vain vanhuksissa on toivomme. muut eivät enää tarjoa töitä.

      Poista
  2. Kun köpöttelen rakkaan vaimoni kanssa käsikynkkää ja edellä koikkelehtii ihonmyötäisissä sukkahousuissa seksikäs takapuoli ja kun yritän kääntää katsettani vaivihkaa sivummalle vaimoni tökkää kevyesti kylkeeni etkö huomaa...

    Maria Schell muuten näytteli Grušenkaa viehkosti.

    Teksti oli suorastaan nautittavaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä fiksut vanhat naiset ovat parasta seuraa.

      Poista
  3. VOEHAN TiMO!
    Tätä on saatava lisää - ehdottomasti.

    trew. Veljesi Arktisesta hysteriasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. Itse asiassa jotakin tällaista sälää löytyy blogista vetusvates, vaikka ei siellä kukaan käy.

      Poista
    2. vetusvates, Die Fehler Der Unvissenheit sind verzeilich, mutta nyt kun tuo löyty niin pitääpä poiketa sillontällön!

      Pekka Tammi s/y Meri-Lurkki, ensi suvena toivottavasti Gotlannin ympäri ja etelämmäksikin jos hyvin sattuu.
      (...jos sinne vielä sotalaivojen sekaan soppii!)

      Poista
    3. Sinne taidan ängetä minäkin, uudet purjeet Kristiinaan on tilattu. Tööttäillään, jos tavataan!

      Poista
  4. "Dostojevskin seurassa"

    "-- Asuuko täällä kollegioasessori Kovalev?
    -- Käykää sisään. Minä olen majuri Kovalev, Kovalev sanoi hypähtäen kiireesti pystyyn ja avasi oven.
    Sisään astui komea poliisivirkailija, jonka poskiparta ei ollut liian vaalea eikä liian tumma ja jolla oli melko pyöreät posket, sama joka kertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.
    -- Tekö olette kadottanut nenänne?
    -- Minä juuri.
    -- Nyt se on löytynyt.
    -- Mitä te puhutte? majuri Kovalev huusi. Hän oli ilosta sanaton. Hän tuijotti edessä seisovaan poliisiin, jonka täyteläisillä huulilla ja poskilla kynttilän värisevä valo kirkkaana häilähteli. -- Miten se löytyi?
    -- Merkillisen sattuman kautta: se napattiin miltei kesken matkan. Se oli nousemassa vaunuihin ja aikoi lähteä Riikaan. Ja passikin oli jo ajat sitten kirjoitettu erään virkamiehen nimelle. Ja mikä merkillisintä, minä itsekin luulin sitä herrasmieheksi. Mutta onneksi minulla oli lasit mukana ja minä näin heti paikalla, että se oli nenä. Sillä minähän olen likinäköinen, ja jos te asetutte minun eteeni, minä näen vain että teillä on kasvot, mitään muuta minä en erota, en nenää enkä partaa enkä yleensä mitään. Minun anoppini, siis vaimoni äiti, ei hänkään näe yhtään mitään.
    Kovalev oli suunniltaan ilosta..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gogol ja Dostojevski

      olivat hyviä kamuja ymmärtämään venäläistä vallankumousta, mutta "Nenän" filosofia on näköjään vieläkin "näkemättä". Niinhän jonkun anoppikin teki.

      Poista
  5. "Dostojevski ja Vergilius rannalla"

    Vihavainen kirjoittaa jo Gogolin tasoista tekstiä. Onko se hekumallista realismia? tai jotain semmoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Genre etsii vasta löytäjäänsä ja luokittelijaansa.

      Poista
    2. Vai irrealistista hekumointia?

      Poista
  6. "Kuitenkin Fjodor Mihailovitsšin todistuksen mukaan Grušenkan kauneus oli vain hetkellinen kukinto, kuin uni ja varjo vain. Hän oli jo pullistumassa matroonaksi, jota kukaan ei viitsisi vilkaistakaan. Kuten suuri Kaarle Gallialainen sanoi: tytöt, ruusut ja sopimukset kukoistavat aikansa, mutta vain aikansa…"

    Näinhän asiat täällä Telluksella ajan ja paikan kahleissa ovat. Surullista. On.

    Ja nuoruuden ja kauneuden katoavaisuutta olen yrittänyt opettaa useita kertoja "vanhoille" heidän tanssiessaan liikunnansalissa vanhojen päiviänsä. Elämän ja kauneuden katoavaisuus on tullut ainakin fiksuimmille selväksi lausuessani japanilaista tankaa nuoruudesta ja kirsikankukista:

    "Oi nuoruus, oi nuoruus
    kuin kirsikkapuu!
    Hetken kukkii,
    pitkään lakastuu."

    Tämä tietenkin koskee ennen kaikkea naisia, jotka rupsahtavat 4-kympin jälkeen todella nopeasti.

    Sitä vastoin Me miehet vanhenemme kuten viini; mitä enemmän vuosia sen täyteläisempi maku. Viini ja miehet parantuvat vanhetessaan. Tämä on tosiasia eli fakta, joka varmaan on osasyynä feministien mieskammoon ja -inhoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuvostoliiton johtajat olivat miehiä. Parantuivat vanhetessaan?

      Poista
  7. Tässä taas yksi syy olla maailmaan sangen tyytyväinen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.