maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kriittisyys ratkaisee





Kriittisyys ratkaisee kaiken

Suuresti arvostamani opettaja ja tutkija Osmo Jussila sanoi aikoinaan, että poliittinen historia tieteenalana on erikoislaatuinen siinä suhteessa, että jokainen arvelee olevansa sillä alalla asiantuntija.
Itse asiassa tämä on understatement, sillä hyvin usein maallikko arvelee olevansa ehdottomasti pätevämpi kuin ammattitutkija, koska jälkimmäiset hänen mielestään kirjoittavat tendenssimäisesti ja vääristelevät selviäkin asioita, vaikka oikeaa tietoakin on saatavilla.
Tässä tietenkin joutuu kysymään, miksi tällainen kriitikko epäilee, etteivät ammatikseen tutkivat voi olla rehellisiä ja mistä ja miksi hän kuvittelee saaneensa parempaa tietoa?
Selitys saattaa olla aika yksinkertainen ja se liittyy juuri näiden kriitikkojen omaan yksinkertaisuuteen. Kullakin aikakaudella on omat vallitsevat näkemyksensä, paradigmat, jotka muuttuvat hitaasti ja sisältävät monia lausumattomia oletuksia. Sellaisten haastaminen horjuttaa niiden varaan maailmansa rakentaneiden ihmisten mielenrauhaa ja sen mukaisesti myös heitä suututtaa, paljonkin.
Niinpä omiin henkisiin kykyihinsä uskova (kukapa ei uskoisi?) kriittinen henkilö rientää heti hakemaan sellaista tietoa, joka puhuisi tutkijan rienaavia johtopäätöksiä vastaan. Niitä tietenkin löytyy ja luonnollista on, että mitä jyrkemmässä ristiriidassa ne ovat tutkijan näkemyksen kanssa, sitä varmemmin niitä pidetään tosina.
 Paremman puutteessa voidaan käyttää metodia, jota venäläiset kutsuvat nimellä обс одна баба сказала –muuan akka kertoi. Mutta toki kovempiakin argumentteja aina löytyy. Promiskuiteetti kaiken mahdollisen ”kriittisen” aineksen käytössä ja niiden kasaaminen yhteen saattaa monen mielestä olla mahtavin kritiikin ase, joka omalla painollaan vie aina ja varmasti totuuteen.
Todellinen ongelma on kuitenkin muualla ja se liittyy tehtyihin kysymyksiin. Ne nimittäin määräävät myös, millaisia vastauksia on mahdollista saada ja juuri niiden asettamisessa aikakaudet eroavat toisistaan ja paradigmojen muuttuessa huomaamattomasti ne muuttavat kriittisyyden epäkriittisyydeksi ja vapaan ajattelun konformismiksi.
Muuan esimerkki: Helsingin Sanomien kolumnisti vertasi hiljattain nykyisiä poliitikkojen haastatteluja niihin, joita tehtiin muutama vuosikymmen sitten. Oliko journalismi silloin parempaa? Kriittisempää?
Toimittaja, joka ehkä oli katsellut vanhoja nauhoituksia, teki saman päätelmän, jonka minäkin voisin pettävän muistini perusteella tehdä: olivathan ne haastattelut ”tiukempia”, toimittajat jankkasivat jankkaamasta päästyään vastauksia omiin ”kriittisiin” kysymyksiinsä, jotka usein liittyivät neuvostovastaisuuteen ja YYA-liturgiaan. Ettei vain haastateltavalla tai tämän puolueella olisi ollut jotakin neuvostovastaista mielessään tai jopa tilillään? Entä tunnettiinko YYA-liturgia niin hyvin, ettei voinut syntyä epäluuloja enempää kotimaassa kuin ulkomailla? Kompastuisiko salavihainen antikekkoslainen tiukkaan kysymykseen?
Siinä siis oli aikansa kriittisen journalistin tehtävä. Voidaan kysyä, miksi hän teki niin kuin teki. Pakotettiinko hänet? Pelkäsikö hän jotakin? Oliko hänet lahjottu? Oliko hän ajattelukyvytön älykääpiö?
Mikään näistä selityksistä ei ole riittävä ja tuskin edes uskottava. Kekkosen aikana ja vielä hieman sen jälkeenkin oli maassamme kerta kaikkiaan vallalla tiettyjä oletuksia siitä, mitä totuus idänsuhteistamme on ja mitä sen selvittäminen vaatii. Journalistit milteipä in corpore ymmärsivät, että politiikassa suurin vaara oli neuvostovastaisuus, joka erityisesti kätkettynä ja jopa uinuvana sekä myös pahantahtoisena ”neulanpoistopolitiikkana” vaaransi maamme aseman ja presidenttimme elämäntyön.
 Niinpä kriittinen journalisti kaivoi esille viimeisenkin kätketyn neuvostovastaisuuden ilmentymän.  sellaiset tutkijat, kuten Jussila, joka haastoi koko vallitsevan paradigman, olivat journalisteille käyttökelpoisia vain sensaation aiheina, joiden kohtalolle journalisti saattoi vahingoniloisesti nauraa. Kriittinen maallikko, joka ei osannut purkaa suuttumustaan lehdissä saattoi esimerkiksi lähettää tutkijalle käytettyä vessapaperia.
Mitäpä sitten on kriittisyys nyt? Se kriittisyyden laji, jonka parhaiten tunnemme nykyisestä lehdistöstä ja eritoten iltapäivälehdistä, liittyy suomettumiseen. Perusoletuksena on, että kansalta halutaan taas kätkeä jotakin, jota ei syystä tai toisesta uskalleta sanoa. Siispä sellainen ajattelu ja kirjoittelu, joka on mahdollisimman kaukana tuosta oletetusta kieroilusta, on kaikkein kriittisintä ja siis kaikkein oikeinta ja totuudellisinta ajattelua.
Aivan pieni esimerkki: Eikö Venäjä muka nyt uhkaa Suomea? On havaittavissa, että kriittinen toimittaja kysyy, miksi näin väitetään ja ihmettelee miksi asiaa vältetään tunnustamasta. Koska hänen käsityksensä  mukaan monet tosiasiat puhuvat toista (vrt. obs-metodi), täytyy asialle olla joku kunniaton syy, joka kriittisen ajattelijan on kaivettava esille. Kukaties kyseessä on pelko? Vai onko se sensuuri? Lahjonta? Tyhmyys? Ne eivät ainakaan tule kukoistamaan tämän toimittajan kautta!
Olipa kyseessä mikä näistä asioista tahansa, on näköjään vallitsevan paradigman puitteissa selvää, että totuus löytyy tietyltä suunnalta ja mitä kauemmas sinne mennään, sitä pitemmälle totuudessa päästään. Mikäli joku EU:n tiedustelupäällikkö tai Suomen puolustusvoiman komentaja selittää, ettei ole havaittavissa Venäjän uhkaavan Suomea, on se vain lisäperuste uskoa asian olevan todennäköisesti suorastaan niin, että se valmistautuu hävittämään koko maan ydinsodalla ja on jo tehnyt sitä varten kaikki valmistelut. Asia on vain uskallettava sanoa. Siinähän se kriittisyys punnitaan.
Tiedän, että moni kiiruhtaa heti esittämään sen vastaväitteen, että silloin suomettumisen aikana asioista todella oli vallalla harhaiset käsitykset, kun ne taas nyt ovat realistiset ja todenmukaiset. Tämä ei valitettavasti osoita erityisen suurta ymmärrystä historian luonteesta. Luuleeko joku todellakin, ettei Kekkosen aikana lainkaan uskottu siihen mitä puhuttiin? Oliko kyse yksinkertaisesti valehtelusta? Jotkut väittävät näin, mikä on ymmärrettävää, mutta kaukana totuudesta.
Pelkään pahoin, että maassamme saatetaan muutaman vuosikymmenen kuluttua ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi suurin osa maamme poliittisesta eliitistä sulki 2010-luvulla silmänsä siltä, mitä katastrofaalisia seurauksia tulee olemaan hallitsemattomalla ja kritiikittömällä maahanmuuttopolitiikalla, jota suorastaan ylistettiin maamme pelastajaksi ja pyrittiin maksimaalisesti laajentamaan. Oliko (siis onko) kyse pelosta, valehtelusta, tyhmyydestä vai kyvyttömyydestä kriittiseen ajatteluun?
Mitään noista asioista ei voi eikä pidä sulkea selityksistä pois, olemmehan vain vajavaisia ihmisiä kaikkine rajoituksinemme. Tärkein selittävä tekijä on kuitenkin se paradigma, joka lausumattomana säätelee ja rajoittaa niitä kysymyksiä, joita tämä aikakausi tohtii esittää.
Eivät aikakaudet ole veljeksiä ja jokaisen ominaispiirteet on tunnettava, jotta niitä voisi ymmärtää. Toki pysyviä asioita on. Niitä ovat juuri edellä mainitut pelko, hölmöys, lahjottavuus ja niin edelleen. Mutta eivät ne yksin maailman kohtaloa ratkaise eivätkä ne voi estää totuuden löytymistä.
 Uskon ja tässä voi kyllä olla annos hyväuskoisuutta, että totuus löytää aina joskus tien voittajaksi. On mielestäni sattuvasti sanottu, ettei se ole mikään suuri miekkaa heilutteleva sankari, joka lakaisee viholliset kumoon, vaan pieni ja vaatimattoman näköinen mies. Se on uurastaja, joka viimein kapuaa hiljenneen taistelukentän jäänteiden päälle ja kertoo, miten asiat olivat kaikessa karussa banaalisuudessaan.
Saattaa olla, että totuuden aika tulee vasta sadan vuoden kuluttua tai myöhemmin, kun poliittiset intohimot ovat laantuneet, kuten vuoden 1918 käsittelyssä on tapahtunut, mutta kyllä se sieltä tulee. Mielellämme me kaikki varmaan näkisimme sen jo tässä ja nyt, mutta hätäily ei yleensä asiassa auta.

16 kommenttia:

  1. Strategiseen ajatteluun kuuluu olemassa olevan tiedon oikea-aikainen hyödyntäminen.

    Pian nähdään saavuttaako joku hallitusneuvotteluissa torjuntavoiton, vai kuuluuko kansan ääni; pidetäänkö koskemattomana ruotsinkielen asema jumalanruoskan ja pyövelinmiekan yhdistelmänä akateemisessa työelämässä?

    VastaaPoista
  2. Taitaa todellakin olla niin, että kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mistä ei puhuta, tai ei voida puhua, kuin siitä, mistä puhutaan. Jos jostain aiheesta ylipäätään käydään keskustelua, niin siitä ihmisillä on väkisinkin edes jotenkin realisistinen käsitys. Vaikka nyt Venäjän uhasta: vaikka ihmiset liittäisivät aiheeseen emootioitaan, ennakkoluulojaan ja vaikka mitä, ei itse tilannekuva voi suurella enemmistöllä olla täysin harhainen. Se voi olla vain vinoutunut. Maahanmuutto kuuluu sitten ennemmin niihin puhumattomiin asioihin, ja keskustelemattomassa argumentoinnissa on esimerkiksi mahdollista samaan aikaan perustella maahanmuuttoa Suomen talouden tarpeilla ja julistaa, kuinka ihmisille ei saa laittaa hintalappua, jos joku arvioi tätä taloudellista hyötyä kriittisesti.

    Ainakin insinööritieteissä, jotka ovat itselleni tutumpia, asia on suunnilleen näin. Kun jokin katastrofi tapahtuu tai suunnitelmilla on arvaamattomia seurauksia, syynä suunnittelussa on harvoin se, että oltaisiin laskettu väärin. Sen sijaan on käynyt niin, että kukaan ei ole ylipäätään huomannut potentiaalista ongelmaa ja se on jäänyt suunnitelmissa kokonaan käsittelemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wittgenstein taisi tokaista, että "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen."

      Tätä siis noudatetaan meilläkin edelleen säntillisesti ;)

      Poista
    2. Joku muu on sanonut, että "Vaitiolo on kultaa, puhuminen hopeaa."

      Poista
    3. Ja varmaankin suuresti ottaen tunnustamattomille ongelmille ei ole kieltä eikä asiaankuuluvaa kategoriaa ja siksi niitä ei voi edes yrittää ratkaista.

      Poista
  3. Luulen Wittgensteinin tarkoittaneen, että on olemassa asioita, joista ei voi puhua, kun niille ei ole kieltä. Siksi man muss schweigen, mikä on kategorisempaa kuin olisi soll schweigen, joka myös mielestäni sisältää velvoitteen toisin kuin muss.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin umpimaallikkona ajattelen. Aina on asioita, jotka ovat kulloisenkin kielipelin ulkopuolella ja siksi sen tavoittamattomissa. Niistä ei voi puhua, koska kieli (ajatus) ei niitä pysty kattamaan.

      Eri juttu sitten on, kuinka laajan ja ilmaisuvoimaisen kielipelin itse kukin valitsee ja mitä sillä valinnallaan sitten siinä samalla sulkee ulos ajattelustaan.

      Poista
  4. "Tässä tietenkin joutuu kysymään, miksi tällainen kriitikko epäilee, etteivät ammatikseen tutkivat voi olla rehellisiä ja mistä ja miksi hän kuvittelee saaneensa parempaa tietoa?"

    Eikös ammatikseen tutkivienkin joukossa ole koulukuntia, jotka suhtautuvat kriittisesti (kyseenalaistavat) toistensa käsityksiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko siis niin kuin lasten piirileikissä lauletaan, että:

      "Piiri pieni pyörii, lapset..."

      Siis:

      "Tässä tietenkin joutuu kysymään, miksi tällainen kriitikko epäilee, etteivät ammatikseen tutkivat voi olla rehellisiä ja mistä ja miksi hän kuvittelee saaneensa parempaa tietoa?"

      Eikös kussakin kuppikunnassa ajatella, että juuri meillä on saatu parempaa tietoa?

      Kuka ratkaisee, kuka (muu) kuvittelee saaneensa parempaa tietoa?

      Poista
  5. Tärkeää on voittaa, tärkeämpää taistella:

    "Kaikki kuntoon" linja on ennen muuta älyllisesti perusteltu valmius ja taipumus edistää isänmaan etua ainoalla oikealla tavalla. Siihen liittyy emotionaalinen puoli, joka lähinnä tarkoittaa moraalista tyydytystä ja ylemmyyttä sen johdosta, että on kyetty nousemaan juoksuhautoihin jääneiden eilispäivän miesten tasoa ylemmäs ja ymmärretään realiteetit. Siitä ja vain siitä kaikki viisaus alkaa ja saattaa alkaa. Asia on niin triviaali, ettei sen kieltäjiä voi kuin halveksia, ehkä joskus voidaan ymmärtävästi sääliä.
    "Kaikki kuntoon" liike ei kuitenkaan ole varsinainen uskonnollinen liike. Ehkä sitä saattaa jonkinlaisena kansalaisuskontona pitää ja sen oikeuden ja välttämättömyyden tunnustaminen on tietenkin politiikan piirissä eräänlainen Test Act, jonka suorittajat ainoastaan ovat kelvollisia kansakunnan palvelukseen poliittisella areenalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fiksu repliikki ja kuulostaa tutulta. Mistä lienee?

      Poista
    2. No, sehän on ote älynväläyksestäsi tässä blogissa viime joulukuun 21. päivältä.

      Oman älynväläykseni koin eilen huomattuani että analyysisi pätee myös tulevaan kunhan muutin Kekkosen tilalle "Kaikki kuntoon" ja aikamuodon tähän päivään. Taas hoetaan luottamusta, luottamusta ja luottamusta, vai meneekö se, että "Suomi on länttä, länttä, länttä; siksi ruotsi, ruotsi, ruotsi"

      Poista
  6. " Eivät aikakaudet ole veljeksiä ja jokaisen ominaispiirteet on tunnettava, jotta niitä voisi ymmärtää. Toki pysyviä asioita on. Niitä ovat juuri edellä mainitut pelko, hölmöys, lahjottavuus ja niin edelleen. Mutta eivät ne yksin maailman kohtaloa ratkaise eivätkä ne voi estää totuuden löytymistä.
    Uskon ja tässä voi kyllä olla annos hyväuskoisuutta, että totuus löytää aina joskus tien voittajaksi. On mielestäni sattuvasti sanottu, ettei se ole mikään suuri miekkaa heilutteleva sankari, joka lakaisee viholliset kumoon, vaan pieni ja vaatimattoman näköinen mies. Se on uurastaja, joka viimein kapuaa hiljenneen taistelukentän jäänteiden päälle ja kertoo, miten asiat olivat kaikessa karussa banaalisuudessaan."
    ... (Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.48 )

    TUO "uurastaja" (yksi heistä), "joka viimein kapuaa hiljenneen taistelukentän jäänteiden päälle ja kertoo, miten asiat olivat kaikessa karussa banaalisuudessaan", täytti eilen 68 vuotta.

    TÄTÄ eivät tietenkään läheskään kaikki totuuden rakastajat (filosofit) usko, vaan haluavat uskoa mieluummin näin:

    "Saattaa olla, että totuuden aika tulee vasta sadan vuoden kuluttua tai myöhemmin, kun poliittiset intohimot ovat laantuneet, kuten vuoden 1918 käsittelyssä on tapahtunut, mutta kyllä se sieltä tulee. Mielellämme me kaikki varmaan näkisimme sen jo tässä ja nyt, mutta hätäily ei yleensä asiassa auta."

    Odotellaan mieluummin sata vuotta... Kyllä se lopulta tulee...

    Niinhän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Ja sitten sadan vuoden kuluttua me riemuitsemme kun totuus lopulta voittaa.

      Poista
  7. "Вот кардинальный вопрос, на который обязан ответить будущий историк. Тщетно он будет искать ответа в генеалогии большевизма, психологии большевиков, в мессианстве "русской души", в темпераменте грузинского характера. Напрасны будут его поиски в пыльных архивах революции, в партийных резолюциях и даже протоколах Политбюро. Сами социальные условия того времени мало что смогут объяснить ему. Гениальность Сталина в интеллектуальном отношении он возьмёт под сомнение. Граммофонные пластинки с речами Сталина и тринадцать томов его сочинений вообще разоружат будущего историка: он убедится, что Сталин – тошнотворный оратор и кустарный теоретик.

    Тогда как же этот посредственный человек смог стать грозным владыкой великого государства и ярким символом целой эпохи?"

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.