perjantai 12. kesäkuuta 2015

Mannerheimin muistolaatta



Mannerheimin muistolaatta

Bismarckille on Pietarissa jo muistolaattansa, mutta miksei sellaista ole Mannerheimille, jonka merkitys kaupungille on ollut ihan toista luokkaa? Näin kyselivät vielä taannoin Mannerheimin melko laajan venäläisen ihailijakaartin jäsenet.
Mannerheimin hahmo on legenda myös Pietarissa. Moni uskoo, että marsalkka pyrki suojelemaan Leningradia, vanhaa kotikaupunkiaan, jonka saksalaiset halusivat tuhota. On jopa esitetty, että hän salaa päin toimitti kaupungille elintarvikkeita.
No, nälkää näkevän Suomen elintarvikkeiden lähettäminen nälkää näkevään suurkaupunkiin ei olisi ollut edes mahdollista ja sen voimme unohtaa, niin hyvää pr:ää kuin se noin jälkikäteen arvioituna olisikin. Sen sijaan on totta, ettei aktiivisia sotatoimia piiritettyä kaupunkia vastaan suoritettu, mikä on tuon totaalisen sodan oloissa ainutlaatuista. Merioperaatio Laatokalla on poikkeus, joka vahvistaa säännön.
Tietenkin Mannerheimilla oli pidättyvyyteen syynsä ja ne olivat niin ilmeiset, ettei niitä asioista jotain ymmärtävälle kannata edes luetella. Kustannus- hyötysuhde nyt oli mitä oli. Lisäksi on selvää, että marsalkka tunsi myös lukkarinrakkautta vanhaa kotikaupunkiaan kohtaan, mutta tuskin sen tarvitsi mitään ratkaista. Entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem sanoi jo Occamilainen aikoinaan.
Jotkut ovat pitäneet Mannerheimia ainoana venäläisenä valkokenraalina, joka menestyi toimissaan. Tämä ei ole hullumpi näkökulma. Mannerheim oli uskollinen Venäjän armeijan kenraali, niin kauan kuin vanha järjestelmä oli olemassa ja vala hallitsijaa kohtaan sitoi häntä. Edes oman veljen joutuminen venäläisten sortotoimien kohteeksi ei järkyttänyt tätä lojaalisuutta, jota ei kannata banalisoida palkkasoturin uskollisuudeksi. Kuten Gustav Karlovitš itse sanoi, kymmenien vuosien aikana syntynyt toveruus on asia, joka merkitsee paljon.
John Screenin ensimmäinen Mannerheim-kirja oli alaotsikoltaan Years of Preparation. Hyvä kirja, mutta kyseessä on tietenkin anakronismi, ei Mannerheim palvellut Venäjällä astuakseen itsenäisen Suomen palvelukseen. Hän palveli siellä, koska siellä saattoi tulla joksikin. Suomessa hän olisi ehkä noussut Heinolan postimestariksi, Pietarissa hän pääsi keisarin seurueeseen.
Mannerheimin ura Venäjällä ei ollut itsestäänselvyys eikä enää erityisen suosittu asia 1800-öluvun lopulla. Itse asiassa sitä alettiin jo pitää jonkinasteisena petturuutena, kun emämaan varjo alkoi nousta suuriruhtinaskunnan privilegioiden ylle. Ei siis ole ihan korrektia sanoa asioita muuten hyvin tuntevan Aleksei Škvarovin tapaan, että Gustav Karlovitš oli ”syntynyt tsaarin palvelukseen”. Kyseessä oli kunnianhimoisen miehen valinta, joka tuotti loistavia tuloksia.
Joka tapauksessa Mannerheimin pitäminen venäläisenä kenraalina on aivan oikein. Hänen uransa valkoisen armeijan ylipäällikkönä, sotamarsalkkana ja viimein Suomen marsalkkana ja presidenttinä on sitten jo toinen tarina. Monena mies eläessään. Ja kollegoja Mannella oli aikamoinen määrä. Tästä antaa hyvän käsityksen Mirko Harjulan teos Ryssänupseerit, joka on jäänyt aivan liian tuntemattomaksi suurelle yleisölle. ennen maailmassa Helsingin Sanomat olisi julkaissut siitä sunnuntainumerossaan koko sivun jutun. Mutta nyt eletään toista aikaa.
Pietarissa olisi monia paikkoja, jonne Mannerheimin muistolaatta sopisi. Žaharjevskaja-katu ja Chevalierkaartin kasarmit Špalernaja-kadulla, tallihallinto Bolšaja konjušennajan päässä sopivasti Suomen instituutin ja suomalaista Pyhän Marian kirkon läheisyydessä olisivat luontevia. Pääesikunnan rakennus, jossa mestarivakooja raportoi suuresta tutkimusmatkastaan Sinkiangiin (新疆) ja onhan niitä. Nyt valittu Galernaja-katu ja yleisesikunta-akatemia ovat hiukan ironinen paikka sikäli, ettei Gustav Karlovitš koskaan päässyt tähän akatemiaan, mikä lienee häntä harmittanut.
Mutta pääasia toki on, että kahden kansan suurmies saa ansaitsemansa muistolaatan. Historian oikusta hän, joka palveli keisariaan veroi i pravdoi, uskossa ja totuudessa, joutui sitten sotimaan keisarinmurhaajien oklokratiaa vastaan, teki siinä parhaansa ja menestyi hämmästyttävän hyvin.
Fortes fortuna adjuvat, sanovat latinistit, kai pöyhkeilläkseen vieraan kielen taidollaan tai sitten jostakin muusta syystä. Kuvamme Mannerheimista on tietenkin melko lailla myyttinen. Uusia myytinmurtajia kyllä ilmoittautuu melkeinpä joka vuosi, mutta Mannerheimin hahmo on aina kestänyt hyökkäykset niin täällä kuin itärajamme takana. Muistakaamme vain, mitä mieltä Stalin oli vastustajastaan.
Mannerheim on myyttinsä ansainnut. Kansainvälisessä vertailussa hän on suomalaisten sankariksi todella outo valinta, mutta kansa on valintansa tehnyt ja kyllä se tietää, aivan tarpeeksi.

10 kommenttia:

  1. Mannerheim on harvoja todellisia kosmopoliitteja (sanan verraten myönteisessä merkityksessä siis), joita Suomi on historiansa aikana onnistunut tuottamaan. Jos vertailukohtaa haetaan, lähinnä mieleen tulisi G. M. Armfelt, joka niin ikään ehti uransa aikana vaikuttaa myös Pietarissa n. sata vuotta aiemmin.

    Sinänsä olisi ihan mielenkiintoinen kysymys sekin, että JOS valkoiset olisivat voittaneet Venäjän sisällissodan (ja mahdollisesti onnistuneet palauttamaan monarkian), mikä olisi tuossa (hypoteettisessa) tilanteessa ollut Mannerheimin kanta siihen, millaisiksi Suomen ja Venäjän suhteet olisi tullut järjestää? Olisiko hän tuolloin pitänyt itseään ensisijaisesti suomalaisena kenraalina, vaiko yhtenä Venäjän valkoisista kenraaleista Denikinin, Koltsakin ja Judenitsin tapaan?

    Ja edelleen, millä tavoin tämä dilemma olisi mahdollisesti vaikuttanut tuossa tilanteessa hänen näkemyksiinsä siitä, millaisiksi ko. valtioiden väliset suhteet olisi tullut järjestää? Mannerheimin antikommunismista ei ole epäilyksen häivää, mutta ryssänvihaajaakaan hänestä ei kyllä saa tekemälläkään.

    -G-mies-

    VastaaPoista
  2. Pitää muistaa myös asetelmat Suomessa. Vallankumouksen pyörteissä Suomeen hakeutuneisiin venäläisiin emigrantteihin suhtautui ymmärtäväisimmin ruotsinkielinen sivistyneistö. Moni emigrantti taipuikin Suomessa ruotsinkieliseksi mm tuosta johtuen. Tiedossani ei ole tutkimusta kuinka moni emigrantti tuon ruotsin valitsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Moni emigrantti taipuikin Suomessa ruotsinkieliseksi"

      Pitää myös muistaa, että 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen ei paennut venäläisiä proletaareja vaan nimenomaan rikkaita ja aatelisia, joille suomalaisen rahvaan kieli oli pelkästään "tutteli-puttelia". Venäläiset emigrantit pyrkivät tietenkin sulautumaan ruotsinkieliseen eliittiin, varsinkin jos seesteisenä aikana pääsivät salaa hakemaan Neuvostoliitosta ennen pakomatkaa piilotettuja "kuusenkoristeita" eli rubiineja, safiireja jne.

      Poista
    2. No joo. Mutta ei se ollut pelkästään noin. Siihen vaiikutti ruotsinkielisten itsensä asenne venäläisiä kohtaan: kuka nyt ei tuntisi oloaan mukavammaksi seurassa, joka suhtautuu sinuun myönteisesti. Kuinka paljon siihen vaikutti aateluus, rikkaus tai sivistys oli tietenkin yksi näkökohtita ja ehkä myös se kumpi Suomen virallisista koettiin helpommaksi omaksua.

      Poista
  3. Jos valkoiset olisivat Venäjällä voittaneet, olisi Mannerheim panostanut Suomen lojaalisuuden todistamiseen. Sitä hän kannatti jo maailmansodan aikana ja sitten vuonna 1919

    VastaaPoista
  4. No lojaalisuuteen nyt ainakin, varmasti. Ja pesäeron tekemiseen "Puna-Venäjään" ja sen bolshevistisiin vallanpitäjiin. Mutta tarkoitinkin lähinnä,että jos valkoiset olisivat voittaneet Venäjän sisällissodan (ja ehkä palauttaneet monarkian), olisiko Mannerheimin kantana ollut Suomen pysyttäminen valtiollisesti täysin itsenäisenä myös tässä tilanteessa, vai palauttaminen takaisin Keisarikunnan yhteyteen, esim. jonkin laajennetun autonomian kautta? Sinänsä mielenkiintoinen, jos toisaalta hieman "epäkorrekti" kysymys kieltämättä tämäkin... Enkä tarkoita tätä nyt minään moitteena tai vihjailuna häntä kohtaan, ihan akateemisena kysymyksenä vain.

    Ainakin Mannerheimin kannattama Suomen interventio Pietariin olisi varmasti vienyt kaupungin bolshevikkien hallinnasta. Näin ainakin Leninin ja Trotskin käsityksen mukaan. Asia erikseen sitten on, olisiko se saattanut jopa ratkaisevalla tavalla tehdä mahdolliseksi valkoisten voiton Venäjän sisällissodassa yleisemminkin.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Ven%C3%A4j%C3%A4n_sis%C3%A4llissota

    -G-mies-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "olisiko se saattanut?"

      Tätä kysymystä varten ei ole pakko tutkia historiaa eikä edes lukea kirjoja.

      Poista
  5. Hyökkäys Pietariin olisi ollut uhkapeliä. Mutta valtionhoitaja Mannerheim ymmärsi kyllä edustavansa nimenomaan Suomen valtiota. Ei ole mitään syytä epäillä, että hän olisi suostunut luopumaan maan itsenäisyydestä. Sitä ei myöskään hänen kunniantuntonsa olisi sallinut. Hän saattoi olla perestrahovshtshik, mutta ei hän mikään opportunisti ollut.

    VastaaPoista
  6. No ainakin Mannerheim itse muistelmissaan kertoo korostaneensa presidentille - Saksan sodanjohdon painostaessa suomalaisia operaatioon - "att jag övertagit överbefälet under det uttryckliga förbehållet att en offensiv mot Leningrad ej inleddes". Eli Gustav Karlovitsh antoi Rytin ymmärtää panevansa miekan tuppeen ja pensselit santaan, mikäli Suomi-poika osallistuisi hyökkäykseen Nevan kaupunkia vastaan. Ei liene jälkikonstruktio. On siis laattansa Pietarissa ansainnut.

    VastaaPoista
  7. Tämä on ilmeistä. Baryshnikov vanhempi yritti aikoinaan kovasti vierittää Mannerheimin harteille vastuuta Leningradin piirittämisestä, mutta eipä tuosta paljon kertynyt. Saartoon osallistuttiin, koska maantieteelle emme mahtaneet mitään. Piiritys on hieman toinen juttu ja kaupungin hävittäminen vielä kolmas..

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.