keskiviikko 12. elokuuta 2015

Veri punnitaan



Veri punnitaan?

Neuvostoliitossa oltiin aikoinaan sitä mieltä, että filosofiaa ja historiaa pystyi tutkimaan kuka tahansa. Tämä johtui siitä. että vastaukset tiedettiin jo ennakolta ja tutkijan tehtävänä oli vain osoittaa, mikä mekanismi pyhien tekstien ja todellisuuden välillä vallitsi.
Nykyään journalismi näyttää kehnoimmillaan olevan eräänlaista neuvostohistoriaa. Naiiveimmat toimittajat kertovat jo ennakolta, mitä historiantutkimus varmaankin osoittaisi, jos sitä oikein tehtäisiin. Helsingin Sanomien Veijo Murtomäki kertoi 12.8., että ”natsisuhteissa olisi penkomista” ja esittää sitten parin sivun verran ”unohdettua”, eli viimeisten kymmenen vuoden aikana yhä uudelleen vatvottua  tarinaa taitelijoiden Saksan käynneistä ja ”kymmenien suomalaisten tutkijoiden ja taiteilijoiden innostuneista suhteista” kolmanteen valtakuntaan”.
kaiketi kaikkein kompromettoivimpana esimerkkinä kirjoittaja esittää V.A. Koskenniemen repliikin vuodelta 1935, jossa kirjailija kuulemma piti ”juutalaisten tuhoamista” ”valitettavana ilmiönä”.
Toimittajaa ei ole lainkaan haitannut se, ettei juutalaisten tuhoamista ollut luultavasti kukaan esittänyt  ja tuskin edes mielikuvituksessaan keksinyt vuonna 1935. Tapahtuihan sitä sitten myöhemmin, joten väliäkö hällä? Jotakin se V.A.K. nyt kuitenkin valitteli.
Toimittaja myös paheksuu tutkijoiden vääriä asenteita ja johtopäätöksiä. Martti Turtola esimerkiksi hänen mielestään vähättelee suomalaistaiteilijoiden Saksa-kontakteja, eikä ymmärrä, miksi Koskenniemi tuntuu yhä istuvan syytettyjen penkillä. No onneksi toimittajan ymmärtää, mikä on hienoa, mutta mihin tutkijaa sitten tarvitaan? Eikö historian ymmärtäminen muka olisikaan niin yksinkertaista? Kysymys on miltei rienaava.
Veli-Pekka Leppänen puolestaan samassa lehdessä kaipaa sellaista lähihistorian tutkimushanketta, joka ”kääntää asetelmia jos ei nurin niin edes yllättävämpiin kulmiin”. Nykyistä tutkimusta vaivaa ”laiskahko ja arvattava ote”.
No, voihan olla, että toimittajien kaipaamia nimiluetteloiden täydennyksiä olisi löydettävissä lisääkin, mutta kyllä tutkimattomat näkökulmat ja tuoreet kysymykset ovat toisaalla.
Millaista oikeastaan oli suomalaisten suhtautuminen Stalinin Neuvostoliittoon ja sen terrorihallintoon kaikkein verisimpänä aikana, vuosina 1937-1938?
Tiedossa toki on, että sitä paheksuttiin, kuten paheksuttiin myös Hitlerin politiikkaa. Näitä kahta diktaattoria jopa rinnastettiin toisiinsa ja arvattiin, että ne saattaisivat vielä liittoutua. Mutta mitä teki virallinen Suomi? Sehän lähetti ulkoministerinsä vierailulle Neuvostoliittoon terrorin raivotessa vuonna 1937. Se käsitteli vakavissaan agentti ”Jartsevin” ehdotuksia turvallisuuspoliittisista järjestelyistä ja hyssytteli raportointia siitä mitä paraikaa tapahtui Inkerissä ja Itä-Karjalassa. Siellä nimittäin suoritettiin suomalaisuuden kansanmurha, sekä kulttuurisesti että aivan fyysisesti, teloittamalla jopa toistakymmentä tuhatta suomalaista kansallisuuden perusteella.
Mutta mitä tekivät, sanoivat ja ajattelivat tuhannet muut? Lehtimiehet tekivät Neuvostoliiton vierailun juuri pahamaineisena vuonna 1937, ministeri kävi Stalinin propagandistista maatalousnäyttelyä juhlistamassa vuonna 1939 ja niin edelleen, ja niin edelleen. Laskiko joku, että Stalin voisi olla hyödyllinenkin eurooppalaisen tasapainon kannalta? Ajatteliko joku, että Neuvostoliittoon menneen punikit joutikin lopettaa. Mutta entä suomenkielen ja kulttuurin kohtalo Inkerissä? Tai Itä-Karjalassa? Uskalsiko edes AKS vaatia jyrkkiä toimia hallitukselta?
Ja viho viimein: missä määrin suomalaisten omista piireistä nousi lurjuksia, jotka toimillaan tuhosivat tovereitaan? Miten monet hyväksyivät teloitukset ja vangitsemiset? Miten monet suorastaan kannattivat totalitaarista murhaideologiaa?
Eivätkö toimittajat ole tästä historiasta lainkaan kiinnostuneita ja jos eivät niin miksi? Tuottaisikohan tutkimus ennalta arvattavia tuloksia, jotka olisivat kyllä tosia, mutta vääränlaisia?
Meidän kannattaa muistaa, että todellinen valkoinen aukko historiatietoisuudessamme ei liity enää valkoiseen Suomeen tai sen Saksa-suhteisiin. Ne on pengottu niin perusteellisesti, että uusien tutkimusponnistusten tuottama rajahyöty alkaa jo olla olematon, nykyaikaista bisneskieltä käyttääkseni. Sen sijaan neitseellistä sarkaa riittää marxilaisen totalitarismin ja sen palvojien historiassa.
Miten moni suomalainen itse asiassa hyväksyi omaan kansaansa kohdistetun terrorin? Miten monen olikaan sokaissut oppi-isien saarnaama viha, jonka voimalla kaikki ongelmat piti lopullisesti ratkaistaman?
On syytä muistaa, että oppi-isät lähtivät siitä ehdottomasta dogmista, että luokkaristiriita voidaan ratkaista ja on ratkaistava vain väkivalloin. Ratkaisun tuli olla totaalinen ja lopullinen: vastapuolen tuhoaminen. Kaikki kompromissit olivat jo periaatteessa mahdottomia.
Totta kyllä, marxilaisuuden revisionistinen siipi kehitti perustajaisien teorioista omat versionsa, jotka itse asiassa merkitsivät koko teorian vesittämistä ja sen perusteiden hylkäämistä, kuten Lenin aivan oikein totesi. Ei tietenkään kannata siis samaistaa sosialidemokratiaa ja stalinilaista terrorijärjestelmää vaikka edellisen suuri historiallinen –ja yhä tunnustamaton- rikos liittyykin meillä juuri väkivaltaisen vallankumouksen aloittamiseen.
Oli hienoa, että historiasta kyettiin kerran ottamaan opiksi. Itse asiassa vasemmistorabulisteista kehittyi kovien kokemusten kautta täysin yhteiskuntakelpoinen elementti, joka teki paljon hyvää maamme rakentamiseksi. Siitä huolimatta vasemmistolainen terminologia taisteluretoriikkoineen tympäisee niitä, jotka sen historiasta jotakin tietävät.
Mihin esimerkiksi viittaa muuan nyttemmin taas muotiin tuollut ilmaus ”veri punnitaan”?Sehän viittaa kansalaissodan aikaiseen renkutukseen: ”Vielä veri punnitaan, sekä suolet kiskotaan ja perse tervataan”.
Eikö meidän olisi jo aika luopua tuollaisesta retoriikasta jo vihjailunkin tasolla? Sen sijaan kannattaisi kaikella vakavuudella suhtautua menneisyyden synteihin ja erehdyksiin ja tunnustaa ne siinä kuin ansiotkin. ”Kaikissa meissä vikaa on”, kirjoitti kerran Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tätä eivät monet toverit taida tänäkään päivänä hyväksyä eikä antaa anteeksi tai edes ymmärtää.

14 kommenttia:

  1. Hesarin toimittajilta jää ymmärtämättä se, että eliitti elää omassa maailmassaan, jossa ne tukevat toisiaan ja antavat toistensa toiminnalle oikeutuksen. Nykyisin on tilanne aivan sama - valtaeliittiä pokkuroivat Putous-hahmot Suomen lippuja polkien, Jari Tervo Uutisvuodossa Raamattua heitellen ja luonnollisesti Mannerheim-elokuvan tekijät hymyssä suin.

    Ei ole mitään uutta siinä, että taide-eliitti työstää valtaa pitävälle poliittiselle eliitille niitä kuvia ja kirjoituksia, joiden arvelee miellyttävän poliitikkoja. Sen ymmärtäminen on perusasia, eikä anna hyvää kuvaa Hesarin toimittajien tasosta, jos sitä ei ole aiemmin tajuttu.

    VastaaPoista
  2. Komppaan kumitonttua. Samansuuntaista on tullut pohdiskeltua itsekin. Putouspellejen, tervojen ja muiden konformistien esiintyminen myötäilee eliitin tämänhetkisiä ennakkoluuloja yks yhteen.

    VastaaPoista
  3. Menneisyys palvelee nykyisyyttä. HS etsii tapahtumia, joista saa varoittavan esimerkin, ja tällä hetkellä on natsismi pinnalla. Jos ajattelet vähänkin väärin, oikeasta linjasta poiketen, olet rasisti toisin sanoen natsi, mikä sen kauheampaa. HS on ottanut auktoriteetin ja ajatuspoliisin roolin. Tiedonvälitys on toisella sijalla.

    Mietin juuri, mikä olisi puolueeton media, jolla voisi korvata HS:n. BBC ei tyrkytä aatteitaan, mutta jotain suomenkielistäkin pitäisi saada.

    VastaaPoista
  4. Kylävaaran "Taistolaisuuden musta kirja" on hyvä johdatus siihen, että millainen henkinen mädännäisyys suomalaisen äärivasemmiston piirissä vallitsi.

    Eräs tuon aihepiirin kannalta hyvin tärkeä muistettava asia on se, että yhteiskunta- ja ihmistieteissä on ollut kansallissosialististen virtausten lisäksi myös marxilaisia virtauksia. Tieteet putsattiin natsismin osalta takaisin tieteellisyyden suuntaan sotien jälkeen mutta marxilaisuuden suhteen kävi toisin. Kommunistisesta ihmis-, yhteiskunta- ja uskomusjärjestelmäkuvasta ponnistavaa "tieteellistä" suuntautuneisuutta on ruokittu, rekrytoitu, lainattu, rahoitettu, hyväsiskotettu ja paapottu niin että esim. yhteiskuntatieteissä alkaa olla jo tosi vaikea löytää sitä tiedettä kaiken sen yhteiskunnallisen konstruoimisen takaa.

    VastaaPoista
  5. "Meidän kannattaa muistaa, että todellinen valkoinen aukko historiatietoisuudessamme ei liity enää valkoiseen Suomeen tai sen Saksa-suhteisiin. Ne on pengottu niin perusteellisesti, että uusien tutkimusponnistusten tuottama rajahyöty alkaa jo olla olematon, nykyaikaista bisneskieltä käyttääkseni. Sen sijaan neitseellistä sarkaa riittää marxilaisen totalitarismin ja sen palvojien historiassa."

    No mutta nythän on niin, että eihän se ole ollenkaan sama asia! On nimittäin olemassa väkivaltaa ja väkivaltaa, siis Hyvää ja Huonoa sellaista. Ovathan marxilaiset (omasta mielestään) saaneet valtakirjan maailman muuttamiseen, filosofian todeksi tekemiseksi ja Ihmisen vapauttamiseksi itseltään Historialliselta Metafysiikalta. Ja kun päämäärä on noinkin suuri ja kaikenkattava, niin ainahan sitä nyt vähäsen rapatessa roiskuu... Ja jos jotakin muuta kehtaa väittääkään, niin sehän on jo itsessään osoitus kieroonkasvaneisuudesta ja regressiivisestä mentaliteetista. ;)

    Eikös jo itsensä Otto-Willekin teoretisoinut jotakin sen suuntaista, että on olemassa kahdentyyppistä vihaa; Edistyksellistä, siis sitä mitä luokkataistelijat edustavat, ja Taantumuksellista, mikä puolestaan toimii mm. fasistien ja imperialistien kaltaisten hirviöihmisten perimmäisenä käyttövoimana? Tästähän päästään näin ollen jopa niinkin hienoon johtopäätökseen, että luokkataistelijoiden käyttämät rankemmatkin keinot ovat "perimmiltään hyviä", koska ne vievät kohti Suurta Päämäärää ja ovat niin muodoin ns. edityksellisiä? Sen sijaan väärän tietoisuuden omaavien tekemä väkivalta on aina taantumuksellista ja niin muodoin ehdottomasti tuomittavaa... (Ottaen huomioon, kuinka suunnattomasti päänvaivaa ns. vihapuhe tuottaa tämänkin päivän älymystöksi itsensä identifioivalle poliittiselle sekä media- ja tutkijaestablishmentillemme, voi tosiaan todeta O-W:n olleen tässäkin kohtaa rutkasti aikaansa edellä!! ;)

    Ja kun ottaa huomioon, kuinka vahva ns. kuuskytlukulaisten ja heitä seuranneiden taistolaisten ote näyttää vieläkin olevan meikäläisenkin yhteiskuntatieteiden tutkimuksessa, ei liene syytä pidätellä hengitystä odotellessaan Edistyksellisen Totalitarismin ja sen edustajien törmäilyjä ainakaan kovin laaja-alaisesta ja kriittiseen sävyyn tarkastelevasta kotimaisista tutkimustuloksista...

    -G-mies-

    VastaaPoista
  6. Myös absoluuttisen kapitalismin jäljet pelottavat,kiinalaiset orjat rakentavat uutta silkkitietä mantereen halki europaan.Uutta ydinvoimaa rustaa euronhitsarit ,ja suomalainen byrokratia on niin ilkeä, ettei sille tehtytyö kelpaa.

    VastaaPoista
  7. Pienessä maassa jopa parin sadan kulttuuri- ja mediapersoonan siirtyminen johonkin muotiaatteeseen johtaa pian siihen että joka tuutista pukkaa pian tätä uutta ilosanomaa oli se sitten kansallisromantiikka, taistolaisuus, vihreys tai monikulttuurisuus. Kansa tosin pysynee edelleen änkyränä ja kieltäytyy uskomasta tätä pelastussanomaa.

    VastaaPoista
  8. Lienee tohtori Tuomioja ruksannut vihkonsa margiaaliin historiantutkijoille selvitettäväksi mitä merkitystä Tamminiemen lastenkutsuilla oli heikäläisten kyyvyttömyydelle ymmärtää mitä samaan aikaan oli tapahtumassa esim, Italian vasemmistoälymystön valmistautuessa historiallisen kompromissin solmimiseen, jolla oli ratkaiseva merkitys mm. vanhatestamentellisen yllyttäjän verenpunnintakielen hylkäämisessä kansan perinteisten sanontojen tieltä. Meillä ollaan yhä yllytyshulluja.

    VastaaPoista
  9. Unohtamatta sitä mistä Kimmo Rentolan tutkimus kiinnostavalla tavalla antoi virikkeitä laajempaan keskusteluun: suomalainen duunarinuoriso alkoi loitontua kommunisteista ja vasemmistosta ylipäätänsä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Siis suurten ikäluokkien työläisnuoriso toimi päinvastoin kun opiskeleva ja "tiedostava" yliopistoon mennyt fragmentti. Tästä asiasta ei ole laajemmin käyty keskustelua.

    VastaaPoista
  10. Hmmm. Ainakin mitä tulee uusstalinismin tai suomettumisen historiaan, se on ainakin aivan loppuun kaluttu luu. Siitä meuhkaavat eniten ne, jotka haluavat peittää sen, mihin nyt ollaan rähmällään.

    Näissä Suomen natsi-suhteissa taas tuntuu olevan tietty salaliittoteoretisoinnin maku, joka syntyy siitä historiallisesta illuusiosta, ettei ymmärretä, ettei 30-luvulla tiedetty sitä, mikä 50-luvulla tiedettiin. Päättäjät toimivat epätäydellisen informaation varassa, tekivät virhearvioita ja moraalisia erehdyksiä, mutta totuus lienee banaalimpi kuin nämä kivien kääntämistä vaativat uskovat; he eivät suostu ymmärtämään, millaisessa sumuverhossa historiaa tehdään, ja miten sumuverho hälvenee, kun asiat ovat jo tapahtuneet. Kun agentit kuvitellaan toimineen ikään kuin sumuverho olisi jo hälvennyt, syntyy illuusio, että kivien alla olisi aina jotain löydettävää.

    No, joskus toki onkin, mutta epäilen, että historioitsijat ymmärtävät 30-lukua jopa paremmin kuin itse uskovat. Joka tapauksessa paremmin kuin 30-luvulla ymmärrettiin.

    Se, mihin 1900-luvun historioitsijan pitäisi nyt katse suunnata, jos minulta kysytään, on 80- ja 90-lukujen hybris, uusklassisen talousteorian ja "uusliberalismin" nousu, kasinotalous, uusi globalisaatio, oligarkisoituminen, monikulturismin nousu vanhan vasemmiston paikalle ja positiivisen ajattelun vanhan kypäräpappioikeiston, 60-luvun kulttuurivallankumouksen "normalisoituminen", työväenluokan porvarillistuminen ja kääntyminen oikealle -- siis poliittinen tilanne, jonka hedelmää nyt nautimme "sellaisenaan". Uskaltaisin sanoa, silläkin uhalla, että puhun kuin blogistin arvostelemat toimittajat, että sumuverho on nyt hälvennyt näiden suhteen, tosin vain periaatteessa (syyt ja seuraukset *voidaan* paikantaa).

    VastaaPoista
  11. "Ei tietenkään kannata siis samaistaa sosialidemokratiaa ja stalinilaista terrorijärjestelmää vaikka edellisen suuri historiallinen –ja yhä tunnustamaton- rikos liittyykin meillä juuri väkivaltaisen vallankumouksen aloittamiseen."

    Onko todella näin? Minä en ole Linnaani tässä valossa lukenut. Minusta Linna sanoo tämän: vallankumouksen aloittaminen oli rikos, mutta se oli rikoksena aivan liian ymmärrettävä, jotta sitä voisi valkoiselta kannalta yksikantaan tuomita olematta tekopyhä. Ja minusta Linna on ortodoksinen näkemys. Laitavasemmisto, joka näki punaiset marttyyreinä taas on jo kuollut. Eikö linnalainen ortodoksia ole siis uusstalinismin kuoleman jälkeen suorastaan absoluuttinen? Sen kyseenalaistaa lähinnä joukko safkalaisia ja erinäiset laitaoikeiston äänitorvet "punaisen" tai "valkoisen" totuuden hyväksi "inhimillisen" sijaan.

    VastaaPoista

  12. Vihavaisen pakina alkaa virkkeellä: "Neuvostoliitossa oltiin aikoinaan sitä mieltä, että filosofiaa ja historiaa pystyi tutkimaan kuka tahansa."

    En väitä kirjoittajan NL-tuntemusta millään muotoa puutteelliseksi. Ja siksipä juuri kysyisin: Mistä NL:n vaiheesta on puhe? Oliko tuolloin sekä historian että filosofian oppituolit lakkautettu?

    (Itse ajatus, etteivät mainitut lajit ole välttämättä sen tieteellisemmät kuin keskustelu pubissa, on mielenkiintoinen. Siitä on lännessäkin taitettu peistä.)

    Timo Vihavainen lisää, että (Neuvostoliitossa johonkin aikaan) "vastaukset tiedettiin jo ennakolta".

    Suomessa ilmeisesti näin ei ole, sillä kirjoittajamme tuntuu polemisoivan Veli-Pekka Leppästä vastaa, kun tämä kaipaa lähihistorian tutkimushanketta, joka ”kääntää asetelmia jos ei nurin niin edes yllättävämpiin kulmiin”.

    ”Laiskahko ja arvattava ote”!

    VastaaPoista
  13. Itse asiassa tämä ajatus ilmaistaan Aleksandr Nekritshin muistelmissa 1970-luvulta. Hänen mukaansa johtajien lapsille saatiin mukavasti suojatyöpaikkoja näistä aineista, jossa tulokset olivat lievästikin sanoen arvattavissa.

    VastaaPoista
  14. Niin että kyllä se asetelmien kääntäminen oli silloin yhtä mahdotonta kuin näyttää monelle nytkin olevan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.