torstai 19. marraskuuta 2015

Painajaisissa on eroja



Uuden keskiajan painajaiset

Venäläinen, jo kauan ulkomailla asunut Dina Hapajeva julkaisi kymmenisen vuotta sitten kirjan Goottilainen yhteiskunta. Painajaisen morfologia (Дина Хапаева. «Готическое общество: Морфология кошмара». М.: «Новое Литературное Обозрение», 2007).
Hän tarkoitti ennen muuta kirjallisuuteen sijoittuvaa maailmaa, jossa normaali inhimillinen järki ja moraali oli jätetty pois käytöstä ja jossa askarreltiin sen sijaan painajaismaisten ”goottilaisten” hahmojen parissa. Entisen selkeän rationalismin sijasta kuitenkin myös tiede näytti hylkäävän järjen ja puhui avaruuden madonrei’istä, jotka jo määritelmällisesti olivat käsityskykymme ulottumattomissa. Biologit saattoivat koska tahansa tuottaa uuden ihmisen kaltaisen olennon, jollaista ei koskaan ollut ollut. Uuden taiteen maailma taas erottui jo jyrkästi klassisesta omaksi maailmakseen omine lakeineen.
Elettiin ja eletään aikaa, jolloin ainakin näennäisesti normaalit ihmiset opiskelevat innolla alkemiaa ja muita salatieteitä ja harrastavat tieteiskirjallisuuden roolileikkejä. Nikolai Berdjajevin sata vuotta sitten uumoilema uusi keskiaika näytti alkaneen.
Hapajevan mukaan ilmiö näkyi erityisesti Venäjällä ja liittyi niihin luurankoihin, jotka olivat kansakunnan kaapissa. Hän arveli, että mikäli Moskovan taivaalle ilmaantuisi äkkiä lohikäärme, eivät suinkaan kaikki kaupunkilaiset olisi tästä yllättyneitä.
Selvää kuitenkin on, että uuden ”gotiikan” varsinainen kotimaa sijaitsee aivan muualla, postmodernissa lännessä. Erilaiset paholaishahmot ja muut painajaismaiset olennot ovat jo hyvän aikaa kansoittaneet sekä kirjallisuuden että aivan erityisesti uuden matalakulttuurin maailman: tietokonepelit.
 Samalla kun klassisen mytologian tuntemus ja opetus on miltei loppunut ja kadunmiehen tiedot historiasta hupenevat kilpaa kristinuskon tuntemuksen kanssa, on aivan keskeiseksi kulttuuriainekseksi muodostunut uusi kauhutarusto. Osittain se projisioidaan tulevaisuuteen (Star Wars) ja osittain fiktiiviseen maailmaan (Taru sormusten herrasta).
Nämä ”klassiset” sadut korvaavat nuorison tietämyksessä jo vanhan mytologian ja niiden hahmoja esitetään roolipeleissä ja kysellään tietokilpailuissa. Ne kuuluvat siis eräänlaiseen ”yleissivistykseen”.
Uusin tulokas näyttää olevan ”Nälkäpeli” –niminen tietokonepeli, johon ympättyjä elokuvia ja muita tuotteita myydään miljoonittain. Niitä arvostellaan lehtien kulttuurisivuilla ja niihin sovelletaan niitä ylistäviä latteuksia, joita Vladimir Nabokov aikoinaan pilkkasi amerikkalaisena poshlostina – syvällisyydeksi tekeytyvänä helppohintaisuutena.
Miksi nämä äärimmäisen lapselliset ”tappajanärhet” ovat syntyneet ja miksi ne ovat saaneet niin valtavan suosion jopa aikuisten keskuudessa? Miksi niitä kunnioitetaan tasaveroisena osana kulttuuria eikä sijoiteta esimerkiksi lastenosastoon tai johonkin ”nuorten postiin”?
Satujen tehtävänä lienee yleensäkin ollut tehdä pelottava ja tuntematon käsitettäväksi ja kertoa, että se on voitettavissa. Saduissa myös voidaan ylittää todellisen elämän normit. Noita-akan voi työntää uuniin ilman sen kummempia omantunnon soimauksia ja örkkejä voi teurastaa mielin määrin myös sellaisessa kulttuurissa, jossa lapselle ei voida antaa leikkipyssyä.
Lienee mahdollista, että uusi tarusto on ollut erityisen tärkeää siksi, että vallitseva kulttuuri on niin täynnä teennäisiä ja ahdistavia tabuja, jotka koskevat aseita. Monihan nykyään näyttää aidosti kauhistuvan oikeita aseita ja haluaisi kieltää ne kokonaan. Saduissa voidaan sen sijaan käyttää kaikkea mahdollista väkivaltaa epäinhimillisten otusten tuhoamiseksi. Syystä tai toisesta aseet siellä ovat usein arkaaisia, jousia ja nuolia, miekkoja ja tikareita. Niiden teho on konkreettisempaa ja näkyvämpää ja mahdollistaa sadistisemman vaikutelman kuin moderni ampuma-ase.
Satu siis vapauttaa kahlitun aggression, jota poliittinen korrektius yrittää hävittää maan pinnalta. Turha sanoakaan, että hävittäminen tuskin onnistuu sen paremmin kuin normaalin seksuaalisuuden tukahduttaminen. Se ei häviä, vaikka se demonisoidaan ja yritetään pakottaa uusiin, mielivaltaisiin muotteihin.
Satujen maailmaan kuuluu paitsi mahdollisuus irtautua todellisuudesta, myös kyky tarjota opetuksia ja malleja oikeaa elämää varten. Jaakko, joka kiipesi pavunvartta pitkin taivaaseen, ei houkuttele ketään yrittämään samaa, mutta hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa herättävät ihailua ja voidaan käsittää esikuvallisina. Teini-ikäinen tyttö Katniss tulee koko maailman sankariksi noustessaan kapinoimaan pirullista presidentti Snowta vastaan.
Miksi kyseessä on nuori tyttö, on aiheellista kysyä. Vastaus on niin ilmeinen, ettei sitä kannata edes kertoa. Joskus maailmassa tällaiseen rooliin kuului ilman muuta mies. Orleansin neitsyt oli tavallaan poikkeus, mutta hän kuului Jumalan ihmeisiin. Katniss taas ilman muuta edustaa sukupuoltaan, sillä emme elää enää yksilöiden maailmassa, vaan edustamme, kuka mitäkin. Tämän hahmon tarkoituksena on voimaannuttaminen, hänestä on miljoonapanostuksella tehty teinien idolia eivätkä nämä operaatiot yleensä epäonnistu.
Satuja on monenlaisia. C.S. Lewisin Narnia-sarja oli itse asiassa allegorinen kertomus kristinuskon mysteereistä, joka oli tuotu lähelle englantilaisten varhaisnuorten maailmaa. Hyvä ja paha olivat siinäkin kouriintuntuvasti vastakkain ja yllättäen pahuuden valtakunta Kalormen, muistutti erehdyttävästi islamin maailmaa. Se oli väkivaltainen tyrannian ja tekopyhyyden kulttuuri, jossa ihmisarvoa ei tunnettu, vain ihmisten väliset hierarkiat.
Luin joskus lapsille Narnia-sarjan ja Sormusten herran peräkkäin ja pidin enemmän edellisestä. Mielestäni se poikkeaa jälkimmäisestä melko oleellisesti, siinä, että se pyrkii vakavasti lähestymään uskonnon mysteereitä eikä tyydy pelkästään pelaamaan kauhulla ja painajaisella. Mutta Narnian päivät taitavat olla ohi. Painajainen sen sijaan kasvaa ja kukoistaa eikä sille ole vaihtoehtoa, ellei kaupallista poshlostia erehdy sellaisena pitämään.

14 kommenttia:

  1. Narnian viimeinen taistelu on muuten siitä uskomaton lastenkirja, siis se Narnian viimeinen osa, että siinä kuvataan maailmanloppu. Lapsille. Sitä ennen irrationaalisuus, epätieteellisyys, relativismi, hedonismi jne. on päässyt täyteen valta-asemaan. Eletään eräänlaisella apinoden planeetalla, allegorisesti että konkreettisestikin. C.S.Lewis kristitty klassinen konservatiivi taisi nähdä sen olevan tulossa.( Lewiksestä kirjoitettu muuten aivan pätevä suomennettu elämänkerta; hyvä kurkistus kahden professorin Tolkienin ja Lewiksen ystävyyteen, sen ongelmiin, ajatteluun ja arkeen).




    VastaaPoista
  2. Näinhän se oli. Kyllä molemmat Oxfordin satusedät ihan sympaattisia persoonia olivat. Olen käynyt heidän kantapubissaan imemässä mahdollisia vaikutteita seuraavaan satukokoelmaani. Mutta tuota elämäkertaa on lole huomannutkaan. Pitänee hankkia.

    VastaaPoista
  3. Yksi syy satumaailmojen suosioon on se, että poliittinen korrektius ei salli käsitellä ajankohtaisia konflikteja rehellisesti. 9/11 -iskujen jälkeen Hollywood ei ole onnistunut tekemään yhtäkään kunnollista elokuvaa tai sarjaa islamilaisesta terrorismista ilman relativistista ulottuvuutta ja islamilaisen pahuuden selittämistä länsimaiden teoilla.

    Fantasiamaailmoissa hyvä ja paha voidaan esittää rehellisesti ja ilman rasittavaa relativismia ja moralisointia. Tämä selittää suurelta osin Tolkienin ja Harry Potterin suuren suosion.

    VastaaPoista
  4. Minusta sekä Narnia että Sormusten Herra ovat laatukirjallisuutta. Nuoret rakastavat, aikuinen jaksaa lukea, ja herrat kirjailijat kyllä tunsivat maailman mytologiat, etenkin europpalaiset, perin pohjin.

    Nälkäpeli taasen ei ole tietokonepeli vaan nuortenkirjasarja. Aloin joskus katsoa siitä tehdyn elokuvan ensimmäistä osaa, mutten jaksanut loppuun. Mutta huonoja ovat Narniastakin tehdyt elokuvat. Ei pitäisi arvostella, jos ei ole lukenut. Wiki tietää kertoa seuraavaa:

    "Collins sanoo saaneensa idean Nälkäpeliin kanavasurffailtuaan eräänä päivänä, ja kun tositelevisio-ohjelmien ja sotauutisten ero tuntui hämärtyvän.[2]

    Collins mainitsee myös kreikkalaisen myytin Theseuksesta. Siinä Ateenan kaupunki pakotettiin lähettämään Kreetalle nuoria miehiä ja naisia, jotta Minotauros voisi syödä heidät. Hän sanoo: ”Kreeta lähetti hyvin selvän viestin: ’Häiriköi niin teemme jotain pahempaa kuin tapamme sinut: tapamme lapsesi.’”[2] Collins sanoo myös että samanlaiset tarinat kolahtivat häneen jo hänen ollessaan nuori, koska hänen isänsä taisteli Vietnamin sodassa ja hän oppi sen kautta tietämään, miltä tuntuu pelätä menettää joku rakkaansa.[3]"

    Idea on minusta ihan hauska: yhdistää tosi-tv muinaiskreikkalaiseen mytologiaan. Tuskin siinä mitään sen syvällisempää on, mutta tuskin tuota voi roskaksikaan kutsua. Yleisesti tällä scifi-, fantasia- ja kauhu- saralla on aina ollut sekä silkkaa pulp-roskaa, että oikeasti kiinnostavaa tavaraa.

    Ajatellaan vaikka Frankensteinin hirviötä ja Lovecraftin maailmaa. Lovecraft julkaisi novellinsa pulp-lehdissä, mutta tänään niistä kirjoitetaan oppineita tutkielmia.

    Ja pakkohan on myöntää, että kyllä jossain Shakespearin McBethissäkin on tällaista "gotiikkaa" siinä missä Poen tarinoissa.

    VastaaPoista
  5. Ilman muuta on. Ja luin joskus tyttärelleni Kreikassa julkaistun parinkymmenen niteen sarjan kreikkalaista tarustoa, joka oli pitempi oppimäärä kuin yleensä yliopistoissa on tarjolla. Julkaisija pisti väliin pikku selityksiä kauheuksien lieventämiseksi, mutta kyllähän tavara oli niin raakaa kuin ihmismidlli voi keksiä.
    Mutta kreikkalaisessa tarustossa on se hyvä puoli, että sen kautta eurooppalainen kulttuuri on itseään peilaillut. Jos haluaa ymmärtää modernismia edeltänyttä taidetta, tarvitaan aina mytologian tuntemusta, myös raamatun. Nämä uudet mestariteokset eivät taida siinä auttaa, vaikka lienevät plagiaatteja liki laidasta laitaan.

    VastaaPoista
  6. Niin ja Hapajevasta piti sanomani, että kirja mielestäni osuvasti kuvaa sitä siirtymistä, joka on tapahtunut normina pidetystä rationaalisesta ja humanistisesta ajattelusta kohti sen vastakohtaa.

    VastaaPoista
  7. "Jos haluaa ymmärtää modernismia edeltänyttä taidetta, tarvitaan aina mytologian tuntemusta, myös raamatun."

    Meillä taitaa olla nyt pian elämänsä voimansa tunnossa ensimmäistä kertaa sukupolvi joka ei tunne raamattua kuin pintapuolin tai ei edes niin. On joitakin yksinkertaistuksia sieltä täältä, mm. vanha testamentti on lakia ja uusi armoa, Job oli kovan onnen veijari, Laulujen laulussa on rohkeaa erotiikkaa - tällä tasolla kirjaa tunnetaan eli ei oikein mitenkään ja asia ei tunnu juuri edes vaivaavan. Raamattu pitäisi tuntea läpikotaisin, tai edes hyvin, jos väittää tuntevansa kiinnostusta filosofiaan, historiaan, taiteeseen, kirjallisuuteen, poliittiseen historiaan.

    Sen voisi laitaa kaikkiin humanistisiin tiedekuntiin pääsykoekirjaksi niin saataisiin edes joku lähtötaso opiskelijoille. Tietenkin jos kreikkalais-juutalais-kristillinen -tarina ja filosofinen traditio hylätään tarpeettomana jopa työhypoteesinä niin asia on sitten erikseen. Kulttuurimarxismihan tarjoaa vaihtoehtoisen tarinan sekä oikealle että vasemmalle orientoituville. Tuntuu menevän kaupaksi. Kirkkokin pk-seudulla on täysillä messissä eikä halua pilata hyvää fiilistä.

    VastaaPoista
  8. Hassua, että Tolkien nähdään joskus jopa eräänlaisena pyhänä kirjoituksena, vaikka siinä on varsin selkeästi katolisen kirjoittajan lunastuskäsitys. Viihdettä voi muuten tehdä laadukkaasti ilman hyvän ja pahan dualismia, Miyazakin animaatiot ovat siitä hyvä esimerkki. Niissä on aika vaikeita aiheita, ekotuhoa, kotoa lähtöä, kuolemaa käsitelty ilman siirappista sentimentaalisuutta, asiallisesti ja ymmärtävästi.

    VastaaPoista
  9. Tulipa tuossa savuahventa syödessä mieleeni, että "The Hobbitt or there and back again" oli Tolkienin kirjoista paras. Sehän olikin kirjoitettu suoraan lapsille, sen kummemmitta, tekemisen ilossa vain! hh

    VastaaPoista
  10. "Hollywood ei ole onnistunut tekemään yhtäkään kunnollista elokuvaa tai sarjaa islamilaisesta terrorismista ilman relativistista ulottuvuutta ja islamilaisen pahuuden selittämistä länsimaiden teoilla."

    Minusta Eastwoodin Sniper ainakin yrittää kovasti olla vapaa relativismin kahleista. Ja näyttää islamilaisen fundamentalistisen hulluuden aika realistisesti. Siksi monille "Armottoman" yhdysvaltalaisille punaviher-tautia poteville ystäville Eastwoodin Sniper oli kuin isku vasten kasvoja. Armoton oli väkivlatainen elokuva väkivaltaa vastaan. Sniper kuvaa miestä, joka tekee parhaansa "edestä maan ja kuninkaan" ja kohtaa todella raa`an ja primitiivisen vihollisen. Islamin eräät kasvot, mielestäni todelliset kasvot, esitettään ilman suurempaa sensuuria ja naamiota.

    Kuva ei ole kaunis.

    itse olen luokalleni yrittänyt siirtää mytologian tuntemusta lukemalla äänee Kreikkalaisia "satuja" ja Kalevalaa. Raamatun tuntemattomuus suomalaisten ja yleensä länsimaalaisten ihmisten piirissä harmittaa v-kirjaimella.

    Mutta onneksi on Hämeen-Anttilan verorahoin maksettu Koraanikoulu. Se ns. korvaa kaiken.

    VastaaPoista
  11. Minä en kyllä ole yhtään varma, että tuollainen siirtymä olisi tapahtunut.
    Muistetaampa, miten näistä fantasia-friikeistä useimmat ovat luonnontieteellisen maailmankuvan omaavia nörttejä.

    Fantasian lisääntyvä suosio voi olla osin seurausta myös siitä, miten IT-alan nousu on tehnyt nörttikulttuurista "coolia".

    Mitä taas tulee okkultismiin ja vastaavaan, ainahan sillä on ollut harrastajansa.

    VastaaPoista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  13. Hauskaa että mainitsit tuon Kalormenin. Yllättävää ehkä että Ć.S. Lewis tuohon aikaan poimi islamilaisuuden pahan ilmentymäksi, sillä se oli niin vähäisessä roolissa länsimaissa. Mutta tämä kuvaa hyvin Lewisin sivistystä ja kykyä nähdä heikkoja signaaleja. C.S. Lewishan oli kääntynyt ateistista ensin teistiksi, ja tehtyään vertailuja eri uskontojen välillä päätynyt sitten kristinuskoon. Islam ei ollut hänelle vieras - mutta barbariaa hän siinä näki. Tiivistit upeasti Kalormenin olennaisen hengen.

    VastaaPoista
  14. Mikä mahtaa olla professorin oman mielen mukaista elokuvaviihdettä (tai -taidetta) ? Tarkovskit kaiketi Venäjän ystävä katsonut ?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.