Joulusatu

Koskutjärven pukin joulusatu

Pukki karjahteli pangolla ja venytteli jäseniään Koskutjärven tuvassaan. Holotna oli ja suussa omituinen ja tympeä hiirenpaskan maku. Taisipa, olla sitä itteään. Ei se pukin elämä herkkua ole, kuten monet luulevat. Eihän siinä hommassa töitä ole kuin yhtenä päivänä vuodessa, mutta valmisteluja pitää suorittaa ja työmatkat ovat pitkiä, mutta arvatkaapas hyväksytäänkö niitä työajaksi. Ei muuten hyväksytä. Nih.

Pukki oli pyrkinyt AKT:n jäseneksi ja selittänyt olevansa sabotaasialalla, mutta hänet oli yrmeästi karkotettu konttorista. Yli-ikäisiä ei haluta työmarkkinoille ja rekkamiehillä on tarpeeksi tiukkaa ilman porovaljakoiden kilpailua. Sitä paitsi liiton toimitsija sanoi tuimasti, ettei heillä liitossa harrasteta eikä suosita sabotaasia, vaan kabotaasia. Sellaisesta ei ollut pukki kuullutkaan. Hän oli uskonut vain omia silmiään.

Hukkaan meni sekin Helsingin matka, tuumi pukki ja puisteli pölyjä puuhkalakistaan. Kun etelään silloin joka tapauksessa sattui asiaa, hän oli ajatellut pistäytyä saman tein tekemässä pistokokeenomaisia kiltteysmittauksia eri tutkimuspisteissä, jotka olivat tilastollisesti edustavia ja valittu satunnaisotannalla kaksoissokkokertoimen ollessa jotakin, mitä pukki ei muistanut, mutta Khi-toiseen korrelaatio oli vaikuttanut jotenkin luotettavalta.

No, ensimmäinen paikka oli ollut jokin lastenkoti, jossa yleensä oli aina ollut kirkassilmäisiä silkohapsia. Kun pukki nyt kurkisteli sinne ikkunan raosta näki hän hämmästyen ja säikähtäin, että paikka oli täynnä partaisia karjuja, jotka kyykkivät lattialla ja molittivat jotakin. Mutta eipä olla ennakkoluuloisia, tuumi pukki ja avasi oven. ”Iltaa lapset”, hän huikkasi. ”Ollaankos kilttejä oltu?”

Karjut keskeyttivät leikkinsä ja pulisivat jotakin toisilleen. Muutama juoksi pois porukasta ja palasi leipäveisten kanssa. Pukki arveli heidän valmistautuvan tarjoamaan jotakin ruokaa, kenties kinkkua, joka oli pukin herkkua. Leveästi hymyillen hän astui tulijoita vastaan, mutta pinkaisikin äkkiä taaksepäin ja lähti käpälämäkeen.

Siinä pelastuttiin niukasti, tuumi pukki. Kinkkua muka leikkaamaan. Meinasivat leikata pukin oman kinkun, ryökäleet. Eipä muuta kuin ruksi kirjaan tämän osoitteen kohdalle. Jouluna tänne saapuukin tonttueskadroona poroillaan ja lahjojen sijasta antaa pitkiä piiskoja. ”Lahjat tänne kakarat, kohta paukkuu pakarat” hyräili pukki suutuksissaan ajellessaan takaisin kohti Koskutjärveä. Hyvä maksetaan hyvällä, paha pahalla. Sellainen se on pukin filosofia, niin.

Mutta tarkemmin ajateltuaan pukki tunnusti itselleen, ettei se enää niin ollut. Silloin, vielä 1950-luvulla pukki tuli aina pitkän piiskan kanssa ja kyseli, miten oli vuosi mennyt. Jos oli tuhmia oltu, niin toimintaan ryhtyi rankaiseva pukki. Pieksettyään lapset hän tivasi, ollaanko nyt ensi vuonna sitten varmasti kilttejä. Pilttien ei auttanut muuta kuin luvata, vaikka takaapäin he sättivät pukkia mitä rumimmin ja lauloivat hävytöntä renkutusta siitä, miten pukki muka hirtettäisiin kuuseen. Pukki oli tästä aina pannut pahakseen, mutta alkanut sitten ymmärtää, etteivät ne lapset pelottelemalla kilteiksi tule. Niillekin piti vaan olla kiltti.

Ja niinpä pukista oli pikku hiljaa kehittynyt oikea lasten ystävä. Puuhkalakkia tuli nykyään harvemmin käytettyä ja sen sijaan virkapuvuksi oli muodostunut Coca-cola yhtiön designeeraama punainen puku valkoisine karvareunuksineen. Olihan se tavallaan aika mukava ja hienokin, mutta pukki, joka oli sydämensä syvyyksissä hyvin vanhanaikainen, ajatteli kyllä näyttävänsä siinä aika naurettavalta ja ajatteli palata vanhaan karvanuttu-puuhkalakkimuotiin. Siksipä nyt oli puisteltava pölyt tuosta hiiren syömästä päähineestä.

Hohhoi-jaajaa, huokasi pukki. Aivan hirveä urakka on edessä nyt, vaikka lamasta höpöttävät. Lahjoja on tuhansia tonneja ja toinen toistaan tarpeettomampaa krääsää kaiken lisäksi. Toista se oli vielä sodan jälkeen, kun lahjat melkein kaikkialla mahtuivat yhteen sukkaan tai ainakin sukkapariin. Tai ellei ollut mitään sinne pantavaa, niin kyllä hyvät villasukat aina tekivät saajansa onnelliseksi. Ja niiden kuskaaminen oli mukavaa, kun ne eivät paljon painaneet.

Nyt sen sijaan jo yhden perheen ainokaiselle lapselle tuli aina hehtolitroittain leluja, namusia, pelejä, vaatteita ja ties mitä. Ja eiväthän ne aina edes viitsineet pukkia kiittää. Joku nenäkäs pentu jopa sanoi, etteivät ne lahjat pukilta ole, vaan vanhemmilta. Olivat olleet autotallissa jo viime viikolla. Ja sitä paitsi ei joulupukkia ole olemassakaan.

Pukkia tämä röyhkeys ällistytti. Tähänkö tämä vapaa kasvatus oli johtanutkin? Kun pukki jätti piiskan pois arsenaalistaan, lakkasivat lapset pelkäämästä. Ja kylläpä se olikin somaa, kun pikku tiitiäiset nousivat pukin polvelle istumaan ja katsoa killittivät häntä kiitollisina. Pukki oikein herkistyi sitä ajatellessaan ja tirautti pienen kyyneleen. Aika hyvä pukki hän sentään oli! Ja nyt sitten joku pentu tuli ja sanoi, ettei uskonut häneen ja ettei häntä ollut edes olemassa!

Jospa sittenkin palaisi siihen vanhaan muotiin? Piiska vain mukaan ja kunnon kinkerit pystyyn joka talossa? Eiköhän alkaisi kunnioitusta löytyä pukille ensi vuonna? Ja ne partakarjut saisivat selkäänsä ilman selityksiä, tiesivät kyllä itsekin miksi.

Näin tuumi pukki sukiessaan karvanuttuaan, joka oli nurin käännetty lammasnahkaturkki. Tänä vuonna saapuisi lasten luo oikea vanhan ajan pukki, armelias ja armahtavainen niille, jotka sen ansaitsevat, muille hirmuinen ja rankaiseva. Ja pukki nappasi eteisestä kassaran ja kävi rapsauttamassa pusikosta pitkän ns. votmakon, jonka pujotti vyöhönsä. Hän kävisi armottomaan taisteluun maailman pahuutta ja kiittämättömyyttä vastaan. Ei armoa, vaan oikeutta!

Tätä ajatellessaan pukki tunsi suoranaista ilkeätä riemua ja rallatteli itsekseen jotakin hyvin vanhanaikaiselta kuulostavaa laulua, jossa usein toistuivat sanat, ”paukkuu pakarat”.

Jouluaatto koitti sitten sellaisena kuin se aina oli Koskutjärvellä. Pakkasta oli 32,5 astetta ja tähdet tuikkivat kirkkaalta taivaalta. Lumi narisi reen jalaksissa, kun pukin raskas reki työnnettiin mäkistarttiin ja se alkoi Petterin ja Rudolfin vetämänä kiihdyttää vauhtiaan. Vauhti olikin jo Oravanpesien risteyksen kohdalla lähes sata kilometriä tunnissa ja pukin oli äkkiä nostettava korkeutta, ettei olisi päätynyt pusikkoon. Hädin tuskin nousu onnistui ja vain kaksi kuusta J. Lambergin omistamasta metsiköstä menetti latvansa.

Homma lasten luona alkoi kuitenkin sujua aika kehnosti. Uuden turbogeneraattorin ansiosta porot kiihtyivät hyvin ja kehittivät helposti tarvittavan matkanopeuden valtavasta lastista huolimatta. Vastaanotto kodeissa osoittautui kuitenkin nuivaksi. Lapset, jotka iloisina odottivat pukkia, alkoivatkin itkeä, kun hän otti esille votmakkonsa.

Eihän pukki toki ketään lyönyt eikä muistanut edes sellaista koskaan tehneensä. Siitä huolimatta hän sai huomata, ettei pieksämisellä uhkaaminenkaan ollut hyväksi. Sehän itse asiassa saattaisi pilata kakarat, tuli pukille mieleen ja hän alkoi katua tekosiaan.

Sitten tapahtui, kuten vetojuhtien kanssa aina välillä tapahtuu. Porot kiskaisivat äkkiä pulkkaa kiihtyvyydellä, joka saattoi ollapa vaikka 3 G, ellei tämä tarkoittanut jotakin muuta. Silloin pukki putosi kyydistä ja lensi päistikkaa siniseen avaruuteen eli oikeastaan maahan, jossa lumiset kuusenoksat pelastivat hänet. Laskuvarjo, jonka piti olla pakkolaukaisijalla, ei ollut toiminut.

Sen sijaan, että olisi iloinnut ihmeellisestä pelastumisestaan, pukki oli täynnä kiukkua. Hän tiesi, ettei saanut kirota ennen kuin oli laskenut viiteenkymmeneen ja sen hän myös teki. Laskettuaan sinne asti pukki huusi pää punaisena ”perkele!”

Silloin hän kuuli viereltään pienen lapsen äänen. Lapsi oli kevyesti puettuna keskellä metsää ja hytisi viluissaan. ”Miksi kutsuit sielunvihollista sen sijaan, että olisi kiittänyt pelastumisestasi?” kysyi lapsukainen pikkuvanhalla äänellä, joka ei tuntunut sopivan ikäkauteen.

”No, tuota”, sanoi pukki. ”Siksi kun minua harmitti. Mutta tyhmäähän se oli sellainen. Olet oikeassa. Minun pitäisi osata panna asiat oikeaan perspektiiviin, kun kerran olen sentään tämänkin ikäinen. Mitähän se oli, kun Smyrnan piispanakin toimin. Aikaa on mennyt. Mutta kukas sinä olet ja mikä olet neuvomaan vanhempiasi, häh? Minulla on muuten pitkä piiska ja osaan käyttää sitä.”

”Soo, soo,” sanoi piltti. ”Olen itse asiassa sinua vanhempi. Oikeastaan olen äärettömästikin vanhempi, mutta eipä ruveta siitä inttämään. Asiat asioina. Siitä huolimatta olen myös viaton lapsi ja paheksun uutta ikävää linjaasi. Huomasitko, miten huonosti lapset ottivat sinut vastaan?”

Tosiaan, nyt pukki alkoi ymmärtää asioita. Kyseessä oli tietenkin Jeesus-lapsi, jonka piti tulla palauttamaan hänen mieleensä joulun todellinen sanoma. Eihän se nyt sitä ollut, että jokainen saisi ansionsa mukaan, vaan sitä, että hän saisi ilman omaa ansiotaan. Oikeutta muka. Mitä me olisimme ilman armoa ja rakkautta? Pelkkiä sikoja, jotka kyllä ovat hyviä pöydässä ja paistettuina, mutta joita ei rakasteta?

”No voi herregud”, parahti pukki. ”Olen minä kyllä aika sika. Kiitos, kun palautit asiat oikeaan järjestykseen. Mutta nyt äkkiä rekeen ja ryijyn alle, palelluthan sinä siinä!”
"Cur Deus homo?" kysyi pukki nyt kunnioittavan uteliaana, mutta lapsi vastasi vikattoman yksinkertaisesti: "Älä käytä järkeäsi, Nikolashka. Ei tänään!"
Ja pukki ymmärsi, ettei ytmmärtänyt ja nosti äkkiä vilusta hytisevän lasen syliinsä.

Ja pian pukki saattoikin peitellä Jeesus-lapsen rekeen, lämpimien nahkavällyjen alle. Porot olivat tuoneet sen takaisin pukin luo tehden pitkän ja jyrkän kaarroksen, joka päättyi käsittämättömään kymmenen pisteen laskeutumiseen keskelle metsää 700m metristä ilman ohjaajaa. Pukki oli aikonut haukkua porot ja roimia vähän ohjasperillä, mutta nyt hän ymmärsi, miten onnellinen hän oli ollut ja hän rapsutteli poroja leuan alta ja antoi niille sokeria. Hän ymmärsi, että tämä oli ihme ja ettei hän ymmärtänyt sellaisia.

”Oukei, porosein!”, huusi pukki. ”Nyt tehdään loppukierros paremmassa hengessä! Käydään vielä niitä partalapsiakin tervehtimässä ja viedään niille lahjoja, joita ne eivät ole ansainneet! Sitä se oikea joulun henki on. Uskokaa pois!” Porot uskoivat asian ilman muuta ja lapsonenkin myhäili söpösti. Sitä hän oli aina yrittänyt sanoa, mutta kuka uskoi ja kuka ei. Jouluna taisivat uskoa useammat.