tiistai 8. joulukuuta 2015

Kustaa III:n sota Savossa



Sodittiinpa ennenkin

Jussi T. Lappalainen, jota ei sotahistorian harrastajille tarvitse esitellä, on taas tehnyt suurtyön. Kirjan nimi on Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Helsinki, SKS 2014, 179 s. Aiemmin hän teki jo laajan esityksen saman sodan meririntamasta, josta ilmestyi samaan aikaan toinenkin seikkaperäinen kirja.
Nykyajan siunauksiin kuuluu, että kirjoittaja on voinut käyttää Kurt von Stedingkin arkistoa digitaalisessa muodossa, toki myös Tukholman sotahistoriallisen arkiston kokoelmia on käyty lukemassa paikan päällä. Kirjoittajalla on on tehtäväänsä erityisen pätevä myös siksi, että hän osaa venäjää. Kirjassa on kuitenkin venäläisen aineiston osalta rajoituttu vain tutkimuskirjallisuuteen. ”Nuoremmille tutkijoille jää runsaasti kiinnostavaa tehtävää”, todetaan alkusanoissa. Olisikin hyvin kiinnostavaa nähdä aiheesta myös uusi venäläinen tutkimus ja mieluimmin ruotsin ja ranskan taitoiselta kirjoittajalta.
Kustaa III:n sodan muistamisen kummallisuuksiin kuuluu, että vaikka se oli etenkin merisodan suhteen mittakaavaltaan valtava yhteenotto, se yleensä kuitataan lyhyellä toteamuksella: rajat eivät muuttuneet Värälän rauhassa. Trafalgarin luokkaa olleet meritaistelutkin on siinä määrin unohdettu, ettei niitä enää juuri tunneta edes Kotkan uudehkossa merimuseossa, vaikka ne oikeastaan olisivat yhden sen kokoisen museon arvoinen aihepiiri, mikäli sotien muistamista siis yleensä pidetään sopivana, kuten kaikissa Euroopan valtioissa yleensä on tehty.
Kaikki Kustaan sodan taistelumuistomerkit on pystytetty itsenäisyyden aikana, toteaa kirjoittaja. Usein vähäisetkin taistelut ovat saaneet muistomerkkinsä ja niihin on myös liitetty vääriä tietoja, kun kunnon perustutkimusta ei ole ollut käytettävissä. Tämä kirja siis osaltaan paikkaa jo pari sataa vuotta vallinneita aukkoja tutkimuksessa.
Kustaan sodan osalta huomion taisteluilta ovat varastaneet Anjalan liitto, jota venäjäksi kutsutaan puolalaisen analogian mukaisesti konfederaatioksi sekä Liikkalan kirje ja muut sangen erikoislaatuiset seikat, jotka helposti saavat unohtamaan sen, ettei tämäkään tapahtumasarja ollut mitään sunnuntaikävelyä, vaan sotaa. Ja sotahan on julmaa ja ratsuväki raakaa. Upseeriston vehkeilyt eivät tätä perusasiaa muuksi muuttaneet.
Yleensä koko maasodasta mainitaan ainakin Porrassalmen taistelu, joka ehkä pikemminkin kuuluu niiden pienimuotoisempien kahakoiden piiriin, joille sopii venäjäksi nimitys delo ja sen ajan ruotsiksi affair. Sehän oli ennen muuta epäonnistunut yritys edetä, jonka edullisissa asemissa ollut puolustaja esti. Torjuntavoitto se siis toki oli, mutta tuskin suuri armeijan operaatio. Parkumäki sen sijaan oli varsinainen ajan arvostama suurtaistelu, srazhenije tai slaget vid Parku(in)mäki. Se oli meidän puolen voitto ja jopa hyökkäyksellä saavutettu, ensi kertaa sitten Kaarle XII:n päivien, kuten kirjoittaja toteaa. Usein sekin tietysti jää yleisesityksissä pelkän maininnan varaan.
Kaikista upseeriston vehkeilyistä ja vehtaamisista huolimatta verenvuodatusta harjoitettiin melkoisella menestyksellä. Uhrien lukumäärän tarkka selvittäminen vaatisi tosin suuren arkistotutkimuksen, toteaa tekijä. 700 000 asukkaan Suomi joka tapauksessa kärsi kymmenien tuhansien asukkaiden menetykset ja toki lisäksi myös riikinruotsalaisen asevoimat menettivät tuhansia.
Ruotsin puolella kokonaistappiot olivat noin 35000 miestä, mutta kaikki muonavahvuudesta poistuneet eivät kuolleet. Joka tapauksessa siviiliväestö kärsi myös paljon ryöstöistä ja sairauksista ja Suomen väkilukutilasto teki melkoisen mutkan. Väestönkasvu sodan vuosina hidastui noin 35000 – 40 000 hengellä. Näihin lukuihin on syytä lisätä venäläisten sotilaiden suunnilleen ruotsalaisten kanssa samaa luokkaa olevat tappioluvut. Ei siellä siis pelkästään rajalla seisoskeltu.
Kirjoittaja toteaa esipuheessa halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen olisi aina itsekin halunnut tästä aihepiiristä lukea. Siinä hän on onnistunut ja täyttänyt samalla monen muunkin toiveen. Sotatoimet Itä-Suomessa on tähän asti esitetty sen verran ylimalkaisesti ja fragmentaarisesti, ettei niistä yleensä ole oikein saanut tolkkua. Varsinkin eri paikkakunnilla tapahtuneet taistelut ja kahakat jäävät usein irrallisiksi ja vaille kaikkea konkretiaa.
Tämä kirja muuttaa tilanteen. Taistelujen kuvaus nojautuu usein alkuperäislähteisiin ja sitä elävöittävät suuresti kuvat ja kartat, jotka on nykyaikaisella painotekniikalla tehty alkuperäisen veroisiksi ellei paremmiksi. Paikkakuntalaisena tuntuu varsin kiinnostavalta katsella esimerkiksi karttaa, joka kuvaa kenraalimajuri Schultzin joukkojen tuloa Sulkavalle ja Kukkomäelle asetettua patteria. Varsinainen taistelu tosin jäi käymättä, sillä pahasti alivoimainen puolustaja katsoi viisaaksi poistua hyökkääjän edestä ja siltakin jäi polttamatta. Paikkakuntalaisena vain jää kysymään: miksei karttaan ole merkitty kirkkoa?
Joka tapauksessa taisteluita siis käytiin paljon ja tosimielessä. Usein ne olivat hyvin kiivaita ja sitkeitä käsikähmiä, joissa pistintä survottiin vastustajan suoliin. Tuhansien miesten operaatioita tapahtui ja menetykset saattoivat nousta satoihin. Toiminta oli aktiivista ja molemmin puolin ketterät laivastot liikkuivat myös pitkin Saimaata ja kävivät jopa suoranaisia meritaisteluita. Venäläisillä oli myös baskiiriratsuväkeä, joka ampui jousilla. Jousi oli hyvin ”tulivoimainen” ja tarkkakin ase osaavan käyttäjän käsissä. Huomasin joskus erään Sulkavan kirkonarkistossa olleen paperin, jossa kerrottiin, miten baskiirit rauhan tultua esittelivät suomalaisille taitojaan ampumalla jousella ilmaan heitettyä hattua.
Tarina sodan aloittamiseen saadusta verukkeesta Puumalan Vuolteensalmella muka tapahtuneesta hyökkäyksestä käsitellään kirjassa seikkaperäisesti. Kustaa-kuninkaan maine ei puhdistu. Kyllä hän oli uskomaton seikkailija. Hyvä teatterimies taisi olla väärällä alalla.
Raja halkaisi tuohon aikaan suomalaisen asutuksen kahtia. Savonlinna, Hamina ja Lappeenranta olivat Venäjän puolella ja Puumala oli tärkeä vesireitin kapeikko, johon suunniteltiin peräti kaupunkia. Veneillä liikkuva sotavoima osoittautui sodassa tärkeäksi ja Kurt von Stedingk, saksalaista juurta oleva upseeri, joka myöhemmin toimi muun muassa Ruotsin lähettiläänä Pietarissa, veistätti uusia tykkijollia Mikkelissä, Kuopiossa, Varkaudessa ja Joensuussa. Niissä oli 18 tai jopa 24 naulaisia tykkejä, jotka ajan oloissa olivat jo varsin järeitä. Kuusi sellaista alusta jopa vedettiin talviteitä pitkin Viaporista Mikkeliin, mikä on varsin hämmästyttävä suoritus. Maanteitä pitkin oli tapana kuljetella paljon kevyempiä aseita. Tavanomainen tykistön ammuksen painokin oli 3-6 naulaa.
Tässä ei liene syytä selostaa yksityiskohtaisemmin eri taisteluita, joista esimerkiksi Puuman Pirttimäen tai Partakosken ja Kärnäkosken taistelut sekä Laitaatsilta olivat strategisesti tärkeitä, kuten myös tunnetummat Kymijoella ja rannikolla käydyt. Itse asiassa ruotsalalainen osapuoli osoittautuu yleisesti ottaen niissä varsin sisukkaaksi ja aloitekykyiseksi. Kuva saamattomista ja osaamattomista vetelyksistä, jotka hoitivat hommansa petollisen surkeasti, kuten Topelius Talvi-iltain tarinoissaan Olavinlinnan piirityksen osalta kertoo, on siis vain osatotuus.
Sotiin liittyy aina kaikenlaista. Itse luin joskus aikanaan tuoreeltaan tehdyt laajat käräjäpöytäkirjat Sulkavan kappalaisen Melartopoeuksen vehkeilyistä miehittäjän kanssa. Kuninkaalle uskolliset seurakuntalaiset syyttivät häntä maanpetturiksi, kun taas hän itse väitti kärsineensä henkilökohtaisesti ”barbaarisen hyökkääjän” käsissä. Miehittäjä tietenkin myös ryösti, minkä voi. Sulkavallakin kirkon kassakirstu särjettiin ja tyhjennettiin ja monet menettivät omaisuutensa niin, että heille jäi vain paita päälle. Pahoinpitelyitä suurempia väkivallantekoja siviiliväestöä kohtaan ei Sulkavalla kuitenkaan kerrota tapahtuneen ja kenraali Schultz jopa suostui maksamaan korvauksia ryöstöistä.
Verrattuna 1900-luvun käytäntöihin toiminta oli sivistynyttä. Puumalan ja Pirttimäen leireissä entisen viholliset järjestivät rauhan tultua yhdessä ”huikeat ryyppäjäiset”, mikä tuo mieleen Suomen sodan aikana sittemmin useaan otteeseen nautitut vihollisarmeijoiden upseeriston yhteiset päivälliset vedonlyönteineen.
Siitä huolimatta sota oli silloinkin sotaa. Kuten kirjoittaja huomauttaa, ”yleisesti ja pienen ihmisen kannalta erityisesti sota lopulta on ongelmien ratkaisussa äärimmäisen viheliäinen tapa”. Tämähän se olisi hyvä oppia, mutta eihän viisaus periydy.

18 kommenttia:

  1. Varsin erinomainen, kuten räätäli Halme sanoi, on myös Jussi T.Lappalaisen kaksiosainen Punakaartin sota 1980-luvun alkuvuosilta. Siitä jäi aikanaan parhaiten mieleen se, että Lappalainen osoitti venäläisten sotilaiden suurimmaksi rintamavahvuudeksi vuoden 1918 sodassa, siinä Suomen vapaussodassa, 1000 - 2000 miestä (siinä missä valkoisen armeijan miesvahvuus kohosi huhtikuussa ehkä jo lähelle 80 000:ta, saksalaiset joukot pois lukien).

    VastaaPoista
  2. Kaiken maailman dosentteja historian roskatynnyriä tonkimassa.

    VastaaPoista
  3. Tämä oli varsinaisesti Ruotsin viimeinen hyökkäyssota. Norja liitettiin vielä Ruotsiin 1815 ,mutta kriminsotaan ei enää lähdetty.Ymmärrettiin että suurvalta aika oli ohi.

    VastaaPoista
  4. Kaiken maailman dosenttien täällä maailman peräsuoleksi leimaama Tukholma onkin BBC:n hehkutuksen mukaan maailman kuumimpia paikkoja: (konekin kääntää kohtuullisesti)

    Mukulakivikatuja Tukholman voi olla kylmä ja luminen talvella, mutta Euroopan nopeimmin kasvava kaupunki on yksi maailman kuumin käynnistyksen solmukohdat ja magneetti kansainvälinen lahjakkuutta.
    Kotiin vähemmän kuin miljoona ihmistä, Ruotsin pääoma on syntyi Skype, Spotify ja Mojang; vain Silicon Valley tarjoaa enemmän miljardin dollarin yritykset henkeä kohti, mukaan sijoituspalveluyrityksen Atomico.
    Kun lumi sulaa aikaisin keväällä, kaupunki on yksi vihrein maailmassa. Lepää 14 saarelle, kaksi kolmasosaa Tukholman koostuu joko vettä tai puistoissa. Ja paikalliset pitää ensisijaisena nauttia näistä rauhallinen ympäristö. Alle 1% Ruotsin työskentelee yli 50 tuntia viikossa, yksi alhaisimmista OECD.

    VastaaPoista
  5. Veljeiliväthän ne mokutkin keskenään vaikkapa Napoleonin armeijain edetessä kautta Euroopan. Jaa, mutta eipä Bernanadotte vissiin alku-urallaan kavereerannutkaan vielä kreivieverstien kaluunamarkiisien kanssa, ja keitä komeita geeniteknologia eli perintöoikeus onkaan keskellemme jalostanut. Se siitä suomalaistenkin homogeenisyydestä. Muusta piti puhumani. Että mitä se Kustaan sota kustansi ? Ja millä rahalla.

    Yhäkin keskellämme on ainakin Pippingin historia yleisissä kirjastoissa sekä SYPistä että SP:stä. Sopimuslaki-innovaatioissa ja privilegio-välimies-lautakunnissa yhä kaikuu pipinsköldeja ja fuhruhjelmejä ja adlecreutseja. Saisiko heistä vinkin ? Koetan.

    Ainakaan niistä rahvastetuista sukukaisistaan jotka diakoneina pyörivät tautien ulosteiden ja ja läski-imujen tiedesovellutushospitaaleissa, ei asia selviä. Yksikin rosenleff omistajaperhe omaisuusveron alla huokaili kun ei tehtaan kymmenesosan osingolla eikä progressioverotetulla lääkärinpalkalla saa perheasuntoa Helsingistä. Menivät sitten sen frenkelin näyttäminä myymään koko firman matomäelle Raumalle.

    Loput suvut tekivät saman mutta jo kalliilla kun Pentti Kouri osasi Soros-amerikkaa ja rupesi neuvomaan. (Joku stipendi Pentillä, joita minäkin huomasin koulutovereilleni annetun vaikka olinkin jo luokan pari jälkeenjäänyt. Ihan kiva nyt vastuuttomasti kirjoitella tähän moderniin pöytälaatikkoon. Ja kun itse vastaa ei mene tarmo vastaanpanemiseen, vaan jatkan kohta John Kayn kirjalla Other People´s Money.)

    Nythän me käytämme yksityispankkien valmistamaa rahaa, vaikka luomissyntynsä jälkeen toiseen pankkiin tai toiselle tilille eli minulle siirrettynä ja minusta näytää että säästämääni jos saldo plussalla. (Jos punaisella, niin silloin olenkin kansalaisluottamuksen arvoinen eli uuden, lisän rahan luomistyössä! Asia ei muuten ole lainkaan näin kumma kun tästä luulisi. Se vain on diskurssista, eli IS kymmenestä kysymyksestä uhohdettu. Ihan äsken Ville Iivarinen ja monikin nettipolven yliopistolainenkin on liannut kätensä rahan neitseellisen synnyn purkamiseen. Tiedonvalo kajastaa.)
    jatk.

    VastaaPoista

  6. jatk.
    Itse sanoisin omasta kysymyksestäni että mitä se Kustaan sota maksoi, että tuskin mitään. Eiköhän Riksbanken syytänyt papeririksiä kammet vinkuen ja hevoskuormittain. Paremmille piireille kuten asetehtailijoille maksettiin skuld eli valtionvelkaseteleillä. Rahan siis teki oikeasti valtio. Se oli silloin mutta nyt ?

    Erittäin hyvistä syistä tehtailijapankkiiri- veriveljet tai ideologiatoverit klaaneineen sen ovat tehneet teollisuusaikakautena kuten afäärifennomaaneista pitäsi tajuta ihan kymmenekin kysymyksen sivistyksellä. Mutta ei. Ville Iivarinen auttaa, Adair Turner auttaa ja John Kay auttaa. Ja Elisabeth II joka 2009 ymmärsi kysyä Miksi kukaan ei edeltä nähnyt ?

    Elisabeth ei kuitenkaan ole Englannin Sixten Korkman, koska Korkman kyllä taitaisi vastata, mutta asia on liian arka. Totuus ei pala, mutta polttaisi. Nettituli puhdistaa maailman tästäkin pahasta valheesta, mutta sitten innovaatorihurjimukset ovatkin jo karussa ja meiltä hukassa vuoden 2020 uutta maailmaa luomassa. Jos Euroopalta kysyttäisiin, niin Maailma Seis, johan Valistuksen Eliitikot ovat versaillesseissaan, verstaissaan ja sairaalatieteissään, niin Attonden pörssilistaus Tukholmassa oli viime viikon hitti. Monesta syystä, joista voisi Kymmentä Kysymystä syventää ja laajentaa mutta ei.

    Pitää kai lopettaa. Aleksanteri III rakensi Pietarin radasta ulokkeen Kotkan satamaan panemalla jonoon paperiruplia vai riittikö merkintä hovin tasekirjaan. Ne muuttuivat kultahipuilla katetuiksi -hyvä jos silatuiksikaan- paperimarkoiksi ja rata tuli. Ja lautaa meni. Niin Paloheimoilta varsinkin. Riihimäen asemaravintolassa tehtiin kaupat ja syötiin hyvin, sukulaisrouva omisti ja emännöi.

    Sitten kun Itsenäisyys kiinnitettiin Vaassa sovituille metsäfeodaaleille,
    mutta Paloheimoista parahin, se pastori, oli haudattu, oltiin kovilla ja sekoilla. Se muistettiin Kansallispankin perustamisesta, että oma pankki olla pitää. Sellaisen Paloheimot perustivatkin, mutta vain brittiraha avasi tomiluvan jo lukkoutuvassa Suomessa. Sekin fuusioitiin kohta KOP-SYPiin kunnes päästiin yhteen Nordeaan. Nyt sekin menee Tukholmaan ja jättää vain haarakonttorit Suomeen. (Nordea väistää EU:ta ja etenkin sen Suomisoveltavia Kruununhakapässejä.)

    Kirjoittelin koska nyt sarastaa valtiorahan aika. Sen praktista starttia kai jo odotettiin Draghilta joulukuun kokouksesta Frankfurtista. Euroopassa kokeillaan jotakin radikaalia sillä kriisin ilkkuminen 2007/8 ja sen syventäminen+permanttiföönaus 2010/13 ovat luoneet pohjan luovuudelle, Kreikkaa kohta kiitetään. Asiat laskettiin sekaisin. Syntyi tilaa uudelle selvänäköisyydelle. Kirja on jo puhtaalla pöydällä, paperirahakirja 1100-luvulta ja Pietari Suuren kappale kirj. John Law. Suomessa luettavissa jahka Ville Iivarinen Antti Ronkainen Lauri Holappa ja keitä näitä tohtorikoulutettavia onkaan, pääsevät perustettaviin uusiin virkoihinsa ja oppilaansa bloggaavat.

    Amerikassa aloitettu QE eli valtiopankin toimiminen kuten Citigroup tai Nordea, on tehnyt mahdolliseksi luoda uusia dollareita jenejä euroja vanhoja valtionvelkoja takaisin ostamalla. Ne obligaatiot siirtyvät hyvää vauhtia samoihin keskuspankkeihin taseen eripuolle vain.

    Ne voi kuitata päittäin, niitä voi kuolettaa ja kuoletusmäärät paluttaa valtiolle. Ja valtio voi panna rahat kiertoon ja töihin kuten Aleksanteri III ja Ensimmäinenkin. Ne oli semmoisia snellmanneja eikun Saimaan seteleitä. Niitä tulee taas kohta. Sitten ne ovatkin itsestään pläkkiselvää tätäpäivää, Uutisankkureiden sanaa.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "että mitä se Kustaan sota maksoi, että tuskin mitään." Minkä vuoksi Valtiot, usein voittajatkin, ovat sotien jälkeen niin persaukisia jos homma hoituu setelikonetta pyörittämällä?

      Poista
    2. Perinteinen läntinen valloitussota oli tuottoisa bisnes jonka huippu saavutettiin Hitlerin alistaessa kansoja orjatyövoimaksi, ryöstäessä juutalaisten taideaarteet, lahjoittaessa puolalaisten kartanoita kenraaleilleen tarkoituksena vakiinnuttaa valloitetut asemat tuhatvuotisen valtakuntaansa.

      Poista
    3. Kiitoksia huomioista. Sodittiinpa ennenkin, ennen paperirahaa. Taisi olla Marco Polo ja kumpp. kun tiedon sellaisesta katalyytista tai hiivasta joudukkeesta Renessanssin Eurooppaan toi, sekö sen Renessanssin tekikin ? Oli ainakin kulutusjuhlaa. Ne kiinalaiset ilotulitteet (ruuti tuli samassa repussa) olivat nahkapalasille piirettyjä rahoja. Niitä sopi Pekingin lisätä kun niille julistettiin viimeinen käyttöpäiväys jonkun vuoden päähän. Siis Keskus kykeni lisäämään niitä ilman että maa tulvi rahaa. Yhden sortin inflaatio. Kuka jaksaa järkeillä läpi että olisiko ollut oikeasti rahanarvon alenemista ilman vastaavaa tararoiden hinnannousua. Hyvinkin?

      Vaikeata kai oli sillä kun 1500-luvulla europpalaiset ilmaantuivat paikalle, hopea kelpasi jo, ja oli taas rahaa. Sitä sai Meksikosta Potossista -ja tämähän se oli iso yläkierre nykyaikaamme.

      Oudon taitavia ovat kommunistisivistyneet älypääeetikot nykyisen yuaninsa tai renminbinsä kanssa. Chinamerica on termi isolle asialle ja taitavalle sosiaalimanipulaatiolle molemmin puolin Tyyntämerta. Ja Suomeakin josta vientiä on edistetty tehtaat viemällä.

      Tämä olisi loputonta. Ranskan vallankumouksen seteliraha assignaatit pitivät voimansa sen hetken, jotta säätyjärjestys saatiin nurin kautta Euroopan 1800-luvun mittaan. Lyhyt sysäys riitti. Jo 1795 painokoneet iskettiin päreiksi Vendome aukiolla eikä rahallakaan olisi enää mitään ostanut. Sitä tuli tehdyksi liikaa. Liika on pahasta.

      Mutta assignaateilla nykymaailma taisteltiin. Nyt kai kohta purskautetaan helikopterirahaa jotta suma purkautuisi, jotta vuolaat vedet ja tavarat pääsisivät kareilta ja lahdenpohjista. Se kävisi useallakin tavalla sitä Renessanssin kaksinkertaista kirjanpitoa soveltamalla ja tulkituttamalla. Tämä vääänely ja taivutteluhan se on ihmisen elämää.

      Uudet sodat kuten Suomemmekin intellektuaalinen miehittäminen head hunter officejen ja PwC KPGM tai Boston Consaltsien toimesta on kuitenkin vähempiveristä kuin oikea pyssyttely. Ja saahan sitä mahansa täyteen teollista mättöä ja mielensä paksuksi hekoheko alapäätä. Luojan kiitos tästä rapakosta syntyvät kuin ihmeenä uudet säädyt vaikka alkuun vain raharikkaiden Yhden Prosentin liike, mutta Pisatornit kaadettuaan, yksityiskoulut käytyään perijät jo ovat hengenmiehiä.Jukka Sjöstedt

      Poista
    4. Kyllähän WW2 oli brittiläisen imperiumin loppu, ja englesmanneilla sodan päättyessä lähinnä tuulen huujtoma perse, vaikka voittajiin kuuluivatkin.

      Luulen että juutalaisten tappaminen ja ryöstäminen oli ideologinen päähänpinttymä, eikä sillä ollut suurtakaan taloudellista merkitystä, jos ollenkaan. Eihän Stalinin vanki / työleirien kannattavuus tainut olla kummoinen ,vaikka töövoima oli ilmaista.

      Ketkä sitten viimeisestä suuresta tuhoamisesta hyötyivät ? Euroopasta tulee mieleen Ruotsi ja Sveitsi, sotaan osaa ottaneista ainoastaan USA

      Poista
  7. Lappalaisen kirja on hieno, mainitut kartat erikoisesti. Jälkimmäisiä on kiva verrata nykyisiin erikoisesti niiltä osin joista on omaa kokemusta. Tässä on hyvänä apuna GOOGLE MAPS. Yllä mainittu Sulkavan välikohtaus esimerkiksi alkaa elämään kun ymmärtää miten venäläiset olivat hyökkäämässä ylhäältä mäeltä kohti kirkon luona asemissa olevaa, selkänsä takana sijaitsevaa salmea 'puolustavaa' pikkuruista ruotsalaisosastoa. Lappalainen on arvostelussaan Moriania kohtaa armelias. Olisi luullut Morianin valitsevan asemat salmen toiselta puolelta josta, ehkä mäeltä tai sen päältä olisi tykeillä hallinnut veden yli johtavaa siltaa.
    No, me emme tunne kaikkia tilanteeseen vaikuttaneita tekijöitä mutta silti jälkiviisaus on hauskaa ja siitä mahdollisuudesta Lappalaiselle ja blogistille kiitos! hh

    VastaaPoista
  8. "Olisi luullut Morianin valitsevan asemat salmen toiselta puolelta josta, ehkä mäeltä tai sen päältä olisi tykeillä hallinnut veden yli johtavaa siltaa." No,kuinka monta niitä tykkejä oli ja mikä oli tulinopeus ja tarkkuus ?

    VastaaPoista
  9. Tykkejä oli ja ne jätettiin viholliselle ja siltakin jäin polttamatta. Murjaaniahan arvostelikin von Döbeln, kuten Lappalainen mainitsee. Kyllä sen ajankin tykeillä aina sillalle olisi kartessilla osunut.

    VastaaPoista
  10. "sota lopulta on ongelmien ratkaisussa äärimmäisen viheliäinen tapa”

    Putin ilmaisi taannoin toiveen että ydinasetta ei tarvitsisi käyttää terroristeja vastaan. Mutta...

    http://www.vz.ru/opinions/2015/12/11/783338.html
    Очевидно, что первое после войны с Японией использование ядреного оружия в боевых условиях, да еще рядом с богатейшими месторождениями Ближнего Востока, не только моментально взвинтит цены на нефть, но и остудит очень многие горячие арабские головы...

    (On ilmeistä, että sotaoloissa Japania vastaan käytetty ydinase, ensimmäisenä tapauksena sodan jälkeen ja vieläpä Lähi-Idän rikkaimpien öljyesiintymien läheisyydessä ei ainoastaan ponkaise öljyhintoja korkeuksiin, vaan myös viilentää arabien kuumia päitä...)

    Onko Putin jo tehnyt päätöksen Venäjän ongelmien ratkaisun äärimmäisestä tavasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalaiset marxistit-leninistit hyväksyvät automaattisesti kaiken mitä Putin sitten päättääkään. Olihan Putin aikoinaan se oikea marxisti-leninisti, muuten hän ei olisikaan päässyt töihin KGB:hen.

      Poista
  11. Veijo Meri esittää Suomenhistoria sarjassaan, että tämän Kustaan sodan motiivi oli valtiontalouden kriisi. Sota antoi mahdollisuuden lisätä verotusta sekä monenlaista pakkoluovutusta ja rasitusta,armeijan varustamiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ihan niin kuin tänä päivänäkin; lisätään verotusta, jos ei ihan suoraa pakkoluovutusta niin monenlaista rasitusta, armeijan varustamiseksi.

      Katainen sanoi suoraan, että päältä katsotaan aina ruotsalaisten saatavat.

      Poista
  12. Ihan sivusta huomautan, että Jussi T. Lappalainen taitaa hyvin myös ranskaa. Hänen luonnoillaan aikoinaan olen miestä saanut seurata. Hänellä on hieno savolainen ranskan ääntämys, pikanttia!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.