torstai 17. joulukuuta 2015

Sandels



Sandels

Runebergin vänrikeissään esittämä Sandels on aika erikoinen tyyppi. Kun lähetti tuli kertomaan venäläisten vastoin aseleposopimusta hyökänneen Koljonvirralla jo etuajassa ja pyrkivän polttamattoman sillan yli, hän ei lopettanut herkullista ateriaansa (forellia/lohta, chateau Margaux, madeira ym.) paikallisen pastorin kanssa.

Sandels, hän Partalass' istuvi vaan,
suurustaan huoleti syö.
"Nyt käydään Virralla taistelemaan,
heti kello kun yksi lyö.

Mutta naapuri siis järjestikin yllätyksen. Kyse oli siitä, että Venäjällä noudatettiin toista aikaa, tätä nykyistä talvikauden Moskovan aikaa:
Sana tuotihin nyt, sana kiireinen:
"Välirauhamme rikkunut on;
Brusin palas pois etuvahtinehen,
ja silta on purkamaton.
Kakstoist' oli meidän kellomme, vaan
yks ryssäin on, sanotaan."

Ehkäpä sankari ajatteli samoin kuin sitten joskus marsalkka Žukov. Kun hän kerran kuuli suuren taistelun alkaneen, hän kertoo menneensä nukkumaan. Eihän taisteluita tuosta vain voiteta tai hävitä muutamassa tunnissa ja levännyttä johtajaa tarvitaan todella vasta sitten, kun nähdään, miten koko homma on alkanut kehittyä.
Sandelsilla oli hieman sama tyyli, mutta olosuhteista päätellen hän näyttää toimineen myös kelpo hiprakassa. Hän lausahti Runebergin mukaan:
Sandels hän istuvi herkkuillen,
tuost' ei ole ollakseen.
"No, pastori, hanhea hiukkasen!
Sitä syö ihan mielikseen. -
Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää;
hänen terveikseen lasi tää!"
Sanantuoja virkkavi: "Kenraali,
min vastuun viedä ma saan?" -
"Ett' everstillä on patteri
ja siltakin kaita on vaan.
Hän tunnin, puolisen kestää saa.
Hyvä pastori, nyt vasikkaa!"

Kun hänen adjutanttinsa jonkin ajan kuluttua tuli kertomaan tilanteen vain kiristyvän, kehotti Sandels häntäkin pöytään ja nauttimaan pari ryyppyä. Tämä oli jo liikaa:

Sydän nuoren kuohahtaa sotilaan,
viha silmistä liekehtii.
"Kenraali, ma jos toden lausua saan,
joka mies teitä halveksii.
Sotajoukossa kaikkein mieli on se:
oletten pahin pelkuri te."
Sandelsin putos kahveli pois,
hän on vait, jopa naurahtaa.
"Kuin, herrani, Sandelsko pelkuri ois?
Vai niin! Sepä perhanaa!
Bijouni, mun ratsuni tuokaa, hoi!
Nyt pastori jäädä voi."


Sen jälkeen seurasi temppu, joka kylmästi arvioiden vaikuttaa humalaisen kohellukselta. Kenraali karautti taistelupaikalle ja patsasteli siellä tuhannen musketin maalitauluna. Säilyi, kumma kyllä ilman osumia, mutta ei suostunut menemään suojaan, vaikka kaikki siihen kehottivat. Sen sijaan:
Se jo saapuukin, liki tulvailee,
hän vaaraa ei näekään;
tuhat pyssyä hänt' yhä tähtäilee,
hän siit' ei tietävinään;
hän vartoo, katsovi kelloaan,
kuin tyyn' olis rauha vaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän,
ja hän riensi Fahlanderin luo:
"Rivit onko nyt valmis se särkemään,
kuten ennenkin, väki tuo?
Pöyhkeillä ma ryssien annoin, Haa,
takaisin ne nyt viskatkaa!"

Uutta voimaa saaneet joukot terästäytyivätkin nyt ja heittivät hyökkääjän takaisin. ”Laillinen” aika taisteluun oli alkanut. Kenraalin viileä tyyneys auttoi terästäytymään. Ja kun leikki loppui hyvin, oli kaikki taas hyvin:
Sandels, hän luo väen voitokkaan
tuli rantahan ratsastaen.
Ohi joukkojen kun veripurppurassaan
nyt lens hepo valkoinen
ja kun riemun hurmoma kenraali
urojansa nyt tervehti,
salanurku se kaikk' oli hälvennyt,
kaikk' ilkeät kuiskaukset,
ilo myrskyinen vain kaikui nyt
sekä hartahat kiitokset,
tuhatääninen huuto nyt soi: "Hurraa
kenraalia urhakkaa!"


Tämä vanha Cajanderin suomennos on usein hyvin iskevä. Mannisen suomennos on hieman nykyaikaisempi ja moni muistanee esim. yhden avainkohdan näin:

kakstoista sai kellomme täytetyks´
mutta ryssän kello oli yks.

Alkuperäinen ruotsinkielinen muoto kuuluu:

Vårt ur var tolv, och vi följde det,
Men den ryska klockan är ett."

Koljonvirta kesti ja muodostui Sandelsin sanoin ”pikku Austerlitziksi”. Puolustaja menetti kolmesataa miestä ja hyökkääjä yli kahdeksansataa vangit mukaan lukien, kertoo Robert Brantberg uudessa kirjassaan.
Suomalaiset pystyttivät aikoinaan Venäjän vallan aikana muistomerkin tuolle taistelulle ja sitä juhlisti Kuopion läänin kuvernööri Järnefelt venäläisen kenraalin uniformussa, kirjoittivat Pietarin ja Moskovan patrioottiset lehdet pöyristyneinä. Venäläiset joukot kukaties nyt sattumalta lyötiin tuossa mikä-nyt-lieneekään-ollut kahakassa, mutta että sitä sitten vielä juhlittiin Venäjän valtakuntaan kuuluvassa Suomessa! Tsuhnan petollisuudella ei näyttänyt olevan rajoja ja Runeberg oli maan pahin kiihottaja, pauhasi lehdistö.
Mutta tämä on jo toinen juttu. Sandels sankarityyppinä on joka tapauksessa sangen kiintoisa ja oloissamme harvinainen. Joku tutkija onkin sanonut, että hänen kauttaan esitetään ”ruotsalaisen luutnantin” tyyppi. Siis sellainen jokseenkin pöyhkeilevä poseeraaja, joka on kansallemme syville riveille tuiki vieras.
Joka tapauksessa kuva Sandelsista tämän yhden runon valossa jää aika yksipuoliseksi. Itse asiassa Johan August Sandels oli oikeastikin hyvin kyvykäs ja aikaansaapa soturi ja myöhemmin myös hallintomies. Suomea hän tunsi hyvin jo Kustaan sodan ajoilta ja sitä ennenkin. Itse asiassa nuoren Sandelsin kunnian uskottavuus oli kerran ollut koetuksella, kun hän oli saanut biljardipöydässä julkisen korvapuustin. Sen vuoksi hänet ”karkotettiin” palvelemaan Suomeen jo vuonna 1785. Täällä hän yleni nopeasti ja komensi pataljoonaa Kustaan sodassa osallistuen mm. Savonlinnan jokseenkin kehnosti sujuneeseen saartoon sekä Ruotsinsalmen taisteluun.
Savon jääkärirykmentin, ”Ruotsin armeijan uudenaikaisimman joukko-osaston” komentajaksi Sandels tuli vuonna 1803.
Savon jääkärien historia kuuluu Suomen armeijan kunniakkaimpiin ja tunnetaan yhä Venäjänkin puolella. Tuntuu jotenkin luontevalta, että moinen joukko-osasto sitten lakkautettiin ja sen nimi pyyhittiin pois kartalta. Tokihan elämme uutta aikaa, kuten jo Pentti Saarikoski oivalsi, vaikka historiallisena periodina tämän niminen ajanjakso yleensä katsotaankin päättyneeksi.
No joka tapauksessa, Sandels ja hänen savolaisensa olivat Suomen sodan todellinen valiojoukko ja Döbelnin kuuluisa jäähyväispuhe vuonna 1809 kaikessa pateettisuudessaan tuli varmasti sydämestä. Savolaisethan siellä olivat kunnostautuneet, muun muassa Sulkavan komppanian päällikkönäkin toiminut Joachim Zachris Duncker, Ristiinasta kotoisin.
Dunckerin kuolettava haavoittuminen Hörneforsin taistelussa 5.7.1809 liittyi Sandelsin äkkipikaiseen repliikkiin, jota hän vielä vanhoilla päivillään katui. Suomalaisilleen Sandels olisi kukaties voinut pitää samanlaisen puheen kuin Döbeln. Sotilaat joutuivat kestämään pirullisia vaivoja ja vastuksia, mutta pysyivät taistelukykyisinä ja uskollisina esivallalle hämmästyttävän sitkeästi.
Robert Brantberg esittää Sandelsin sotaretkestä nautittavan kertomuksen, mikäli näin uskaltaa sanoa kun muistaa, mistä tuossa kaikessa oli kysymys. Joka tapauksessa myös Suomen sodan moninaisten vaiheiden fokusointi yhden komentajan perspektiiviin antaa tarinalle jäntevyyttä ja kirjaa ei oikein saa käsistään ennen kuin se on luettu loppuun. Suomalaiselle lukijalle siinä on paljon uutta, erityisesti päähenkilön tuota sotaa edeltävien ja niitä seuranneiden vaiheiden osalta.
Suomen sodan kertaamista ei varmaankaan kannata tässä tehdä ja kirja tuskin tuo asiaan mainittavaa tutkimuksellista uutta, koska se on tehty kirjallisuuden perusteella. Kirjallisuus on kuitenkin varsin monipuolista ja mahdollistaa yllättävän paljon myös elävöittäviä dokumenttilainauksia.
Myös jotkut sinänsä itse päähenkilön kannalta merkityksettömät seikat antavat oman mausteensa tarinalle ja perspektiiviä asioille. Sandelsia vastaan taistelemassa oli Koljonvirralla myös muuan kreivi Tolstoi, lempinimellä ”amerikanets” tunnettu hulivili, joka oli kiertänyt maapalloa Nadežda-laivalla Kanarian ja Kap Hornin kautta Japaniin ja Kamtšatkalle saakka. Siellä hänet oli ”hankalan luonteensa takia” heitetty laivasta.
Pietariin amerikkalainen sai porttikiellon ja hänet erotettiin myös Preobražensikin valiorykmentistä. Sen sijaan hän kelpasi palvelemaan luutnanttina Savonlinnassa vuosina 1805-1808. Tuossa pikkukaupungissa taisi olla aika paljonkin erikoislaatuista porukkaa noina aikoina.
Sandelsin sota ei päättynyt Länsipohjassa vuonna 1809, vaikka Suomen sota päättyi. Hän komensi vielä ruotsalaisia joukkoja Saksassa vuonna 1813, kun Napoleonia karkotettiin valtaamistaan maista. Leipzigin valtavassa taistelussa hän ruotsalaisineen jopa taisteli samalla puolella kuin Barclay de Tolly, joka oli ollut Suomen sodassa vihollinen.
Tämä oudolta ehkä tuntuva tilanne oli syntynyt siten, että Ruotsi oli liittynyt Napoleonin vastaiseen koalitioon kruununperijänsä, marsalkka Bernadotten johdolla, mikä oli melkoinen takinkääntö marsalkalta, mutta toimivaa reaalipolitiikkaa Ruotsin kannalta. Turun tapaaminen 1812 sinetöi Ruotsin tulevan ulkopolitiikan uuden pitkän linjan ja ensi vaiheessa toi sille myös Norjan Suomen korvikkeeksi.
Norjaan vei myös Sandelsin tie. Aluksi hän joutui hyökkäämään vikuroivia norjalaisia vastaan, jotka eivät halunneet liittyä Ruotsiin. Sen jälkeen kreiviksi ylennetty Sandels nimitettiin Ruotsin sotaministeriksi ja myöhemmin vielä sotamarsalkaksi.
1819 kreivi Sandelsista tuli Norjan käskynhaltija ja tämäkin kausi sisälsi kirjavia vaiheita, joihin kuului jopa sodanuhka Englannin kanssa. Myös kuninkaan kanssa tuli lopulta riitaa ja käskynhaltija sai vuonna 1827 eron virastaan ja kuoli Tukholmassa vuonna 1831.
Brantbergin kirja on oivallisesti kirjoitettu ja kuvaa hyvin, miten pystyvä ja aktiivinen sotilas Sandels oli. Hän ajoi vihollisen takaisin kohti itää ja piti heitä Savossa koko ajan tiukoilla. Hyökkäyksissä hyödynnettiin myös vesistöjen tarjoamia mahdollisuuksia, vaikka järvilaivasto oli talvella perääntyessä poltettu.
Vihollisen huollon tuhoaminen onnistui siinä määrin, että se oli jo todellista hätää kärsimässä ja kukaties, mikäli ylijohto ja edes kohtuullinen osa ylempää päällystöä olisi ollut tämän kenraalin kanssa samaa kaliiberia, olisi hyökkääjä voitu Suomessa peräti tuhota.
 Toki tiedämme, miten siinä kävi. Viaporin petos, avuttomat maihinnousut, Englannin kortin kehno pelaaminen ja surullisenkuuluisa Klingsporin ”leipominen” hävittivät ne mahdollisuudet, jotka todella olivat olemassa. Mutta siinä tapauksessa Venäjä olisi kaiketi lähettänyt uudet miehet. Ja jo vuonna 1808 suomalaiset alkoivat vannoa uskollisuutta Venäjän keisarille. Puumerkkejä sisältävät luettelot ovat nyt luettavissa Kansallisarkistossa.

Perääntymään Sandels joka tapauksessa joutui oman käsityksensä mukaan vain siksi, että hänen käskettiin tehdä niin. Apua sen sijaan ei herunut. Sotaa käytiin kokonaisuutena ottaen vetelästi ja lopputuloksena oli Suomen liittäminen Venäjään.
Siitä me saamme olla tyytyväisiä, mutta ilman sitä aktiivista taistelua, jota Sandels parhaasta päästä edusti, olisi Suomi liitetty Venäjään maakuntana ja se olisi ollut historiallinen onnettomuus.
 Koljonvirran keikari ei siis ollut mikään turha mies. On täysin ansaittua ja kohtuullista, että hänen nimeään kantavaa olutta valmistetaan Iisalmessa ja juodaan koko maassamme. Sandels näyttää myös todella olleen asioita ymmärtävä herkkusuu. Brantbergin mukaan hän tokaisi joskus vallatun huoltokuljetuksen herkkuja maistellessaan: ”Me tappelemme paremmin kuin venäläiset, mutta suolakurkkuja he totisesti osaavat tehdä!”






3 kommenttia:

  1. Ihmekös sitten, että ylä-savolaiset humppaavat aamusta iltaan radio Sandelsin soittolistoista päätellen.

    Hämeessä sentään laulutunteja ottanut maakuntajohtaja viihdyttää Sibelius tulkinnoillaan hallinon moninaista seminaariväkeä.

    VastaaPoista
  2. Samalla kun pyyhin suupielestäni maunion Sandels-oluen vaahdonrippeitä, muistelen että Taalainmaan rykmentin osalle kasautui merkittävä osa Koljonvirran taistelun miestappioista. Heistä, kuten koko sodan kaatuneista saattoi suurin osa olla ihan riikinruotsalaisia. Muistankohan väärin?

    VastaaPoista
  3. Tuohon en pysty vastaamaan, epäilen kyllä. Eiköhän Jussi T. Lappalaisen Suomen sotaa koskevassa kirjassa liene kerrottu?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.