Sikalan joulu

Joulu sikalassa

Koskutjärven sikalan ovi aukesi, kuten se oli aina auennut joka aamu. Ukko Filemon astui sisään ja sanoi hyvät huomenet. Mutta nyt oli ilmassa jotain pahaenteistä. Ukolla ei ollut mukana suurussankoa, vaan pikkuruinen pistooli.

”No mitäs sinä nyt?” hätääntyi possu ja röhkäisi koko viisivuotiaan viattomuudellaan: ”Kavereita kai tässä ollaan. Minä en ole mitään pahaa tehnyt koskaan. Kaukalon kaatuminen oli lähinnä oma tappioni. Lapset ovat saaneet minusta paljon iloa rapsuttelemalla korvan takaa. Ollaan oltu kavereita. Älä nyt rupea, ethän ole tosissasi!”

Ukko tekeytyi karskiksi ja alkoi täyttää lipasta. ”Se on aikansa kutakin. Tämän muuten sanoi pässi syksyllä ja minusta se oli viisas eläin. Sinä olet kyllä älykäs, mutta äly ja viisaus ovat kaksi eri asiaa.”

Ja ukko alkoi tähtäillä porsasta pikkuruisella mustalaistupsluikkarillaan, jossa tähtäinten asemesta oli vain ura piipun päällä. Laukaus pamahti ja kimmoke vonkaisi aivan ukon pään vierestä. ”Älä ny, saatana!” parahti porsas. ”Tuossa käy niin, että ammut vielä itsesi ja minä jään tänne kitumaan viikkkokaupalla. Häpeä, lurjus!”

Ukko hätkähti, porsas puhui selvästikin järkeä. Sitä paitsi teki häijyä, kun ajatteli, miten Armas, se oli porsaan nimi, olisi paistettu ja pantu pöytään omena suussa. Lapset olisivat vollottaneet ja koko joulu olisi mennyt pilalle. Ei tästä tainnut tulla mitään. Liikutukseltaan ukko ei muistanut, että pistoolissa oli yhä panoksia ja laukaisi vahingossa toisen kerran. Ikkuna meni rikki että helähti ja kylmä pakkasviima alkoi puhallella sikalaan, jossa lemusi nitroglyseriinin muikea tuoksu.

Ukko pudotti tupsluikkarin kädestään ja se hautautui jonnekin pehkujen ja sianpaskan joukkoon. Hänen sydämensä heltyi ja hän sanoi porsaalle: ”Tuota noin. Tämä oli vähän niin kuin vahinko. ajattelin vain pelotella. On sitten mukavaa kun huomaa, ettei tässä käynyt kuinkaan ja tulee sitä niin sanottua jouluiloa. Ikkunan korjaan heti, äläpä hätäile, kultaseni!”

Porsas vingahti ja ukko huomasi, että se itki, kuten vain viisivuotiaat osaavat. Oli muuten outoa, että se osasi puhua, sitä ukko ei ollut koskaan huomannut, mutta osaavathan ne muutkin viisivuotiaat.

”No, älähän nyt!” tyynnytteli ukko. Valehtelin. Rakastan kinkkua ja potkaa. Elämä on traagista. Mutta en minä enää ammu. Putosi tuo pistoolikin, saat pitää, jos haluat.”

Porsas katsoi ukko silloin kiitollisena ja sanoi: ”Kiitos tästä, kuulostaa reilulta. Mitäpäs meikäläinen pistoolilla. Mutta saanko esittää yhden toiveen?”

”Totta kai”, sanoi ukko, mieli jouluisen lempeänä. ”Antaa tulla vaan. Olen sen sinulle velkaa.” Silloin posas supatteli kainosti ukon korvaan jotakin ja röhkäisi sitten toiveikkaasti. Emme tiedä, mitä nuo kaksi keskenään puhuivat, mutta sen olen kuullut, että jouluna porsas sai olla talon joulupöydässä ilahduttamassa lapsia iloisella röhkinällään. Kilvan he kirmailivat ympäri tupaakin ja piiloutuivat milloin minnekin, esimerkiksi sänkyjen alle, missä porsas oli erityisen taitava.

Se joulu jäi kaikille mieleen erityisen miellyttävänä. ei ukko lakannut syömästä sianlihaa, mutta hän osti sen siitä pitäen aina K-kaupan lihatiskistä. Hän vaati aina, että sen piti olla salvamattomasta, vapaana kasvaneesta porsaasta, jota oli joka päivä rapsutettu korvan takaa. Lapset taas söivät jotain soijaituja ja piru ties mitä, mutta heidän pyyteetön ystävyytensä tuon porsaan kanssa, joka oli ollut vähällä saada niin traagisen lopun, kukoisti aina hamaan elämän loppuun saakka. Ihmeellinen oli tämä tarina, mutta niinhän on joulun taikakin!