sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Aulangon pastorinvaali



Aulangon pastorinvaali

Pakkasen paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa vaipanvaihtoa odottamassa. Muuta hauskaahan siellä ei lienekään. Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui sentään tätä aikaa!
Mutta osattiin sitä ennenkin. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä jostakin syystä oleskelemaan.
Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen kauhuromaani Eugene Suen hengessä. Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään, jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus ajatella.
Aulanko on lyhyesti sanoen sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.
Koko se saatanallinen pahuus, joka oli pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksiantamista viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan. Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…
Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä, päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia, pastorivainaan lapsia. Se oli murhaluola, jonka saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.
Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä. alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen, pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin kokoamat rikkaudet.
Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten murhaaminen oli hänen vastuullaan. Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia vastaan” voitokkaaseen loppuun.
Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva. Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.
On turha todetakaan, että paha saa lopulta ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan. Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.
Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi. Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia. Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…

1 kommentti:

  1. Grimmin satujen suomalainen versio. Hy, ihan hyvä juttu.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.