tiistai 12. tammikuuta 2016

Divisoonan tuho



Divisioonan tuho

Anatoli Gordijenko, Kuoleman divisioona (Gibel divizii). Suom. Eero Balk.
 Gummerus 2013, 326 s.

Tulipa taas pitkästä aikaa luettua sotaromaani. Joskus 1970-luvulla luin niitä kymmenittäin. Silloinhan tulivat saataville muun muassa Konstantin Simonovin teokset ja jopa myös Aleksandr Bekin, Vasili Bykovin ja Grigori Baklanovin kirjat. Sotakirjoista saattoi löytää myös jälkiä siitä ”elämän totuudesta”, jonka kertominen muuten, kuin kirjallisuuden kautta oli Neuvostoliitossa mahdotonta.
Kaunokirjallisuus on Venäjällä aina ollut enemmän kuin kirjallisuutta ja näinhän se on ollut Suomessakin. Meillä oli omassa historiassamme katvealueita, joista saattoi saada käsityksen vain kaunokirjallisuuden kautta. Historiankirjoitus tyytyi vain kuivakiskoisesti piirtämään ääriviivoja, joiden sisälle, valkoiseksi aukoksi jäi se, mitä ihmisille oikeastaan oli tapahtunut.
Petroskoilainen dokumentalisti Anatoli Gordijenko väittää vielä vuonna 2002 ilmestyneen kirjansa esipuheessa, että Talvisota oli kielletty aihepiiri, josta on ”puhuttu vähä, tuskin lainkaan”. Tosin hän käyttää imperfektiä. No, itse asiassa talvisotaa koskevan venäläisen kirjallisuuden bibliografia, joka ilmestyi pari vuotta sitten, on kyllä varsin laaja (Venäläinen talvisotakirjallisuus, toim. Pavel Petrov, Docendo 2013). Toki tilanne oli ennen 1980-luvun loppua aivan toinen. Suuren isänmaallisen sodan historian asiaa koskeva lyhyt esitys otsikolla ”Aseellinen konflikti ja sen rauhanomainen ratkaiseminen” antoi aiheestaan juuri niin valheellisen kuvan kuin otsikon perusteella voi olettaakin.
Mutta ehkäpä Gordijenkon teos on ensimmäinen asiaa käsittelevä kaunokirjallinen teos, kuten hän väittää? Ei asia nyt ihan niinkään ole. Nimenomaan dokumentaarisia kaunokirjallisia teoksia on ilmestynyt melko runsaastikin. Muistanemme ainakin Stepakovin ja Orehovin teokset, jotka on myös suomennettu. Siitä huolimatta pidän Gordijenkon kirjaa merkittävänä ja lukemisen arvoisena.
Teoksen kehyskertomukseen kuuluu politrukin päiväkirja, joka joutui yllättäen kirjailijan käsiin ja jonka pohjalta hän kirjansa kirjoitti. Tämä lienee tavanomainen kirjallinen koukero, johon lukijalle ei ole erityistä syytä uskoa. On myös selvää, etteivät kirjan repliikit ja pohdinnat ole suoraan sen kuvaamasta aikakaudesta säilyneitä. Sen sijaan ne kyllä ovat hyvin uskottavia ja kuvaavat erinomaisesti sitä aikaa, jota ne kuvaavat.
Voi kysyä, mistä minä asian tiedän ja mistä sen tietää edes Gordijenko, joka syntyi vasta vuonna 1932? Kirjailija tuntee asiat hyvin siksi, että hän on viettänyt paljon aikaa haastattelemalla veteraaneja, joiden ei enää neuvostovallan romahdettua tarvinnut pelätä totuuden kertomista. Sen pimittäminen oli ollut heille katkera pala. Itse taas olen päässyt lukemaan ajan dokumentteja Venäjän arkistoissa. Sieltä löytyi myös päiväkirjoja, vaikka niiden pitäminen oli kiellettyä. Sellaisen todistusvoimaa ei kyllä kannata liioitella, sillä liian rehellinen dokumentti olisi löydettäessä ollut kirjoittajalle valmis kuolemantuomio.
Mutta sota-ajan virallinen totuus kaikessa korniudessaan on säilynyt sen ajan tiedotusvälineissä ja siihen on tutustunut myös Gordijenko, joka kyllä tuntee arkistojakin. Ajan informaatiotila oli hurmahenkisen ylimielinen. Maailman mahtavimmalle armeijalle ei olisi vastusta missään ja taistelut käytäisiin aina vihollisen maaperällä ja pienin tappioin eli vähällä verellä, jopa hämmästyttävän vähällä verellä, удивительно малой кровью. Lebedev-Kumatšin ja Dunajevskin laulut olivat suosiossa: valmiina oltiin, jos sotaretki huomenna kutsuisi. Tämä hyvin suosittu pari sai innoituksen myös Suomi-neidon vapauttamisesta, jonka piti olla läpihuutojuttu. Uskaltaisivatko tsuhnat edes panna vastaan ja miksipä he edes yrittäisivät, kun sodan tulos oli ilman muuta selvä?
Moskovalainen Aleksandr Nevežin on tutkinut talvisodan ja sitä edeltäneen ajan tiedotusilmapiiriä, ”hyökkäyssodan syndroomaa”, joka nykyään usein unohdetaan, mikä taas vääristää kuvaa ajan ilmapiiristä.
Mutta aina ei käy niin kuin haaveillaan. Kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole, vaikka olisi kuinka ison talon poika, kuten suomalainen sananlasku sanoo. Koko valtava hyökkäys kuivui kokoon ja hyökkääjän tappiot olivat valtavat. Rajuudessaan ja jopa mittakaavassaan talvisota oli verrattavissa kaikkein suurimpiin taisteluihin, joihin puna-armeija toisessa maailmansodassa joutui. Näinhän ei missään tapauksessa pitänyt käydä, eikä virallisesti myöskään tunnustettu, että näin vain kävi.
Tosin Stalin, heti sodan jälkeen kritiikkiseminaarissa pitämässään puheessa moitti armeijan tomppeleita ilmiöstä nimeltä ”hatulla lakaisemisen harha”, шапкозакидательство. Eihän Suomi mikään helppo nakki ollut, kuten jokaisen piti ymmärtää. Ei sitä ollut tarkoituskaan kerralla vallata. Sota (mikä ihmeen sota???) kyllä oli ajoitettu aivan oikein eli siihen hetkeen, kun suurvallat olivat toistensa kimpussa. Johtaja oli ollut erehtymätön, mutta typerät alaiset eivät olleet taaskaan osoittautuneet hänen arvoisikseen…
Upseereilla oli näitä sanoja kuunnellessaan aihetta katkeruuteen, mutta sen ilmaisemista kannatti välttää. Tilanne jatkui samanlaisena vuosikymmeniä. Keväällä 1940 Neuvostoliiton lehdet hehkuttivat pohjoisnapaa tutkineen Papaninin ja hänen miehistönsä eli ”pohjoisen sankarien” urotyötä, mutta vaikenivat kokonaan niiden miesten kohtalosta, jotka kuolivat hitaasti nälkään, kylmyyteen ja tulitukseen Suomen metsissä. Puna-armeijassa pidettiin parhaana kannustimena kuolemantuomiota, joka uhkasi sotilaita arvoasteesta riippumatta. Sillä oli omat seuraamuksensa.
Kirjan tapahtumat liittyvät Lemetin mottiin, joka syntyi Laatokan pohjoispuolelle. Siellä divisioona, jonka miehistä suuri osa oli karjalaisia, jäi loukkuun ja näännytettiin hitaasti. Suomalaisten voimat eivät riittäneet sen nopeaan tuhoamiseen, mikä myös olisi vaatinut liikaa miehiä. Siellä, Pitkärannassa, kaatui myös oma setäni.
Gordijenkon henkilöt ovat eläviä ja uskottavia. Kirja poikkeaa edukseen monesta sentimentaalisesta ääriolojen kuvauksesta. Nälkiintyminen tylsistyttää ihmiset ja suurten tunteiden sijasta ajatukset takertuvat pikemmin ruoan ympärille. Puna-armeijalaisilta oli antautuminen kielletty eikä sitä kirjan mukaan edes harkittu. Sen sijaan apua tietenkin odotettiin, mutta se jäi aina tulematta.
Venäläisen sotilaan urhollisuudessa ei ollut moittimista, minkä sotien kokemus yleensä ottaen vahvisti. Ne ulkomaalaiset, jotka kuvittelivat, että suomalaisten menestykset selittäisi vastustajan kehnous, erehtyivät pahasti. Myös näitä asioita hyvin tunteva Mannerheim tiettävästi närkästyi suuresti tällaisesta selityksestä.
Voittamattoman puna-armeijan kohtalo talvisodassa oli siinä määrin odottamaton ja uskomaton, että se yritettiin kaikin tavoin salata. Oliko oikeastaan edes mahdollista, että kävi niin kuin kävi? Mitään tällaista ei etukäteen osattu lainkaan odottaa, sanoipa Stalin sodan jälkeen mitä tahansa. Gordijenkon kirja kuvaa uskottavasti niin aikakauden neuvostokansalaisten rooleja kuin inhimillisiä tragedioita.
Mitä me tästä opimme vai opimmeko mitään? Tiedä häntä. Venäjällä, eikä vain siellä, on nyt nähtävissä nuoren polven uhoa, joka muistuttaa siitä, millaisia mielialat olivat kerran kesällä 1914 ja syksyllä 1939. Riehaantunut isänmaallisuus riemuitsee siitä, ettei kukaan pystynyt estämään Krimin oikeudenmukaista palauttamista ja moni näyttää jo etukäteen hekumoivan sillä, että jokainen, joka rohkenee loukata isänmaan pyhää aluetta, tulee saamaan turpiinsa ja kovaa…
Siinä uhossa saattaa helposti unohtua, ettei sota ole mitään jääkiekkoa, vaan kohtelee taistelijoita karusti ja suorastaan epäinhimillisesti. Siksi totuuden hetki jää valkoiseksi täpläksi ääriviivojen sisään. Se ei ole mukavaa muisteltavaa ja se on kaukana paraatien uhosta. Ankaran totuuden saa sotilaiden jokainen sukupolvi näköjään aina uudestaan ostaa kalliilla hinnalla, mutta se ei vain tunnu pysyvän kansakuntien muistissa. Se on kai liian masentava ja siksi se tuntuu aina siirtyvän varjoon niiden innostavien sankaruusnäkyjen tieltä, joita vain sota voi tarjota.
Gordijenkon kirja on parasta ja uskottavinta kaunokirjallisuutta, mitä muistan tästä aihepiiristä lukeneeni. Uskaltaisin jopa sanoa, että kirjoittaja tuntee aiheensa.

8 kommenttia:

  1. Talvisodan joukkojen koostumus, voidaan tulkita myös Stalinin surittamaksi etniseksi puhdistukseksi, Ukrainalaisista, olivathan nämä jo tuolloin isovenäläisten näkökulmasta epälojaalia ja harmeja aiheuttavaa ainesta. Ukrainassahan Johannes Remyltä oppimani mukaan oli koko meuvostoajan erilaisia epämääräisten aatteiden tartuttamia ihmisiä, kuten anarkisteja. Myös meikäläiset legendaat puhuvat mustistaryssistä,muuallakin kuin grokilaseissa. Pelkästään ukrainalaisten heikko vaatetus kertoo toiminnan suunitelmallisuudesta, etenkin kun muistaa Stalinin olleen mieleltään rikollinen nero.

    VastaaPoista
  2. Kun täällä näyttää olevan tilaa ja hiljaista, käytän tilannetta hyväkseni ja kiitän Vihavaista sivistävästä ja kiihkottomasta kirjasta venäjän sankarit, jonka juuri sain luetuksi. Erityiskiitos varsinkin suuren Pwetarin persoonallisuuden eripuolien esittelystä, ilmeisesti vasta nyt on kulunut riittävästi aikaa, että ottaisimme hänet, emme sankarina ,emmekä paholaisena vaan tavallisena valtansa ja mahdollisuksiensa ääriään myöten toteuttavana persoonana. Se vanhatestamentillinen barbaria, josta kerroit olisi myös nykyisen viihde ja peliteollisuuden käsissä oiva rahaa kyseiselle kultuuriteollisuudelle suoltava lähde,siis liberalistisen kultuuriteollisuuden hegessä. Sama kultuuriteollinen kompleksi on tuotttamassa aikaisempinä vuosikymmeninä, valistuksen aikakauden seurauksena tekemisestään itsetietoisen ja jopa työstään ja tekemisistään ylpeän työväenluokan siaan kultturillisesti barbariaaan taipuvaisen plumppenproletariaatin, tuo kehitys tuottaa ,tai on vaarassa tuottaa, akaisemmassa kirjaassasi, sen otsikossa mainitun länsimaiden perikadon. Paradoksi näytää olevan, venäjän, tuon aikanaan kuvitellun vallankumouksen kehdon,ainakin hieman paremmin onnistunut säilyttämään myös alemmissa kansainkerroksissa klassisen sivistyksen piirteitä,onkohan teoksessasi mainitseman,eittämättä inhimillisesti katsoen petomaisen Stalinin tekemälllä kultuurivallankumouksen pysäyttämisellä kolmekymmenluvulla osuutta asiaan.

    VastaaPoista
  3. Kiitos. eiköhän se Stalin ollut avainasemassa siinäkin asiassa.

    VastaaPoista
  4. "Kirjan tapahtumat liittyvät Lemetin mottiin, joka syntyi Laatokan pohjoispuolelle. Siellä divisioona, jonka miehistä suuri osa oli karjalaisia, jäi loukkuun ja näännytettiin hitaasti."

    Talvisodan motit on asia erikseen.

    Talvisodan edeltävät vuodet Neuvostoliitossa, erityisesti Inkerissä ja Karjalassa puhuvat kuitenkin siitä, että raja-alueilta, kymmenien kilometrien vyöhykkeellä, paikallinen väestö oli pakkosiirretty sisä-Venäjälle jo vuosina 1936-1937 osana suurta kansallisuuksien puhdistuskampanjaa. Vapautuneille paikoille oli puolestaan pakkosiirretty väestöä Ukrainasta ja Valkovenäjältä.

    Suurten puhdistusten jälkeen Puna-armeijassa ei kaiken logiikan voinut olla kovinkaan paljon paikalliskansallisia aineksia, jotka olivat porvarillisia nationalisteja.

    Näin ollen Lemetin mottiin joutunut divisioona koostui pääosin venäläisistä, ukrainalaisista ja valkovenäläisistä, mukana kourallinen karjalaisia. Sodanjälkeiset sodanuhrien hautojen kaivausten tutkimukset lienevät kertoneet jo paljon. Tätä työtä on tehty jo pitkään.

    Talvisotaan liittyy myös seuraava tarina, jonka mukaan karjalaiset, inkeriläiset ja suomalaiset punikkipakolaiset, joita oli enää jäljellä Suurten puhdistusten jälkeen, muodostivat niin sanotun O.W. Kuusisen hallituksen vapautusarmeijan, Kansanarmeijan. Sitä ei koskaan käytetty rintamilla. Se oli puettu Puolan armeija sotilaspukuihin ilman mitään muita tunnusmerkkejä. (Versio vihreistä sotamiehistä?) Sen tehtävänä oli osallistua Kuusisen hallituksen riemuvoittoon Helsingissä, juhlallisessa paraatissa huutamalla suomeksi iskulauseita: Eläköön toveri Stalin!, Eläköön toveri Kuusinen!, Eläköön marksismi-leninismi!, jne.

    Eräs tämän Kansanarmeija entisistä jäsenistä kertoi minulle vanhoilla päivillään, että Suomen Kansanarmeijassa kaikki saivat joka päivä 200 grammaa pirtua. Lantrattuna se merkitsi Kossupullo joka päivä. Vanhus joko luotti minuun tai sitten hänelle oli jo samantekevää, pääasia että totuus tulisi kerrotuksi. Epäonnistuneet Suomen retken jälkeen vodkaa piti käyttää jo omalla kustannuksella.

    VastaaPoista
  5. Raja-alueet tyhjennettiin, mutta ei sinne ketään siirretty ennenkuin talvisodan jälkeen. Kansallisuuspolitiikasta kannattaa katsoa vaikkapa toimittamani teos Yhtä suurta perhettä. Kansanarmeijan tarina lienee myös tuttu jokaiselle vähänkin asioita tuntevalle.
    Mitä tuohion vodka-annokseen tulee, se annettiin koko puna-aermeijassa talvisodasta lähtien ja olli erilainen miehistölle ja upserreille. Siitä, miten homma alkoi, teki Pavel Aptekar aikoinaan ansiokkaan tutkimuksen.
    Eri armeijoissa tapa on ollut kauan käytössä, mm. Ruotsin valtakunnassa. Napoleon muistelmissaan piti asiaa taisteluhengen kannalta tärkeänä.

    VastaaPoista
  6. Vodkan määrä siis oli 100-150 grammaa, eli kunnon paukut, mutta ei tietenkään kossupullollista.

    VastaaPoista
  7. Laatokan pohjoispuolen talvisodasta puhuttaessa herää kysymys NL:n puolelle aivan rajalle kovalla kiireellä rakennetuista "hyökkäyskorsuista", joissa on erikoisesti pystysuuntaiset ampuma-aukot. Kun M/R-sopimus syyskesällä -39 syntyi, työt pysähtyivät kuin seinään niin että osa valuista jäi jopa kesken eikä niitä mihinkään koskaan käytetty. Asiasta voisi päätellä, että (Saksan) hyökkäystä Suomen kautta todella pelättiin ja pelko poistui tuolla sopimuksella.

    Toinen kysymys samalta seudulta koskisi jakosodan aikana rakennettua Uuksu - Mäkriä -rataa, josta ei tietoa ole viljelty. Rytin muistelmissa on kohta, jossa Mannerheim selittää antaneensa käskyn Saksan 1942 kesähyökkäyksen varalta, jossa oli tarkoitus siirtää Suomen rintamavastuu Karjalan ja Aunuksen kannaksilta pelkästään Äänisen ja Vienanmeren väliselle kannakselle, jonka vuoksi Muurmannin radan ja Petroskoi - Suojärvi -radan kapasiteetti eivät riittäisi.
    Rata on vieläkin olemassa ja käytössä, mutta onko historioitsijoilla tiedossa sen rakentamispäätöksen perustelut.?

    VastaaPoista
  8. Taisto Huuskonen. Maa kaipaa isäntää. Pienoisromaani. Karjalan Kirjakustantamo, Petroskoi, 1968, 236 s.

    Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Taisto_Huuskonen:

    Taisto Huuskonen (4. marraskuuta 1925 Tampere - 28. marraskuuta 1990 Mouhijärvi) oli suomalainen kirjailija, joka asui 26 vuotta elämästään Neuvostoliitossa ja toimi myös siellä kirjailijana.
    Nokialta kotoisin oleva Huuskonen osallistui sotiin, ja sodan jälkeen hän oli mukana SKDL:n toiminnassa. Tyytymättömänä silloisen Suomen oloihin hän loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon 1949.

    Taisto Huuskonen lähti kuitenkin Neuvostoliitosta takaisin Suomeen ovet paukkuen. Kirjaansa Maa kaipaa isäntää analysoimatta esitän vain pienen kappaleen, josta kaikki selviää miksi Huuskosen mielestä Neuvostoliitossa maa kaipasi isäntää:

    "-- Rakkaat ystävät! Tulevaisuutemme on vaakakupissa...
    Nuo johtajan sanat otettiin navetalla vastaan huonosti salatulla ivalla, joku naurahtikin pilkallisesti... puheen jatkuessa karjanhoitajien ilmeet kävivät vakaviksi. Viimein katseista kuvastui kummallinen rauhattomuus. Johtaja puhui lapsista, joita ei isä ja äiti jätä milloinkaan hoitoa vaille. Hän puhui iskusta joka kohtaa lasta, jos se näkee yhtäkkiä vanhempansa heikkoina, luonteettomina. Sitten hän kertoi vaarasta joka väijyi edessä ja kysyi:
    -- Lannistummeko sen edessä toverit! Annammeko heille aiheen ajatella: vanhempamme ovat olleet aina voimakkaita kun taisteltiin ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta. Miksi he nyt nöyrtyvät taistelematta? Rakkaat ystävät, ajatelkaa sitä kukin osaltanne!"

    (Sata vuotta sitten Venäjän isäntänä oli Grishka Rasputin, nyt isäntänän on Vladimir Putin.)

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.