Tuglasin Pietari

Virolaista näkökulmaa vuosisadan takaa

Friedebert Tuglas. Muistelmat vuosilta 1895-1910. SKS 1986

Friedebert Tuglas (1886-1971) kuului niihin melko runsaslukuisiin virolaisiin, jotka joutuivat lähtemään tai muuten vain lähtivät kotimaastaan 1900-luvun alun kuohuvina vuosina. 1905 vallankumoustapahtumien yhteydessä kartanot paloivat ja rankaisuretkikunnat tekivät selvää jälkeä. Saksalaiset paronit ainakin nähtiin päävihollisina, vaikka esivalta oli itse asiassa venäläinen. Molemmillahan oli yhteiset edut virolaiseen maarahvaaseen nähden, joka yritti nostaa päätään ja vaaransi yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän olemassaolon siinä kuin feodaalisen vallan rippeet.

Meillä Suomessa asiat menivät toisin, kaikesta huolimatta. Jälkeenpäin tuntuu ihmeeltä, ettei verilöylyjä syntynyt, sillä kaikki oli sitä varten valmiina. Meikäläisiä aktivisteja ei maltillisuudesta voi erityisesti kiitellä. Näin jälkikäteen kannattaa ehkä antaa tunnustusta myös venäläiselle esivallalle siitä, että se piti liipasinsormensa kurissa eikä Hakaniemen mellakkaa pahempaa päässyt syntymään, eikä sekään ollut esivallan tekosia.

Mutta toki John Graftonin tuhannet kiväärit antoivat aiheen pelätä, että kurittajat saisivat Suomessa vastaansa jopa ylivoimaisen iskun. Täällä voisi syntyä todellinen sota, jossa esivallan edustajat ainakin aluksi tuhottaisiin ja jopa venäläisiin siviileihin kohdistuvaa pogromia pelättiin. Meillä myös yläluokka oli kiivaan venäläisvastaista, harvoin poikkeuksin.

Sitä paitsi Suomella oli autonomia, mikä ei ollut pelkkä venäläisvaltaa peittävä nimike. Omat lait ja laitokset ja kotimaiset virkamiehet hoitivat asioita, vaikka santarmisto siinä samalla yritti hoitaa omiaan. Virolaisten kannatti siis tulla Suomeen, mikäli halusivat vapaampiin oloihin ja niinpä ”Suomen siltaa” alettiin ahkerasti ylittää.

Tästä aihepiiristä on Seppo Zetterberg äskettäin kirjoittanut kirjan, jota en ole vielä ehtinyt lukea, enkä puhu siitä enempää. Joka tapauksessa myös nuori Tuglas, joka oli Virossa joutunut takaa-ajetuksi, löysi turvapaikan Suomesta. Suomea hän pitikin esikuvallisena ja muutenkin sympaattisena maana, joten on hyvinkin asianmukaista, että suomalais-virolainen ystävyysseura kantaa hänen nimeään.

Tuglasin muistelmissa kerrotaan paljonkin virolaisten oloista Suomessa ja muualla, etenkin Pariisissa. Jostakin syystä mieleeni jäivät joka tapauksessa päällimmäisiksi muutamat vaikutelmat Pietarista, jossa kirjailija pistäytyi vain käymäseltään.

Venäjää koulukielenään oppinut ja sitä erinomaisesti taitava Tuglas luki tällä kielellä myös runsaasti sekä maailmankirjallisuutta että venäläisiä klassikoita ja oli siis tavallaan jo hyvin sisällä Venäjän kulttuurissa. Hänellä oli Virossa myös venäläisiä ystäviä. Silti Pietari tarjosi erikoislaatuisen kokemuksen, joka ei näytä ainakaan aluksi olleen erityisen myönteinen. Mahdin ja komeuden ohella siellä oli myös kurjuutta sekä ”kirkkojen kissankultaa”. Kauppahallin pylväskäytävätkin olivat kirjavanaan ”turhanpäiväistä pikkutavaraa” ja komeiden univormujen seassa kulki nääntyneen näköisiä ryysyläisiä. ”Äänten sorina oli valtava, ilmassa leijui tarttuvia tauteja, ne aivan tuntuivat nousevan suon höyryistä Nevskin puusillan alta”. Jossakin piilossa oli ”suuren kansan lahjakas henki ja vapauteen pyrkivät voimat”, mutta ne eivät olleet näkösällä. Paikka tuntui yhtä kalsealta kuin tuolloinen säätila.

Oudolta yksityiskohdalta tuntuu, että kirjoittaja mainitsee kaupungissa olleen ”raitiovaunun sijasta vain jonkinlainen merkillinen hevosrautatie”, mutta asia pitää paikkansa. Sähköraitiotie kaupunkiin tuli vasta vuonna 1907. Sitä ennen siellä oli tosin ”Kevyt suomalainen höyrylaivayhtiö” pitänyt  vuodesta 1895 vuoteen 1905 talvisin jäällä kulkevaa raitiotietä. Erikoinen instituutio sekin!

Lyhyen ensi tuttavuuden jälkeen kirjoittaja vieraili Pietarissa uudelleen puolivuotisen vankilatuomionsa jälkeen. Siellä hän saattoi toivoa sulautuvansa massaan ja pääsevänsä turvaan vainoojiltaan. Sitä paitsi siellä oli myös opittavaa. Kaupungin museot olivat antoisia, vaikka uudempi taide puuttui siltä kokonaan.

Pietari oli myös, kuten etenkin slavofiilit aina muistivat muistuttaa, luonteeltaan hyvin ei-venäläinen, moderni luomus. Sen väestöstäkin viisitoista prosenttia oli muita kuin venäläisiä. ”Pietari ei ole kenenkään Venäjää” sanoivat asukkaat itsekin, ”se on Eurooppaa”! Niin kaupungin rakennustyyli ja sen viileä ja virallinen tunnelma kuin jopa puheenparsi erosivat muusta Venäjästä.

Tuglasin pietarilainen isäntäväki oli ”läpeensä pikkuporvarillista joukkoa”, meštšanstvoa, kertoo hän, mutta pääsiäispyhien vietto näytti viittaavan johonkin muuhun. Vaikka Tuglas oli protestantti, temmattiin hänet menoon mukaan. Ensin juhlittiin kotona, sitten mentiin porukan mukana vieraisiin koteihin. Seurue vaihtui edelleen, mutta tunnelma säilyi. Ryyppylaseistakin oli katkaistu jalat, ettei niitä olisi voinut panna välillä pöydälle…

Siis jatkuvasti juotiin, mutta kuitenkin etupäässä syötiin. Ventovierasta kestitettiin ylenpalttisesti ja välillä ikään kuin anteeksipyydelleen sanottiin, ”Mitäs me pietarilaiset, emmehän me osaa kestitä vieraita. Tämä ei ole Venäjää, menkää Moskovaan, siellä vasta näette…” No, siellä kuulemma oli saattanut kymmeniä ihmisiä kuolla ylensyömiseen.

Kirjoittaja oli muutaman päivän mittaan jo tyystin kadottanut tajun siitä, kenen seurassa oikein oli, mutta ystävällisyys oli jatkuvasti ylitsevuotavaa. Kestiystävästä oli hetkessä tullut kuin vanha tuttava, ”oma ihminen”: ”Vahinko, että Natašalla on jo sulhanen, muuten ei päästettäisi sinua lähtemään minnekään, jäisit kotivävyksi!”

Tuglasin mainio lyhyt kuvaus venäläisestä vieraanvaraisuudesta noudattelee varsin tarkoin niitä reportaaseja, joita 1800-luvun lopulla julkaistiin myös suomalaisissa lehdissä. Pietari saattoi olla Suomi-syöjien ja sortovallan tyyssija, mutta osasivatpa venäläiset hauskanpidon ja kaveeraamisen, ainakin laskiaisen tienoilla ja pääsiäisenä. Se oli naapurista, karusta Pohjolasta tuleville matkaajille kuin Venetsian karnevaali, kuohuva ja eksoottinen.

Helsinki ja Ahvenanmaa tulivat Tuglasille myös hyvin tutuiksi, mutta siitä ei tässä sen enempää. Ehkä tärkein matkakohde oli sittenkin Pariisi, jonne virolaiset alkoivat sankoin joukoin saapua vasta nyt. Vapaamielinen Ranska oli tuohon aikaan eurooppalaisen intellektuellin toinen isänmaa, sen oman kotimaan ohella.

Pariisissa oli jo nyt myös hyvin huomattava venäläinen siirtokunta, ranskalaisuus oli laadun tae, vaikka monet venäläiset intellektuellit, Herzenistä Dostojevskiin pitivät ranskalaista elämänmuotoa köykäisenä ja pikkuporvarillisena. Ainakin Pariisi tarjosi luoville hengille paikan, jossa he saattoivat olla vapaasti kaltaistensa seurassa ja jossa jopa rahvas arvosti taiteilijoita. Suomalais-virolaiset kontaktit olivat vilkkaita myös Pariisissa, jonne meikäläiset usein saattoivat matkustaa stipendien turvin, kun taas virolaiset joutuivat useammin viettämään klassisen nälkätaitelijan elämää. Mutta ainahan Pariisi oli uhrinsa väärtti.