Kävelevät koirat

Kävelevä koira ja viisivuotisuunnitelma

Tohtori Samuel Johnson tokaisi joskus, nähtyään naisen saarnaavan kirkossa: ”Se on kuin näkisi koiran kävelevän kahdella jalalla. Eihän se nyt oikein hyvin mene, mutta hämmästystä herättää, että se yleensä onnistuu”.

Kannattaa muistaa, että Johnsonin ajoista lähtien olemme saaneet nähdä monia historiallisia uutuuksia, asioita, jotka ovat tapahtuneet ensi kerran. Noina muinaisina aikoina sanottiin usein ”historian osoittavan”, että jokin asia oli mahdoton. Niinpä suomalaisista heimoista voitiin väittää, etteivät niillä ollut valtiota luovaa kykyä, sillä luotettavat historialliset lähteet eivät tunteneet yhtään näiden kansojen muodostamaa valtiota. Induktiivinen todistus vaikutti siis aukottomalta, mutta niinpä vain olemme saaneet nähdä niin Suomen kuin Viron ilmestyvän maailman valtioiden joukkoon melkoisella menestyksellä.

Naisten oletettu vajaakykyisyys perustui samanlaiseen induktiiviseen päättelyyn eikä siis ollut periaatteessa lainkaan huonolla pohjalla. Mutta yhteiskunta muuttui ja niin muuttuivat myös sen tarpeet. Ihmissuvun uusintaminen lakkasi jossakin vaiheessa, ei kovin kauan sitten, edellyttämästä sitä, että valtaosa naisista ahersi kotitaloudessa, jossa he myös huolehtivat lapsista. Muuten yhteiskunta olisi syöksynyt suoraan turmioon, kuten nyt näyttääkin olevan tapahtumassa, sinänsä tarpeettomasti.

Sata vuotta sitten naiset muodostivat vielä valtavan, hyödyntämättömän työvoimareservin, jonka panosta kotitaloudessa ei enää välttämättä tarvittu, kun teollisuus ja kauppa alkoivat hoitaa niitä tehtäviä, joihin naisten työpanos oli aikoinaan tarvittu. Ensimmäinen maailmansota herätti koko ”sivistyneen” eli sotaa käyvän maailman huomaamaan, että tilanne oli muuttunut.

Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma Neuvostoliitossa vuosina 1928-1932 oli suunniteltu kunnianhimoiseksi vallankumoukseksi, joka moninkertaistaisi tuotannon useimmilla avainaloilla. Tämä edellytti koneellistamista, mutta myös työvoimareservien käyttöön ottamista. Suomeksikin ilmestyneessä aikoinaan hyvin huomatussa insinööri Sabsovitsin kirjassa ”Neuvostoliitto kymmenen vuoden kuluttua” kaavailtiin kohta alkavaa uutta aikaa, jossa asuttaisiin kommuuneissa (ei viittaa ns. kommunalkaan).

Entinen tehoton ja ”aikuisten ja lasten elämää vääristävä” kotitalous ja samalla koko ydinperhe lopetettaisiin kerta kaikkiaan ja kaikki työ suoritettaisiin mahdollisimman tehokkaasti: lapset kasvatettaisiin lastenkaupungeissa, ruoka tuotettaisiin keskuskeittiöissä ja vaatteet pestäisiin keskuspesuloissa. Valtava määrä naistyövoimaa vapautuisi ”kotiorjuudesta” ja pääsisi käyttämään todellisia kykyjään.

Kotitalouden ja perheen hävittäminen jäi lyhytaikaiseksi haaveeksi, joka kummittelee enää tärähtäneistön kuvitelmissa, mutta naisten suurimittainen mobilisointi työelämään tapahtui todella. Samalla huolehdittiin siitä, että laaja työlainsäädäntö kielsi naisilta monet liian raskaina pidetyt työt ja heidän päästettiin eläkkeelle jo 55-vuotiaina, viisi vuotta ennen vahvempaa sukupuolta, jonka kunniakkaana, joskin raskaana osana oli kärsiä ja kestää pahimmissa ja vaarallisimmissa töissä.

Toki huolehdittiin myös siitä, että naisten ennenkuulumattomia saavutuksia urheilun ja erilaisten vaativien ammattien alalla mainostettiin hyvin näkyvästi. Neuvostonainen ei pystynyt ainoastaan tekemään ennätyksiä lypsäjänä, hän kunnostautui myös hiihtäjänä, lentäjänä, traktoristina ja niin edelleen. Sodan tultua naisia käytettiin jossakin määrin jopa taistelutehtävissä, niitähän oli 30-luvulla intensiivisesti harjoiteltu. Akat (baby) hoitivat kunnialla monia tehtäviä, jotka vaikuttivat perinteisesti kovin miehisiltä.

Mutta sitten tuli rauha. Naiset eivät enää halunneetkaan enää olla akkoja. Joku neuvostokirjailija, jonka nimeä en muista, kuvaili sitä sokkia ja paheksuntaa, minkä asia aiheutti, suunnilleen näin: ”Akat hoitivat hommansa sodassa ihan hyvin, eihän ilman niitä olisi pärjättykään. Mutta nytpä ei enää kelpaakaan olla akka. Sitä ollaan niin naisia, niin naisia. Heille pitääkin nyt lirkutella ja pokkuroida.  Minkäs teet.”

Ja niinpä sitä vuodesta toiseen Venäjällä yhäkin ostellaan miljoonia ja taas miljoonia kukkakimppuja, hajuvesiä ja ties mitä hempeyksiä naisille, jotka esiintyvät hentoina ja kainoina heikomman sukupuolen edustajina ja ovat kovin tietoisia siitä, mitä miesten kuuluu tehdä heidän hyväkseen.

Eipä asiasta kukaan taida enää valittaakaan. Kyseessä on ihmiskunnan ikiaikainen leikki, joka ei ole megalomaniaa tai feminismiä sairastavien radikaalien oman järjen luomus, vaan vastaa aitoihin tarpeisiin. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman äkkiväärät fantasiat unohdettiin aikoinaan pian ja Stalin piti huolen siitä, etteivät ne tulleet takaisin. Nehän olisivat hyvinkin voineet romahduttaa koko sen talouskasvun, jota tarvittiin maailman suurimman sotakoneen rakentamiseen.

Joillakin logiikalla voidaan kai väittää, että naisten ja miesten roolit palautuivat Venäjällä Stalinin aikana traditionaalisiksi, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Totta on, että naisten panosta uuden sukupolven synnyttäjänä havaittiin tarvittavan paljon kipeämmin kuin mitään muuta suoritusta, mutta verrattuna vallankumousta edeltäneeseen komentoon uutta toki oli paljon.

Ehkä merkittävimpiin uutuuksiin kuului uskonnollisten perinnäistapojen karsiminen rationaalisen ajattelun tieltä, mikä ainakin vapautti sharia-laista ja hunnuista muslimialueilla. Tietenkin uutta oli myös naisten vyörynomainen tunkeutuminen monille ammattialoille, kuten lääkäreiksi. Siitähän tuli hyvin naisvaltainen matalapalkka-ala.

Useimmat muutkin ammatit olivat naisille avoinna, sen kun menet ja opiskelet! Mutta niin sanottu tasa-arvo jäi saavuttamatta sikäli kuin se merkitsee sukupuolten tasaista jakautumista eri aloille. Tietysti terve järki sanookin, ettei moinen tilanne voisi olla optimaalinen kenenkään kannalta. Suum cuique, sanottiin Preussissa ennen, kun maa vielä kukoisti. Miksi yrittää väkivalloin tunkea naisia sinne, minne he eivät halua?

Mitä tulee alussa mainittuun kävelevän koiran paradoksiin, se näyttää nykyään elävän lähinnä länsimaisten feministien ja heidän myötäilijöidensä ajatusmaailmassa. Ei tarvitse kauankaan selailla edes tätä Suomen valtalehdistöä törmätäkseen osoitteleviin journalistisiin tuotoksiin, joissa suitsutetaan ylistystä naisille, jotka toimivat tehtävissä, joissa heidän sukupuolensa edustajat ovat harvinaisia.

Logiikkahan on selvä: hän on lentäjä/merikapteeni/sotilas/laskuvarjohyppääjä/palokuntalainen, vaikka on nainen! Analogia Johnsonin havaintoon: hän kävelee kahdella jalalla, vaikka on koira, on tietenkin ilmeinen. Ihmisten kävelyä kahdella jalalla ei kukaan ihmettele eikä ihastele eikä myöskään sitä, että tuhannet ja taas tuhannet miehet tekevät joka päivä normaaleina rutiinitöinä niitä asioita, joiden ansiosta nainen saa suurta ihmetystä ja ihailua osakseen, siis eräänlaisessa kävelevän koiran roolissa.

Mutta journalistit toki ovat sidottuja omaan rooliinsa, jonka pitkälti sanelevat yleisön tarpeet. Koiria purevat ihmiset ovat nykyään se ihanteellinen kohde, jollaisen löytäminen on jokaisen todellisen journalistin kunnianhimona. Miksi vaivautua kertomaan ihmisiä purevista koirista, vaikka ne saattaisivat olla aivan todellinen riesa jossakin? Eiväthän kaikki koirat sitä paitsi edes pure, joten koko lajin leimaaminen olisi kohtuutonta ja älyllisesti alamittaista.

Mitäpäs siinä sitten. Yksi myy ja toinen ostaa. Iloitkaamme nyt vain kiinnostavista artikkeleista ja muusta sisällöstä, jota saamme nauttia. Itse muuten arvostan koiria erittäin paljon, vaikka en kaikkia yksilöitä.