sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Rooman ja Euroopan rappio



Ab urbe condita ja rappion merkit

Tässä suomalaisessa (ja hyvin vähän ugrilaisessa) maassamme on latinan harrastus ollut aina kiitettävää. Olemme kai ainoa maa, jossa uutisiakin luetaan latinaksi. Uuslatinaa on muutenkin vaalittu: Jukka Ammondtin Tango triste fennicum kuuluu kevyen musiikkimme helmiin ja Teivas Oksalan monet muutkin sanoitukset, kuten Latro Robertus (Rosvo-Roope latinaksi) ovat tulleet jo useiden latinistiskupuolvien omaisuudeksi.
Meille, indoeurooppalaisen Euroopan ulkojäsenille latina onkin korvaamaton kieli. Sen omaksumalla ja mielellään myös kreikkaa opettelemalla, oppii kohtuullisella vaivalla ymmärtämään, mitä romaanisten kielten ja englannin sanat oikeastaan tarkoittavat. Suuri enemmistö näiden kielten puhujistahan ei sitä lainkaan käsitä.
Kuten tunnettua, kansamme viime aikojen saavutuksiin latinan viljelyn alalla kuuluu Kalevalan latinannos, joka peräti luovutettiin paaville. Miksi juuri hänen piti saada tämä pakanallinen monumentti, ei minulle ole oikein selvinnyt, mutta tokihan hän ainakin sai kirjan sellaisella kielellä, jota pystyy lukemaan. Voidaan siis ajatella, että eepoksemme potentiaalinen käyttäjäkunta lisääntyi jälleen yhdellä merkittävällä toimihenkilöllä, joka samalla sai tilaisuuden laajentaa yleissivistystään. Hyvä näin.
Hienoa on, että latinankieleen ja Rooman historiaan liittyviä teoksia on viime vuosina ilmestynyt kymmenittäin. Lentäviä lauseita löytää toki nykyään vaivattomasti myös internetistä, mutta niiden julkaiseminen kirjoina on kansan kulttuuritahdon merkki ja ansaitsee kaiken kannatuksen.
Myös klassisia teoksia suoraan latinasta käännettynä on ilmestynyt jatkuvasti. Horatiuksen Oodit, Odae Horatianae Teivas Oksalan ja Erkki Palménin suomentamina ja kommentoimina on suurtyö, jonka käyttökelpoisuutta ja kiinnostavuutta lisää se, että sivun toisella puolella on alkuteksti ja toisella suomennos. Näitä runoja ei käännetä trivian oppimäärällä!
Myös Titus Liviuksen teoksesta Ab urbe condita (Kaupungin perustamisesta) on osia käännetty, XXII kirja, Karthagon Hannibal Rooman porteilla on ilmestynyt kommentoituna, kaksikielisenä laitoksena Maija-Leena Kallelan, Ylermi Luttisen ja Teivas Oksalan toimesta ja osat I-II (Rooman synty) ovat ilmestyneet Marja Itkonen-Kailan suomentamina, tosin ilman vastaavan laajuista apparaattia, vain lyhyin selityksin varustettuna.
Edellisten rinnalle tai ainakin seuraan haluaisin vielä nostaa ruotsalaisen Alf Henrikssonin teoksen Antiikin tarinoita I-II, vaikka se toki onkin vain referoiva yleisteos eikä alkuperäisestä käännetty. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja viihdyttävä ja tärkein kritiikkini sitä kohtaan liittyy onnettomaan oikeinkirjoitukseen. Kirjassa on luultavasti satoja kohtia, joissa q-kirjaimen sijasta on g.
Näiden kirjaimien sekoittaminen kieltämättä näyttää olevan yksi kansallisen sanasokeutemme tyypillisistä ilmentymistä, mutta virhe voinee johtua myös tietokoneohjelmasta. Sellaisiahan kustantajilla jo vuonna 1993 oli käytössään. Olipa miten tahansa, tulos on äärettömän kiusallinen ja johtanee moniin virheisiin jatkossakin.
Ikävän möhläyksen ei kuitenkaan kannata antaa pilata sitä kaikkien diletanttien iloa, mitä pinnallinenkin tutustuminen antiikin maailmaan tuo tullessaan näinä poliittisen korrektiuden aikoina. Henrikssonin kirjasta voi sitten jatkaa eteenpäin, jos henki siihen kehottaa. Rappion aikaa on aina kiinnostavaa vertailla muihin vastaaviin.
Antikin maailma viehättää olemalla samaan aikaan niin samanlainen ja niin erilainen kuin oma aikamme. Roomalaisten taipumus itsekehuun ja omien puutteiden ja epäonnistumisten peittelyyn on historian varrella saanut runsaasti seuraajia. Harvoin kuitenkaan saa nykypäivinä luettavakseen kertomuksia yhtä kursailemattomasta väkivallasta ja vääryydestä kuin antiikin esimerkit ja siinä luvussa myös Rooman historia tarjoavat.
Ihmisten tappaminen oman edun tavoittelun vuoksi oli joskus näköjään yhtä normaali asia kuin sen paheksuminenkin. Valtio oli kerran vielä nykyistä suuremmassa määrin peto, vaikka poliitikot ehkä ihan hyviä: senatus bestia, senatores boni viri, sanottiin. Erikoista on, että kaikkein ihailluimmatkin valtiomiehet kuten Octavianus/Augustus saattoivat samaan aikaan olla sekä täydellisen kyynisiä ja häikäilemättömiä että kritiikittömästi palvottuja.
Livius kertoo Rooman historiansa kirjoittamisen tarkoituksena olleen kertoa entisajan elämäntavasta ja moraalista: ”sitten on syytä seurata, miten kurin vähitellen höltyessä moraali alkoi rakoilla ja rappeutui yhä pahemmin ja kiihtyvällä vauhdilla, kunnes on tultu nykyiseen aikaan, jolloin emme enää kestä omia vikojamme emmekä myöskään niiden parannuskeinoja”(Käännös Marja Itkonen-Kaila).
Lamakauden Suomen kunniaksi sanottakoon, että jo Rooman perustamisen aikoihin ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä moraali oli meidän aikamme mittapuiden mukaan verrattomasti alempana kuin se on nyt meillä Suomessa tai oli esimerkiksi vaikkapa Kataisen hallituksen idyllisinä aikoina. Luojan kiitos, Suomi ei ole Rooma eikä toivottavasti sellaiseksi tulekaan.
No, urhoollisuuttahan Roomassa oli ja muitakin hyveitä. Horatius Cocles suoritti tunnetusti saman urotyön kuin myöhemmin Sven Tuuva. Lieneekö toinen saanut toiselta vaikutteita, mene ja tiedä. Joka tapauksessa tuota urotyötä on jälkipolvien ollut helpompi ylistää kuin uskoa todeksi, kuten Livius kuivasti huomauttaa. Asian todenperäisyyden selvittäminen ei häntä kyllä aivan pohjattomasti kiinnostakaan. Sen tehkööt antikvaarit. Onhan tarinalla merkityksensä myös sellaisenaan.
Cloelia ja Lucretia olivat sankarillisia naisia, jollaiset oli siis jo keksitty. Jälkimmäinen jopa sai muistokseen ratsastajapatsaan. He olivat hyveen sankareita, eivät ulkoisen vihollisen kukistajia. Tokihan vahvin ja katalin vihollinen ei uhkaa ihmistä ulkopuolelta, vaan hänen omasta sisimmästään. Tämänhän me nykyään kohtaamme omassa kulttuurissamme puhuessamme suuren ja pienen jihadin eroista ja niiden suhteellisista ansioista.
Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”
Tokin ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.
Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:
Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).
Ja tämä sanottiin sentään joskus ajanlaskumme alun tietämillä. Tacitus ja Plutarkhos kuuluvat jo hieman myöhempään aikaan ja saattavat kertoa valtakuntansa rappiosta enemmänkin. Toki Liviuksen edellä mainitut teokset kuvaavatkin sen loiston aikoja.
Kuluipa sitten vielä pahanilman lintujen kirjoituksista muutama vuosisata ennen kuin Rooma, tarkemmin ottaen Länsi-Rooma tuhoutui. Tuskin kuitenkaan kannattaa kuitata olankohautuksella aikalaistodistajien puheita moraalisen rappion merkityksestä valtakunnan kohtalolle. Rappio on asia, jolla on monet kasvot. Talouden rappio liittyi Roomassa tapojen rappioon, kuten se on liittynyt muuallakin.
Tuohon aikaan asiaa ei ilmeisesti otettu peruuntumattomana. Kuten Israelin lapset ja heidän valtionsa, niin myös Rooman valtakunta koki sekä loiston että taantumisen kausia. Liviuksen mielestä maan historian tutkimisesta ”voi saada itselleen ja valtiolleen jäljittelyn arvoisia esimerkkejä, mutta myös varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka häpeälliset hankkeet saavat häpeällisen lopun”. Roomalle ei tuossa vaiheessa sellaista loppua vielä välttämättä näkynyt. Ehkäpä sellaista ei ole predestinoitu meillekään?
Menneisyyttä, tai siis siitä rakennettua kuvaa, ja nykyisyyden pohjalta tehtyjä vastaavia konstruktioita sopii verrata keskenään, pitäen tietenkin mielessään vertailun ongelmat, jotka eivät ole vallan vähäiset.
Köyhyyttä ja säästäväisyyttä on poikkeuksellisen pitkään pidetty suuressa arvossa niin meillä kuin ja aivan erityisesti itäisessä naapurissamme, jossa siitä itse asiassa tehtiin kokonaisen kvasiuskonnon perusta jo 1800-luvulla. Vasta 1900-luvun lopulla seurasi lankeemus, joka oli suuri. Toki Kremlin ideologit yrittävät yhä epätoivoisesti löytää maastaan joitakin muka ikuisen slavofiilisen mentaliteetin jäänteitä, eivätkä aivan turhaa työtä teekään.
Siitä huolimatta antiikin kokemus antaa aiheen olettaa, että valloilleen päästetty yläluokan kyyninen kerskakulutus on niin räikeää esimerkiksi nykypäivän Venäjällä, etteivät sikäläiset plebeijit voi olla sitä havaitsematta. Samalla paljastuu taas kerran patriisien syöttämän tarinan valheellisuus ja plebs alkaa tavalla tai toisella vaatia itselleen oikeutta siinä muodossa kuin se asian käsittää. Ja kyllähän se jossakin vaiheessa käsittää.
Länsi-Rooman, tarkoitan länsimaiden, tilannetta kuvitellaan usein toisenlaiseksi kuin Venäjän. Sitä se tietyssä mielessä onkin, mutta eräässä olennaisessa mielessä tilanne on sama. Tuloerot ovat USA:ssa gini-indeksillä mitaten jopa hieman suuremmat kuin Venäjällä. Jopa meillä Suomessa on kehitys kulkemassa samaan suuntaan eli tuhon suuntaan, kuten historiasta olisi pitänyt oppia.
Ehkäpä meidän nyt tässä maailmanajassa kuitenkin olisi osattava ajatella globaalisti ja keskityttävä auttamaan muiden maiden köyhiä, eikä omaa proletariaattiamme, joka saa vain sen, mitä sille kuuluu?
Ehkäpä olisikin jopa riemuittava siitä, että olemme uhranneet niin paljon köyhän etelän auttamiseksi siirtämällä sinne teollisuutemme ja pääomamme samaan aikaan kuin oma proletariaattimme on työttömänä ja nauttii leipäjonojen antimia? Emmeköhän vielä saa kiitokset palkaksemme?
Globaalinen lähestymistapa eri muodoissaan näyttää tässä maailmanajassa saavan yhä suurempaa suosiota. Reseptiä lännen pelastamiselle siitä tuskin kuitenkaan löytyy. Todennäköisimmin käy kuten ennenkin: taloutensa rappeuttanut ja hyveensä hukannut länsi yksinkertaisesti jyrätään matalaksi ja ryöstetään barbaarien toimesta.
Ne eivät ehkä osanneet filosofoida ja nauttia elämästä, mutta sen sijaan kyllä olivat tottuneet kärsimään ja uhrautumaan näkymättömien ja mielettömien arvojen puolesta.
Mutta tämä nyt on spekulaatiota yhtenä sunnuntai-aamuna, kun kaikki on vielä kohtuullisen hyvin.

24 kommenttia:

  1. Sisiialaiset ovat ylpeitä omasta "Savon murteestaan", samoin firenzeläiset kuin venetsialaisetkin omistaan.

    Demokratian myötä paikalliskulttuurit ovat päässeet kukoistamaan Euroopassa.

    Latinankieli tunnetaan historiasta lähinnä ns. rautanyrkkien kielenä roomalaislegioonien alistaessa kansoja alleen.

    Silloinkin ihmisyksilöiden tuhoamisesta syntyi pahoja hajuja ja rumia näkyjä, joita ideologit eivät halunneet saada omiin sieraimiinsa saati nähdä omin silmin, joten täytäntöönpanijoiksi valittiin rautanyrkkejä.

    VastaaPoista
  2. Sitä antiikin Rooman "rappiosta ja veltostumisesta" merkityksessä verbatim kerrottiin 60-luvun koulussa mehevin sanakääntein. Myöhemmin näin tuon ilmeisesti 1800-luvulla syntyneen ajatusrakennelman täydellisen illustraation Pariisin d'Orsayn museossa näkyvällä paikalla riippuvassa Thomas Couturen maalauksessa "Romans of the Decadence" vuodelta 1847.

    Mitä sitten tulee yhteiskuntamoraalin ja vast. rappautumiseen, siitä käytiin väittelyä oliko nyt viime vuonna. Yksi "rappioteorian" opponenteista taisi olla dosentti Maijastiina Kahlos. Häneltä on nyt ilmestynyt teos "Rooman viimeiset päivät", aivan ilmeisesti juuri edellä mainitusta sanallisesta kahakasta virikkeen saaneena. Pitääpä lukea, kunhan ehditään. Kiintoisa kysymys on jälleen kerran, missä määrin nykyajan arvoja ja pitämyksiä historiankirjoituksessa on projisoitu kaukaiseen menneisyyteen - vai onko lainkaan?

    VastaaPoista
  3. Sitä projektiotahan nyt on aina tehty minkä ehditty. Ja toisaalta mikään ei ole yhtä helppoa kuin todistaa, ettei mitään degeneraatiota ole. Sitä paitsi se on aivan mkahdottoman mukavaa.
    Mutta se virtahepo nyt vain seisoo siellä olohuoneessa ja se on nimeltään demografia.
    Ongelma vaikuttaa voimakkaasti talouteen ja yritys hallita sitä maahanmuutolla vaikuttaa kaikkeen.
    Nimitetään kaikin mokomin tätä kehitystä jollakin miellyttävällä nimellä, sillä omatuntomme on puhdas ja meillä on kivaa, mutta eivät ne asiat siitä muutu. Tai sitten tulebvina vuosisatoina tapahtuu jotakin aivan odottamatonta.

    VastaaPoista
  4. Rooman vallan luhistumisen ja Euroopan nykyisten kansainvaellusten välillä näkee yhteyden Amotz Asa-el artikkelissaan The War ahead of Europe (The Jerusalem post). Roomakin alkoi kärsiä muualta tulevasta väestä. Keskiluokkaa verotettiin ankarasti ja eliitti eli hedonistisesti. Lopulta muualta tulleiden heimojen kansainvaellukset tuhosivat maan. Rooman vallan lopun on Edward Gibbon kirjannut teokseen Rooman vallan rappio ja tuho. Euroopan nykyinen tilanne johtaa lopulta sotaan, ellei kehityskulkua ymmärretä ja siihen puututa.

    Moni historijoitsija näkee Rooman luhistumisen ja Euroopan lopun ajan yhtäläisyyden ( Niall Ferguson, Mikael Jalving, Henrik Jensen)“You can have a feminized society, but it won’t survive islam”. Kaikki länsieurooppalaiset maat ovat naisten yhteiskuntia, on menossa valtataistelu naisten ja miesten välillä. Naiset, jotka ovat paljolti syyllisiä massamaahanmuuttoon, kärsivät eniten sotaisan patriarkaalisen maahanmuuton puristuksessa. Julia Caesar kirjoittaa, että Ruotsissa lapset on laitettu eturintamaan ottamaan vastaan väkivaltaisen invaasion seuraukset. Arkkipiispan on helppoa esittää hyvää ihmistä, kun lasku lankeaa seuraavalle viattomalle sukupolvelle. Velallahan maahanmuuttoa Suomessa hoidetaan.

    VastaaPoista
  5. Naisten syytä oli myös se, että itämaiset taikauskot korvasivat roomalaisten huomattavasti kehittyneemmän filosofian ja kulttuuriperinteen. Naisethan länsimaissakin kannattavat islamia ja miehet vastustavat. Jotenkin ihmettelen ajatusta, että naisia pitäisi siltä suojella, koska itsehän sitä näyttävät haluavan. Muslimimaissakin miehet ovat uskonnonvastaisimpia. He haluaisivat rauhassa juoda viinaa ja elää sinkkuelämää. Naiset ovat toista mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä tällainen naisviha?

      Luuletko, että me haluaisimme käyttää huntua, alistua miesten tahtoon kaikessa, tulla kivitetyksi uskottomuustapauksessa, tehdä lapsia rajattomasti, hyväksyä miehen monet vaimot, menettää oikeudellisen asemamme ja työpaikkamme ja tietenkin itsenäisyytemme? Alistua pelkiksi objekteiksi ilman ihmisarvoa? Haluammeko takaisin kivikauteen?

      Mutta ehkä islamin periaatteet sopisivat suomalaisille miehille, hehän siinä voittavat. Vaikuttaa siltä, että osa miehistä ei halua sallia naisille mitään oikeuksia, vaan he toivovat siirtyvänsä siihen aikaan, jolloin nainen oli pelkkä miehen orja. Niin kuin on tällä hetkellä Isisin parissa. Sitäkö haluat?

      Poista
    2. Naisten vapautuminen tapahtuu ilmeisen lainomaisesti yhteiskunnan modernisoituessa.
      Se voi johtaa demografiseen kriisiin, kuten nyt on tapahtunut ja sitä mukaa maahanmuuttopaineisiin.
      Eivät naiset meillä vapaaehtoisesti huntua takaisin ota, mutta monessa maassa ovat ottaneet.
      Olivatpa tavoitteet miten huirskaat tahansa: islamisoitunut kulttuuri on miesvaltainen ja sellaisen syntyä näyttää paradoksaalisesti feminismi innolla edistävän.

      Poista
    3. Tässäkin on yhtymäkohta Rooman historiaan. Rappeutumispuheen yksi keskeinen väite oli, että roomattaret ovat hylänneet esiäitiensä hyveet ja ovat vain helpon elämän perässä. Naiset tällaisessa ilmapiirissä vetäytyivät entistä enemmän kristinuskon tarjoaman henkilökohtaisen pelastuksen pariin.
      Jos historiasta halutaan jotain oppia, on se, ettei kannata ajaa puolta omista joukoista vihollisen puolelle. Suurimmalle osalle naisista feminismi tarkoittaa vain tasa-arvoa, rosenbergiläiset ja kaikenhyväksyjät ovat pieni mutta äänekäs vähemmistö. Jos nykykehityksen suunta halutaan kääntää, naisten kollektiivinen syyllistäminen ja haukkuminen on lopetettava. Heti.

      Poista
    4. Ei kai sille mitään voi, että naisen vapauttaminen tarkoittaa lisääntymisen hiipumista. Jos nyt kuitenkin kohtuus säilyisi?

      Poista
    5. Suomalaiset feministit eivät oikein tiedä, mitä haluavat. He vaativat tasa-arvoa, mutta samalla he suosivat monikulttuuria ja suvaitsevaisuutta, jopa shariaa. Eivät he voi saada molempia, sekä tasa-arvoa että shariaa. Naiivisuudessaan he eivät ymmärrä, että islam valloittaessaan länsimaat, mikä on tapahtumassa, kieltää naisilta oikeudet ja palauttaa heidät, jos ei kivikauteen, niin ainakin keskiaikaan.

      Euroopassa islamismin vaara on jo ymmärretty, ainakin pienissä piireissä. Air France avaa reitin Pariisista Teheraniin. Lentoemännät kieltäytyvät islamilaisesta pukeutumisesta. He kysyvät, miksi meidän on käyttäydyttävä muslimimaissa idioottimaisten paimentolaisten lakien mukaan, kun muslimeilla on Euroopassa kaikki vapaudet. Liike on voimistumassa ja mukana on musliminaisia ja -miehiä. Mutta muslimimaiden päättäjät ymmärtävät, että kyse ei ole vain asuista, vaan myös naisten oikeuksista. Jos pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. He kieltävät kaiken edistyksen.

      Naisten on taisteltava oikeuksiensa puolesta yksin. Edes Suomessa miehet eivät sitä tue, vaan yrittävät tyrkätä meidät siihen maailmaan, jossa suurin osa musliminaisia elää tällä hetkellä. Niinpä vastustan islamismia ja kaikkia taantumuksellisia uskontoja, ml. Suomen kirkko. Enkä halua Eurooppaan suurta määrää kouluttamattomia muslimeita. Se olisi askel taaksepäin kehityksessä, tai ehkä montakin askelta.

      Poista
    6. Kirkon syyksi voi laittaa islamin puolustelun, kykenemättömyyden tunnistaa vihollinen. Sellainenkin näkemys Euroopassa yleistyy, että kristinusko olisi tehokas ase islamisaatiota vastaan. Kurt Rosenstrøm kirjassaan Koloniseringen af Europa käsittelee uskontoa kansallisvaltion rinnalla yhteenkuuluvaisuuden tunteen luojana. Koska uskonto on lakannut nykyihmiselle olemasta todellisuuskäsityksen perusta, on se romahduttanut kulttuurin. Kulttuuri ei voi elää pelkästään rationaalisuuden varassa, uskonnollinen puoli kulttuurissa on sen ydin. Uskonnolliset myytit voidaan käsittää myös rationaalisuutta ja irrationalisuutta selventävinä tekijöinä. Psyykkisesti uskonto antaa ihmiselle elämän tarkoituksen, ihmisellä on tarve yhteisöllisyyteen ja kollektiiviseen alitajuntaan, missä uskonnolliset perinteet merkitsevät henkisyyttä.

      Ellei meillä ole mitään yhteistä identiteettiä, mikä perustuu kansallisvaltioon ja uskontoon (eikä kysymys ole nyt jumalan olemassaolosta), tulee poliittinen järjestelmä luhistumaan sitä mukaa kuin islamisaatio etenee. EU edistäessään monikulttuurisuutta, luo kaaosta. Kukaan ei voi väittää, että monikulttuurisuuden myötä ja kristinuskon syrjäyttämisen kautta yhteiskunnasta olisi tullut stabiilimpi, kadut olisivat turvallisempia, kehitys olisi ymmärrettävämpää ja rikollisuus vähäisempää. Järjestelmällisellä kapinalla esi-isiemme perinteitä kohtaan särjemme koko ajan omaa identiteettiämme. Tanskalainen uskontohistorioitsija Vilhem Grønbach on kirjoittanut "Kansa ilman uskontoa on suuressa kuolemanvaarassa".

      Poista
    7. Tähän blogi-kirjoitukseen on tullut monia hyviä vastauksia. Tämä on kuitenkin ytimekkyydessään yli muiden.

      Poista
    8. Ydinasiaa. Nyt räjähdysmäisesti kasvanut ateismi ja vastaava pinnallinen typeryys on aivan uskomattoman naiivia ja vahvistaa ajatusta Euroopan pikaisesta tuhosta.

      Poista
  6. Luulisi keskiluokan ja työväestön jossain vaiheessa heräävän, vai onko tosi-TV, ranskanleipä ja bodypumppaus turruttanut liikaa? Taloudellisen ja poliittisen eliitin sikamaisuutta ei nykyään edes tarvitse peitellä, kansa ei reagoi yhtään mitenkään, vaan äänestää ensi vaaleissakin samat naamat + muutaman viihdehenkilön paikoilleen eduskuntaan.

    Onko noissa Rooman historiateoksissa kuvailtu käsityöläisten ja muiden proletaarien apatiaa/flegmaattisuutta tai nykyisenkaltaista hälläväliä -asennetta? Olisi mukava tietää, istuivatko hekin Titanicin kyydissä tietäen melkoisella varmuudella, mitä tulevaisuus tullessaan tuo, mutta varastaen laivasta vimoisia kansimessinkejä odotellen että ihmeitä alkaa tapahtua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei näissä Liviuksen niteissä. Tacitukselta voisi etsiä ja sitä myöhemmiltä. Ei ole nyt ulottuvilla.

      Poista
  7. Joku tutkija - en nyt muista kuka - huomautti, että Livius johdonmukaisesti kuvaa, miten Rooma kehittyi kyläpahasesta maailman valtiaaksi käymällä jatkuvaa puolustussotaa.

    VastaaPoista
  8. Jep, jep! Suomelle kertynyttä "velkaa" laskettaessa kuvitellusta hyödystä pitäisi vähentää kehitysapu, turvapaikanhakijoiden kustannukset, kehitysmaalaisten opiskelijoiden aiheuttamat kulut Suomessa sekä kehitysmaihin siirtyneiden suomalaisten työpaikkojen tappiot kansantaloudellemme. Eik´s niin, herra arkkipiispa?

    VastaaPoista
  9. Erkki Tuomioja on järjestämässä ensi kuussa HY:n ja UM:n tuella kansainvälistä seminaaria "Historioitsijat ilman rajoja".

    Jotta vieraille kävisi ymmärrettäväksi miksi Suomen historiaa ei voi ymmärtää ilman ruotsinkieltä (ja latinaa) toivoisi seminaarin alustuksia pidettävän ruotsinkielellä. Tuomioja ja Stubb toimisivat simultaanitulkkeina Vihavaisen avustaessa Timo Soinin toimiessa seremoniamestarina.

    VastaaPoista
  10. Siitä vaan tutkimaan Sulmen historiaa ilman ruotsia. Toivotaan menestystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entäpä miten Suomen historian tutkimus onnistuu ilman Venäjän kieltä?

      Poista
    2. Eipä siinä ole kehumista. Esimerkiksi Suomen ulkopolitiikan tai vaikkapa Kekkosen elämäkerran tutkiminen vain muiden kuin venäjänkielisten lähteiden pohjalta on jo lähtökohtaisesti aika humoristinen yritys.
      Toi on aiheita, joissa venäjää ei lainkaan tarvita, tai ruotsia, saati suomea.

      Poista
  11. Tätä voi tutkia vaikka savoksi:
    Kansanmies Olli Immosta käytettiin yllytyshulluna höynäyttämällä ottamaan omiin nimiinsä likipitäen suora käännös ehkä itsensä Eugen Schaumanin tekstistä, jolla vastustettiin Bobrikovin sortokautta satakunta vuotta sitten:


    "Haaveissamme on vahva, rohkea kansakunta joka voittaa tämän painajaisen nimeltä monikulttuurisuus. Tämä ruma kupla jossa viholliset elävät, pian purskahtaa miljooniksi palasiksi. Elämämme kietoutuvat hyvin ankaralla tavalla. Nämä ovat päiviä, jotka ikuisesti jättävät jälkensä kansamme tulevaisuuteen. Minulla on vahva usko taistelutovereihini. Me taistelemme loppuun asti kotimaamme ja yhden todellisen Suomen kansan puolesta.Voitto on meidän."


    Ensimmäisen kiven kohti Immosta heitti Pekka Vennamo syyttäen häntä breivikiläiseksi, kohta perään Erkki Tuomioja heitti bensaa tuleen huolestuneena Suomen kansainvälisestä maineesta jakaen siten Paavo Lipposen pienen neuvon nuoremmalle ulkopoliitikkopolvelle: älkää puhuko liikaa, ja jos puhutte, käyttäkää täsmällisiä, huoliteltuja ilmaisuja.

    VastaaPoista
  12. "Rooman ja Euroopan rappio"

    Neuvostoliiton rappiosta on äsken sanottu seuraavaa:

    http://www.ng.ru/ideas/2016-04-06/5_krah.html

    Алексей Портанский:

    Советский Союз рухнул сам, ибо его экономическая модель была нежизнеспособна на длительном мирном отрезке времени. Внешние факторы в виде разорительного соперничества с Западом в военной сфере и обязательств Москвы перед соцстранами и частью третьего мира, несомненно, ускорили крах.

    Hачальной точкой конца СССР и соцлагеря был ХХ съезд КПСС, на котором Никита Хрущев выступил с докладом, разоблачившим культ личности Сталина. Вряд ли тогда сам Хрущев и его сторонники отдавали себе отчет в том, что выбивают центральную опору из-под всей коммунистической конструкции, продержавшейся к тому моменту без малого 40 лет. Ведь большую часть этого срока в стране существовал режим, созданный именно Сталиным. Бесчеловечность и жестокость режима могла поддерживаться только жестоким вождем. С его уходом и в отсутствие равноценного по жестокости преемника режим неминуемо должен был измениться. В странах-сателлитах процесс пошел заметно быстрее: Будапешт-1956, Прага-1968, наконец бархатные революции в Центральной и Восточной Европе второй половины 1980-х. Параллельно зрел крах модели советской экономики, продемонстрировавшей впечатляющие мобилизационные возможности в годы войны, но оказавшейся абсолютно негодной в мирном состязании с передовыми западными экономиками. Едва выдерживая гонку вооружения с Западом, Москва должна была одновременно сохранять в своей орбите соцстраны и подпитывать материально национально-освободительное движение по всему миру. Суммарно эти обстоятельства просто не могли не привести к тому, что произошло в конце 1991 года.

    Venäjän rappiota ei ole vielä tutkittukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Алексей Портанский:

      Professori Aleksei Portanskij:

      Neuvostoliitto romahti itsestään, koska sen taloudellinen malli oli elinkelvoton pitkänaikaisen rauhallisen kehityksen kulussa. Ulkoiset tekijät kuten tappiollinen kilpajuoksu kilpavarustelu Lännen kanssa sekä Moskovan intressit sosialistisissa maissa ja kolmannen maailman maissa nopeuttivat eittämättömästi tämän romahduksen.

      Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin lopun alkupisteenä oli NKP:n XX edustajakokous, jossa Nikita Hrushtshev paljasti puheessaan Stalinin henkilöpalvonnan. Tuskinpa Hrushtshev ja hänen kannattajansa ymmärsivät sen, että samalla he potkaisivat kumoon kommunistisen periaatteen keskeisen tukipylvään, joka oli käytössä siihen mennessä lähes 40 vuotta. Suurimman osan tästä ajasta maassa vallitsi Stalinin luoma komento. Julman regiimin epäinhimillisyys saattoi olla pystyssä ainoastaan julman johtajan ansiosta. Tämän kuoltua ja julmuudessaan vertaisen johtajan puuttuessa johtajuusmallin oli pakko muuttua.

      Satelliittimaissa prosessi käynnistyi paljon nopeammin: Budapest vuonna 1956, Praha vuonna 1968, ja lopulta samettivallankumoukset 1980-luvun Keski- ja Itä-Euroopassa. Samanaikaisesti neuvostotalouden malli kulki kohti lopullista tuhoaan, malli joka sotavuosina osoitti loistavia mobilisaatiomahdollisuuksiaan, ja joka rauhan aikana osoittautui täysin kelvottomaksi läntisiin eturivin talouksiin verrattuna. Kilpavarustelun rasittamana Moskovan piti huolehtia siitä, että sosialistiset maat pysyivät sen tiukassa valvonnassa, piti tukea materiaalisesti myös kansallis-vapautusliikettä koko maailmassa. Kaikkinensa nämä tekijät eivät voineet olla johtamatta siihen mitä tapahtui vuoden 1991 lopussa.

      Poista

Kirjoita nimellä.