perjantai 8. huhtikuuta 2016

Ryssänpelon paluu



Se hirveä ryssänpelko palasi taas, mutta milloin?


Kun yritän haarukoida sitä aikaa, jolloin kaikki muuttui, tulevat tietenkin ensimmäisinä vastaan vuosi 2014 ja siihen kuuluvat Ukrainan tapahtumat Krimin liittämisineen.
Kaikki ei kuitenkaan tainnut muuttua vasta silloin. On totta, että vielä vuonna 2013 julkaistessani kirjani Ryssäviha. Venäjän-pelon historia, koko ilmiöön, russofobiaan suhtauduttiin etupäässä huvittuneesti. Kaikki tuntui normaalilta ja suhteet olivat sellaiset kuin hyvien naapurien kesken kuuluukin.
Puolet suomalaisista kertoi ajattelevansa venäläisistä myönteisesti tai erittäin myönteisesti ja erittäin kielteisiä näkemyksiä oli vain kolmella prosentilla. Lopuista neljännes oli välinpitämättömiä. Luvut lienevät samaa tasoa kuin minkä tahansa kahden eurooppalaisen naapurimaan vastaavat. Norjalaiset ja ruotsalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset belgialaiset ja belgialaiset ovat kautta aikojen erottautuneet toisistaan ja se ilmenee väistämättömästi myös siinä, missä määrin itse kukin ilmaisee ”pitävänsä” naapurista.
Itse asiassa olisi hieman kummallista, mikäli Suomi-Ruotsi–maaottelun aikana haastateltujen enemmistö puolin ja toisin ilmoittaisi pitävänsä kovasti vastapuolesta. Ja meillähän on Ruotsin kanssa ollut menossa ikuinen maaottelu jo vuosisadan verran. Puhuminen jostakin ruotsalaisfobiasta Suomessa olisi kuitenkin aivan asiatonta, vaikka ainahan suuressa joukossa on jonkin verran höyrähtäneitä. Se on yhtä kova lainomaisuus kuin se, että puolet jokaisesta populaatiosta on aina keskimääräistä tyhmempiä.
Vuonna 2013 suomalais-venäläisten suhteiden idylli oli vielä kukkeimmillaan. Suomen itävienti veti loistavasti ja turistien määrä toi mukavasti rahaa myös itäisille kehitysalueille. Vuosisatainen kauna ja pelko näyttivät hävinneen sen siliän tien.
 Itäraja, joka myös kulttuurisesti ja kielellisesti oli ollut uskomattoman korkea, madaltui erittäin paljon ja näytti jo hiipuvan. Samaan aikaan fyysinen valtioraja toimi mallikelpoisesti. Edes Venäjän ja Gruusian selkkaus tai lyhyt sota, jonka alkamispäiväksi ilmoitettiin varsin harhaanjohtavasti 08.08.08., ei aiheuttanut suurta hämminkiä. Jokainen ymmärsi, ettei Suomi ole Gruusia, ei hyvässä eikä pahassa.
Kuten sanottu, vuonna 2013 ei kaikki kuitenkaan ollut niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Venäjä käyttäytyi kummallisesti. Sikäläisissä lehdissä aina puolivirallista Rossijskaja gazetaa myöten sai jalansijaa outo lunatic fringe, joka levitteli uskomattomia ja usein täysin mielettömiä ”uutisia” Suomesta ja pelotteli venäläisiä edes matkustamasta tuohon barbaariseen maahan, jossa vallitsivat hirviömäiset lait ja perverssit tavat.
Kyseessä oli aivan ilmeinen tilaustyö ja siinä kyynisten informaationhallintaan erikoistuneiden eksperttien vaikutus näkyi alastomimmillaan. Suomesta luotiin tahallaan valheellista kuvaa. Tämä oli kiusallista, mutta tuskin katastrofi.
Pian seurasi myös katastrofi. Ukrainan kriisin yhteydessä aktivoitui informaationhallinnan väki molemmin puolin ja tilanne alkoi todella muistuttaa informaatiosotaa, jossa totuudella oli korkeintaan välinearvo. Oli yhä useammin ilmeistä, ettei osapuolia kiinnostanut lainkaan totuus, ellei sen kertomisesta ollut hyötyä omalle asialle tai vahinkoa viholliselle.
Ikävä sanoa, mutta tämä asenne näytti myös meillä saaneen valtaansa nuoret ja vähän vanhemmatkin toimittajat aivan ilman näkyvää vastarintaa. Venäjä muuttui nopeasti suureksi Saatanaksi. Samaan aikaan naiiveimmat lännen kannattajat samaistuivat sen jokaiseen typeryyteenkin suurella innolla ja hokivat ”lännen” mantraa kuin ilmestystä, joka oikeutti lopettamaan itsenäisen ajattelun.
Kirjassani ”Ryssäviha” totesin jo ilmassa olleet tulevan informaatiosodan merkit ja sen, että kyseessä näyttää olevan ns. kulttuurien välinen konflikti, jollaista ei edistyksellisten piirien mukaan edes ollut eikä voinutkaan olla olemassa. Tällainen konflikti oli käsitykseni mukaan kuitenkin ennen muuta ylhäältä johdettua.
Eivät normaalit kansalaiset meidänkään itärajamme molemmin puolin ole normaalisti tunteneet moiseen mitään tarvetta, kyllä sellaista piti heille opettaa myös maailmansotien välisenä aikana.
Näyttää siltä, että tuo operaatio, joka 2000-luvun toisella vuosikymmenellä on johtanut Venäjän ja lännen kulttuuriseen ja voi sanoa ”ideologiseen” konfrontaatioon, noudatteli hämmästyttävästi sitä skenaariota, joka esitettiin takavuosina neliosaisessa kirjasarjassa ”Projekt Rossija” ja jota saattoi epäillä itsensä pääideologi Vladislav Surkovin aikaansaannokseksi. Kremlin myötämieli sillä joka tapauksessa oli puolellaan.
Itse asiassa nyt syntynyt tilanne on osoittautunut Venäjälle erittäin hankalaksi, mikä liittyy ennen muuta odottamattomaan hiilivetyjen hinnan laskuun ja yleiseen taantumaan. Izborskin klubi, joka on venäläisen lunatic fringen nykyinen keskus, on riemuinnut siitä Putinin askeleesta ”Rubiconin yli”, jota Krimin liittäminen merkitsi, mutta hymy saattaa vielä hyytyä.
Tuskinpa Putin halusi tahallaan ajaa maansa siihen jamaan, missä se nyt on, mutta eivät kai Suomenkaan hallitukset ole maamme nykyiseen tilaan pyrkineet. Joka tapauksessa voidaan havaita, että valmius ja halu informaatioteknologian aggressiiviseen käyttöön oli siellä olemassa jo ennen Ukrainan kriisiä.
Kuva ei kuitenkaan olisi täydellinen, ellemme ottaisi huomioon sitä hysteriaa, jota rajan tällä puolella on onnistuneesti lietsottu jo monen vuoden ajan. Sotilaspiirit totesivat jo vuosia sitten, että Venäjän asevoima, joka oli jonkin aikaa pohjalukemissa ja vailla hyökkäyksellistä potentiaalia, oli kasvanut runsaasti Suomen voimia suuremmaksi.
Myönnän, ettei voinut nauramatta lukea näitä uutisia. Siinähän nyt oli klassinen esimerkki suomalaisesta megalomaniasta. Ehkäpä kansallinen velvollisuutemme ja kutsumuksemme oli pitää aina yllä niin suurta sotilaallista pelotetta, ettei tuo taloudeltaan Ruotsin tai Hollannin kokoinen pikku naapuri uskalla ajatellakaan sen uhmaamista?
Olipa miten tahansa, sotilaallinen tilanne on kuin onkin nyt perin juurin muuttunut muutaman vuoden takaisesta. Normaalijärjellä on helppo käsittää, että mikäli aseellista konfliktia pidetään normaalina tapana ratkaista erimielisyyksiä, syntyy helposti varustelukilpailu, jossa osapuolet tuntevat olevansa suorastaan pakotettuja aina vastaamaan voimatasapainon muutoksiin sen uusilla muutoksilla.
Vaihtoehto tällaiselle voisivat olla jännitystä lieventävät toimet, jotka edellyttävät suhteellisen suurta keskinäistä luottamusta. Tällaisia asioita ei yleensä pystytä hoitelemaan asevoimien tasolla, vaan ne edellyttävät korkeatasoista ja käytännössä usein kyynistäkin diplomatiaa. Tyhmyys yhdistettynä epäluuloon käy usein suhteettoman kalliiksi vaikka saattaa mennä kaupaksi vaalikarjalle.
Joka tapauksessa muutos kohti epäluuloista ja usein ilmeisen vainoharhaista Venäjä-suhdetta näkyi meillä sotilaallisella puolella jo vuosia ennen Ukrainan kriisiä. Kriisin aikana hysteerinen mieliala tuli yhä uudelleen esille iltapäivälehtien lööpeissä, joissa pieniä vihreitä miehiä jo melkein nähtiin myös joka puolella Suomea, jonka strategiset maapalstat oli jo myyty viholliselle, siis venäläiselle.
Näin tolkutonta sotahysteriaa ei kannata etsiä edes 1930-luvun suomalaisesta lehdistöstä, jolloin toki myös kirjoiteltiin milloin ”kummituslennoista”, milloin punalaivaston manöövereistä Itämerellä. Vuonna 1938 väki jo todella pakeni Helsingistä ja nosti rahojaan pankista. Kukaan ei tiennyt, miksi ryssä hyökkäisi, mutta selväähän oli, että se vielä tapahtuisi. No, tapahtuihan se sitten, mutta tilanne oli kyllä aivan odottamaton.
Mutta tätä ei nyt pitänyt pohdiskelemani. Tosiasia on, että Venäjästä on nyt kehittynyt mediassa sellainen mörkö, ettei normaali suhteutuminen siihen ole oikein sopivaa. Toki olemme EU:n jäseninä konfliktisssa Venäjän kanssa ja kannamme vastuuta monista muistakin asioista, jotka eivät meille lainkaan kuulu. Koska sopimuksia kuitenkin on noudatettava, olemme nyt ainakin toistaiseksi siinä tilanteessa kuin olemme, tahdoimmepa tai emme.
Tämän ei kyllä millään tavalla pitäisi vaikuttaa normaalia kommunikaatiotamme Venäjän ja venäläisten suuntaan. Vaikka Venäjä on omalla typerällä politiikallaan aiheuttanut onnettomuutensa, ei sen pitäisi haitata normaalia kanssakäymistä tämän valtion alamaisten kanssa. Päinvastoin, näkisin tässä syyn tiivistää yhteyksiä.
Ei Venäjä ole mikään totalitaarinen kolossi, jonka kansalaiset olisi laidastaan värvätty valtion politiikan palvelukseen. Ei myöskään normaalilla järjellä ajattelevaa ihmistä ole sopivaa leimata Venäjän trolliksi tai kiiruhtaa julistamaan informaatiosoturiksi jokaista, joka ”resonoi” Venäjältä käsin esitettyihin mielipiteisiin. Tämä on yksinkertaisesti primitiivistä ajattelua, joka kuuluu kylmän sodan noloimpiin vaiheisiin.
Venäjä ilmeisesti todella astui Rubiconin yli miehittäessään Krimin. Se on asia, jota ei voi pyyhkiä villaisella, mutta jonka ei myöskään kannata antaa rikkoa Euroopan ja maailman välejä kohtuuttoman kauan. Kynän on saatava jälleen korjata se, mitä miekka on rikkonut ja Kremlille kannattaa antaa toiveita siitä, että kaikille osapuolille edullinen tilanne voidaan palauttaa.
Nykyinen tilanne vie Venäjää yhä kauemmas ”normaalien” maiden piiristä, mikä on vaarallista kehitystä. ellei maa muuhun kykene kuin pumppaamaan kaasua ja kalistelemaan aseita, se ei mahdu kansainvälisen yhteisön normaaliksi osaksi. Kehitys myönteiseen suuntaan oli jo pitkällä ennen nykyistä konfliktia ja on vain toivottava, että se pääsee taas pian jatkumaan.
Syytä siihen ikävään tilaan, jossa Venäjän imago meilläkin nyt on, ei kannata yrittää vierittää vain meidän harteillemme. Venäjä makaa kuin on petannut ja korjaa sitä, mitä on kylvänyt. Joka tapauksessa on tosiasia, että naapurissa on ja pysyy suuri maa, joka on meillekin tarjonnut myös myönteisiä mahdollisuuksia jo vuosisatojen ajan niille, jotka ymmärtävät niitä hyödyntää.
Paasikivi manaili aikoinaan Suomen kansan ulkopoliittista lahjattomuutta ja tuskin oli siinä asiassa väärässä. Mielestäni vanha mestari tarkoitti kyvyttömyyttä irrottautua siitä kaksijakoisesta ajattelusta, jossa Suomen ja Venäjän edut olivat väistämättömästi vastakkaiset.
 Paasikiven kaliiberia oleva valtiomies ymmärsi, että myös yhteisiä etuja voitiin löytää jopa totalitaarisen valtion kanssa ja jyrkän ideologisen vastakkainasettelun vallitessa. Se ei kuitenkaan ollut aivan helppoa. Naiivi, mustavalkoinen konfrontaatiopolitiikka ja sen mukainen ajattelu sen sijaan on hyvinkin helppoa. Muuta hyvää siitä ei sitten voi sanoakaan.

23 kommenttia:

  1. Esimerkkinä aineistosta jota syötettiin suomalaisille kansanihmisille netissä jaettavaksi Ukrainan kriisin kärjistämiseksi ja persujen jytkyn takeeksi:

    Avoimet ovet

    Erityisesti virallinen toisinajattelija Reijo Tossavainen levitteli sitä innokkaasti, mutta kenen yllyttämänä kansakoulupohjalta toiminut entinen Soinin kansanedustaja oli videopätkän löytänyt? Ei olekaan ihme että Tuomioja on ideoinut HY:n ja UM:n rahoilla "Historioitsijat ilman rajoja" nimisen yhdistyksen.

    VastaaPoista
  2. Ei venäjäläisiä tai Venäjää kannata vihata. Eivät ne ole sen arvoisia. Inho sen sijaan on halpaa, koska kaikki itäeurooppalaiset inhoavat Venäjää ja sen asukkaita.

    VastaaPoista
  3. Harvinaisen samaa mieltä lähes kaikesta, mitä Vihavainen tässä kirjoittaa! Hyvä, tiivistävä kirjoitus. Ja tämä ei tarkoita että millään tavalla tukisin Vihavaisen feministejä syyttäviä, lähinnä luokattomia kirjoituksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksei feministejä saa syyttää, kun se sakki on tosiasiallisesta maapallon alinta pohjasakkaa? Feministien, ml. femakoituneitten miesten kuten hra Sirkiän, kaiken näivettävää valtaa tuleekin vastustaa.

      Poista
  4. Luokattomista kommenteista sain täällä pian tarpeekseni Ukrainan kriisin tuoksinassa. Säikähdin niistä jotakin voivan tarttua minuunkin. Harvoilla palstoilla niin ala-arvoista näki kuin Vihavaisen "kavereilta".

    VastaaPoista
  5. Kansaivälisen politikan pelikirja on vaihtunut, nyt Venäjä ,kuten meidän omanmaammekin pitäisi arvostaa enemmän itseriittoisuutta, omillaan toimeen tulemista. Tietenkin on helppoa ja jopa joillekin tarpellista lietsoa naapurista erilaisia mörkömaalauksia. Maassamme on parhailaan vierailulla yksi yhdysvaltalainen mörkömaalari Talbot nimeltään, ilmeisesti on patistamassa päättäjöitämme ruotuun ,meille erittäin vahigollisessa pakoterintamassa. Se kohtelu, mitä Venäjän johto sai kuuluisassa Munchenin turvallisuus foorumissa vuonna 07 on varmaankin eräs käännekohta Venäjän johdon itseymmärryksessä, he totesivat etteivät kiltisti käyttäytyen, koskaan saisi länsivaltioiden kunnioitusta osakseen, joten se avasi reitin nykyiselle voimapolitikan tielle. Mielenkiinnolla seuraan, kun itseäni ei vaivaa mikään ryssäviha, eikä russoobia, maan seikkailua maailman politiikan ja varsinkin geopolitiikan karikkoisilla vesillä. Se mainitsemani pakotepolitikka on vääntymässä itseasiassa naapurin voitoksi, kun varsinaista viekkautta osoittaen Nabulina sitoi ruplan kurssin öljyyn ja muihin raakaineisiin, jolloin maan tuotannon sisäiset kulut maksetaan halpuutetussa ruplassa, mutta tuotot ulkomaankaupasta raakaaineista maksetaan vahvistuvassa dollarissa. Venäjän keskuspankki on tukenut dollaria ostamalla amerikkalaisia velkakirjoja. Kun naapurimaassa pelataan tällaista peliä, on heille itseasiassa aivan sama, mitä me heistä mietimme, olemmeko ryssän vihaajia vai fogikoita.

    VastaaPoista
  6. Venäjä-vihaa ovat väsymättä ylläpitäneet molemmat iltapäivälehtemme ja joskus siihen ovat ilmeisesti lukijoiden klikkauksia havitelleet arvostetutkin mediat. Mihin meiltä ovat hävinneet venäjää taitavat toimittajat ja siellä laajemmin myös Moskovan ulkopuolella liikkuneet huomioitsijat. Tyhmä kansa uskoo ja omilla luuloillaan värittävät juttujaan milloin mistäkin uhasta. Esko Ahokin on jo osoittautunut maanpetturiksi ja Sberbank on kaiketi julistamassa jo sotaa. Stockmannille hurrattiin, kun se jätti Venäjän, kansa ei ole vielä huomannut, että Fazer on Venäjän suurimpien kaupunkien suurin leivänvalmistaja. Mikä ihmeen temppu pitäisi tehdä, että Suomessa ymmärrettäisiin Paasikiven lailla realiteetit. Venäjä on ja pysyy naapurissamme ja siellä asuu tavallisia ihmisiä, kuten täälläkin. Jokaisella on luonnollisesti oikeus rakastaa omaa isänmaataan ja toimia sen parhaaksi. Hyvistä naapureista ei ole haittaa, niistä voi hyötyä molemmat.

    VastaaPoista
  7. Mitä tuo Projekt Rossija pitää sisällään ja onko siinä jokin kohtalo Suomellekin?

    VastaaPoista
  8. Eipä meitä mainita. Sen sijaan siinä on irrottautuminen dem okratiasta samaan aikaan kun koko juttu kiistetään, pitkäaikaisen toimeenpanovallan luominen, panostaminen uskonnollisuuteen ja slavofiilisiin aatteisiin ym. Tavaraa on paljon. Ennen kuin ensimmäinen nide ilmestyi, se kierteli korkeimmilla virkamiehillä.

    VastaaPoista
  9. En minä Venäjää pelkää, vaikka se varustautuu pontevasti kolmanteen maailmansotaan. Venäjä sen aloittaa, koska se uskoo vakavissaan, että Nato hyökkää ensin. Punaisen torin paraatijoukkojen varustaminen uusilla pussihousuilla ja kiiltonahkasaappailla ei maksaa 500 miljardia dollaria, mikä on kuulemma varusteluohjelman arvo.

    Vihavaisen kirjoitus vaikutti viisumianomukselta.

    VastaaPoista
  10. Venäläinen on erilainen. Tämänkö muistaa niin sillä pärjää jo jonkun matkaa. Luulen, että meidän suomalaisten, mutta myös länkkäreiden yleensäkin, perusvirhe on ajatella, että muutkin ajattelevat kutakuinkin samoin. Kulttuurit eroavat kuitenkin !enemmän kuin moni uskoisikaan. Kun jo kreikkalaiset, vaikka ovat eurooppalaisia, ajattelevat niin kuin ajattelevat, niin entä sitten venäläinen tai peräti islamilainen. Erilaisuus ei lisää luottamusta hyvälläkään tahdolla. Vanhan mummon tokaisu, että hän luottaa venäläiseen, vasta kun risti on maatunut haudalla, voisi olla hyvä ohje monelle sinisilmälle ja suosittelisin ohjetta koskemaan muitakin vieraammassa asenneilmastossa eläviä kohtaan.

    VastaaPoista
  11. Vanha buuri saattoi luottaa mustaan Etelä-Afrikassa, vasta kun risti oli maatunut haudalla, mutta muutos tuli siitä hiertymäpinnasta joka syntyi joidenkin rikkoessa noita rajoja ihastumalla toisiinsa yli roturajojen. Ja sellaisia kehitystä eteenpäin vieviä yksilöitä aina löytyy. Mandelan lukema Milan Kundera sanoo omia rajojaan rikkovaa, uusia maailmoja suunnittelevaa luonnetta läntisen ihmisen ominaisuudeksi.

    Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus.

    VastaaPoista
  12. Kaikkis paha ongelma on että venäläiset ajatelevat itsestä ylimieliksi jos verta toisia,heillä kaikki ovat toisen luokan ihmiset ja jos taas vertaa heihiin.

    VastaaPoista
  13. Venäjä oli 1800-luvulla liitossa Napoleonin kanssa ja myöhemmin taas Napoleonin vihollinen. Venäjä oli lännen liittolainen ja vihollinen, tavallinen suurvalta. Liittokunnat elivät. Englanti ja Ranska sotivat keskenään ja olivat myöhemmin liitossa Venäjää vastaan, kunnes taas liittolaisia, tällä kertaa Saksaa vastaan. Kun ministeri Hacker kysyi valtiosihteeri sir Humphreylta, miksi Britannialla on ydinase, varmaankin Neuvostoliiton takia. Sir Humphrey vastasi, eihän toki, vaan Ranskaa vastaan. Mutta sehän on liittolaisemme, ihmetteli ministeri. Niin nyt, mutta miten tulevaisuudessa?

    Oliko Ruotsissa muuten Venäjänpelkoa 1800-luvulla? Syytähän olisi ollut, kun Venäjän länsiraja kulki Tornionjoessa ja Venäjä oli vasta ryöstänyt valtakunnan itäisen puoliskon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellähän sitä riittikin. Mm. Klinge on aiheesta kirjoittanut. Ks. Vihan veljistä valtiososialismiin.

      Poista
  14. vihaan itseäni,vihaan huonoja säitä, vihaan naapuriani, jos luulen siihen olevan aihetta.Ryssää en vihaa, eikä ryssä ole alentava nimitys sen enempää, kuin neekeri tummasta afrikkalaisesta puhuttaessa. Jos vihaisin ryssää, tarvitsisin siihen (hyvän) syyn. Nyt sellaista ei ole. En hyväksy Krimin tai Ukrainan tapahtuimia, mutta "dissaaminen" ei ole vihaa. Viha sana on kärsinyt inflaation. Venäläiset ovat naapureitamme ja meillä on yhteinen hyvä tai paha historiamme. Ainakaan näin maalla asuen ei naapureiden välillä kannata pitää vihaa. Jos jotain epämiellyttävää ilmenee pitää olla hyvät valmiudet toimia nopeasti jatehokkaasti siihen suuntaan, että yhteisymmärrys saavutetaan. Käsi on avoin lämpimään tervehdykseen ja jopa poskisuudelmaan, mutta tarvittaessa se voi olla myös nyrkissä. Nyt näyttää hyvältä Putinin ja Niinistön ja Lavrovin ja Tuomiojan (sic!) (miksei Soinin) keskusteluyhteyden toimiessa ainakin ulkoapäin tarkastellen luontevasti.

    VastaaPoista
  15. Katariina Suuri valloitti Krimin niemimaan Krimin kaanikunnalta v. 1783. Se ei ollut yhtään enempää oikein mitä USA valloitti Texasin ja Kalifornian Meksikolta v. 1848. Siellä on kuitenkin asunut sittemmin pääasiassa venäläistä alkuperää oleva väestö tähän päivään saakka. V. 1954 Ukrainalainen Hhrutsev liitti sen osaksi Ukrainaa, Eihän se tuolloin ollut ongelma kun kaikki sosialistiset tasavallat olivat yhtä ja samaa Neuvostoliittoa.

    Kun Venäjä valtasi Krimin, sillä oli eittämättä suuri paikallisen väestön kannatus; olihan heillä vuosisataiset juuret Venäjään. Oliko se sitten kansainvälisten lakien mukainen? Ei varmaan enempää kuin Kosovon maakunnan erottaminen Serbiasta v. 2008. Tällöin asiaa ei nähty mitenkään ongelmana länsimaissa vaikka Kosovolla on ollut liki vuosituhantinen historia osana Serbiaa. Varmaa kuitenkin on, että Krimin niemimaa ja sen asukkaat säilyivät siltä tykkitulelta ja sodalta mikä Itä-Ukrainan kohtaloksi koitui.

    VastaaPoista
  16. Muistakaa nyt että USA vaan hyvää hyvyyttään touhuaa maailmalla, Venäjä on vaan pahuuttaan ...

    VastaaPoista
  17. Pauli Räsänen viittasi Putinin v. 2007 Munchenissä pitämään puheeseen. Puheen tärkeyttä ei voi yliarvioida. Se oli sodan julistus yksinapaista maailmanjärjestystä kohtaan. Se tiivistyi toteamukseen, jonka Putin muotoili asiallisesti niin, että pyrkimys yhden valtion turvallisuuden maksimoiminen johtaa kaikkien valtioiden turvallisuuden heikkenemiseen. Näin on tapahtunut.

    Historia ei kuitenkaan ala 2007 puheesta. Jos etsii lähinnä nollapistettä olevaa tolppaa lähihistoriasta, se lienee Saksojen yhdistymisestä käydyissä neuvotteluissa. Silloin keskustelut käytiin vielä kahden tasavertaisen osapuolen kesken, siitä eteenpäin yksipuolisin päätöksin koko ajan räikeämmin ja vähäisempiin diplomaattisiin koukeroihin verhottuna.

    Seuraavat etapit painottuvat tarkkailijan mukaan. Merkittäviä kiintopisteitä olivat omassa historiankäsityksessäni 1) 1991 Wolfowitzin oppi (W doctrine), 2) 1997 Puolan, Unkarin ja Tsekin hyväksyminen Naton jäseniksi, 1997 Clintonin päätös mm. Baltian maiden natojäsenyyden hyväksymisestä, Jeltsinin vaihto Putiniin v. 2000, ja 3) värivallankumoukset Tsekissä 2009, Jugoslaviassa 2000,Georgiassa 2003, Ukrainassa 2004, Kirgistanissa 2005, Valko-Venäjällä 2006.

    Uransa alusta lähtien Putin pyrki tasavertaiseen keskusteluyhteyteen USAn kanssa. Wolfowitsin opin mukaisesti tasavertaisuutta ei enää ollut eikä saanut uudestaan syntyä, joten aloitteet kaikuivat kuuroille korville. Parhaiten Obama onnistui tuomaan asetelman julki kautensa alussa, kun hän kertoi Putinille tämän edustavan alueellista suurvaltaa erotukseksi ainoasta globaalista suurvallasta, jota itse edusti. Saatuaan rukkaset riittävän monta kertaa Venäjä rupesi valmistutumaan sotaan. Krimin haltuunotto oli osa valmistautumista. Onneksi USAssa riittävän monet ymmärsivät, että nyt Venäjä on valmis äärimmäisiin toimiin.

    Tasavertaisen keskusteluun pohjautuvan moninapaisen määilmanjärjestyksen synnyttämisen ensimmäiset poltot on koettu. On lupa olettaa, että synnytys pitkittyy ja aikaa tulee vielä kulumaan vihotellessa. Viimeisin osoitus siitä oli ydinasekokouksen ontuminen pelkästään syystä, että Venäjää ei edes tässä aiheessa otettu mukaan kokouksen valmisteluun tasavertaisessa hengessä.

    VastaaPoista
  18. "Muutos kohti epäluuloista... Venäjä-suhdetta näkyi sotilaspuolella jo vuosia ennen Ukrainaa". Sotilaiden tehtävänä on ennakoida ja oikeaan osui - vrt ne harhaiset esitykset asevelvollisuuden lopettamisesta ja puolustuksen alasajosta - tai niistä harhoista että Venäjä ei voi käyttää asevoimaa koska se on riippuvainen yhteistyöstä lännen kanssa. Tutkija voisi etsiä malkaa omasta silmäkulmastaan... ps.epäluuloon Vemäjän johtoa kohtaan on edelleen hyvät perusteet. Siitä puhuminen ei ole kuitenkaan "venäläisten" vihaamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. George Kennan tuli julkisuuteen vanhoilla päivillään 1997 helmikuussa. Hän arvosteli voimakkaasti Naton laajentumista entisiin itäblokin maihin todeten, että USA on tekemässä todennäköisesti historiansa suurimman ulkopoliittisen virheen. Tulee päivä, jolloin Venäjä reagoi. Silloin kaikki viisaat taas nyökyttelevät ja sanovat toisilleen, että eihän se vanha Venäjä ole mihinkään hävinnyt.

      Kennan, kylmän sodan ykkösarkkitehti, suri viimeisinä elinvuosinaan menetettyä tilaisuutta auttaa Venäjän demokratisoitumiskehitystä ja samalla uuden maailmanrauhaa tukevan järjestyksen rakentamista.

      Poista
  19. Kennanin, Kissingerin ym. todellisten valtiomiestason ajattelijoiden esiintymisethän lyötiin heti littanaksi nuorten nerojen toimesta.
    Eipä se ihmiskunta mitään opi ja itserakas nuoriherra ilmestyy aina jostakin tietämään asiat paremmin kuin mitä viisaus kykenee.

    VastaaPoista
  20. Putinin hallinto ja Venäjä ovat kaksi eri asiaa joiden eron jokainen selväjärkinen ihminen tunnistaa ja tunnustaa. Putinin hallintoa inhotaan mutta venäläisiä säälitään. Ei vihata.

    Fobioista puhuminen on valtapuhetta jossa haetaan yliotetta opponentilta leimaamalla hänet mieleltään järkkyneeksi, fobiootikoksi.

    Sodankäynti on politiikan jatkamista toisin keinoin. Käsittämätöntä puhua vähättelevään tai halveksivaan sävyyn sotilaiden yrityksistä ylläpitää kykyään täyttää velvoitteensa joka on nostaa meihin kohdistuvan hyökkäyssodan hinta niin korkeaksi että se muuttuu hyökkääjälle mahdottomaksi vaihtoehdoksi.

    Mihail Zygarin kirjaa odotellessa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.