keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Silloin suurvaltana ollessa



Siihen aikaan kun meilläkin suurvaltaa oltiin

Herman Lindqvist, Kun Suomi oli Ruotsi. Helsinki WSOY 2014, 472 s.

Kun puoli vuosisataa sitten menin historiaa opiskelemaan, muistelen suhtautumisen Ruotsin vallan aikaan olleen yleisestikin varsin mutkattoman. Se nyt yksinkertaisesti oli pisin ja siis ilmeisesti tärkein kausi historiassamme ja sitä oli tietenkin opiskeltava ruotsiksi. Ruotsalaiset oppikirjat olivat myös itsestäänselvyyksiä, vaikka toki suomalaisen näkökulman tärkeys oli sitä myös, kuinkas muuten.
Muistini saattaa olla valikoiva ja kokemusmaailmani rajallinen, mutta käsitykseni on, ettei myöskään suhde ruotsinkieleen ollut millään tavalla ongelmallinen. Sehän oli vanha suomalainen kieli, jota maassamme oli käytetty iät ja ajat ja sen osaaminen oli niin selvästi osa yleissivistystä, ettei siitä mitään kysymyksiä noussut. Sitä paitsi ruotsi oli monessa suhteessa hyödyllinen kieli. Muistan itsekin opiskelleeni alun perin englanniksi ilmestyneitä kirjoja ruotsiksi, kun ne nyt sattuivat olemaan sopivasti saatavilla.
Nyt saattaa olla vaikea muistaa sitäkään, että tuohon aikaan oli maailmalla osattava eri kieliä jos aikoi tulla toimeen. Englanti toimi Englannissa ja Amerikassa, mutta hyvin huonosti Saksassa ja vielä huonommin Ranskassa tai Italiassa saati Venäjällä. Se, että Ruotsissa puhuttiin ja piti puhua ruotsia, oli silloin yhtä selvää kuin nykyään se, että Virossa puhutaan englantia, vaikka selkäpiitä karmisikin.
Kysymys ns. pakkoruotsista on sitten erikseen, mutta nousee nykyään aina välttämättä esille, kun ruotsinkielestä kerran puhutaan. Sehän on meillä uusia asia ja tuli vasta peruskoulun myötä. Ruotsin kielelle se on selvä karhunpalvelus ja historian vääjäämättömän logiikan mukaan se ennen pitkää jää pois aivan riippumatta taantumuksen jälkijoukkotaisteluista.
Mutta ei ruotsin merkitys siitä mihinkään hupene, päinvastoin. Ruotsia osaamattomat muodostavat jo nyt, pakkoruotsista huolimatta uuden ryhmänsä, joka kasvaa melkoista vauhtia siirtolaisuuden myötä. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, vähenee aivan samaan aikaan varsin dramaattisesti tietämys ja ymmärrys maamme vanhemmasta historiasta. Sehän alkaa olla jo varsin surkealla tasolla muutenkin.
Nils Erik Villstrandin kirja Valtakunnanosa ilmestyi pari vuotta sitten ja siitä olen aikanaan myös kirjoittanut. Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirja Kun Suomi oli Ruotsi, käsittelee samaa aihetta toiselta suunnalta nähtynä. Kirjojen aihepiiri on siis jokseenkin sama, Villstrand korostaa suomalaisen identiteetin merkitystä suurvaltakaudella ja Lindqvist avaa lähinnä maanmiehilleen Suomen omaleimaista, suomalaista ruotsalaisuutta ja suomalaisuutta.
Molempien kirjojen anti kouluhistorian varassa olevalle nykylukijalle on merkittävä eivätkä ne siinä määrin toista toisiaan, että jompikumpi kannattaisi jättää lukematta.
Kuten joskus aiemmin totesin, Villstrandin sanomana näyttää olevan ennen muuta sen korostaminen, että Suomi oli nimenomaan valtakunnanosa eikä mikään siirtomaa. Tämä on tarpeellinen tehtävä näinä jälkimarxilaisina aikoina, kun tutkijat harvoin saavat rauhaa ennen kuin ovat löytäneet tutkimuskentästään sortajan ja sorretun, riippumatta siitä, mitä nuo tahot itse itsestään joskus ajattelivat. Loppu onkin sitten jo teknistä suoritusta.
Itse asiassa on aina väistämätöntä, että suuressa valtakunnassa joku osa hyötyy keskinäisestä yhteydestä enemmän kuin toinen. Keskuksen ja periferian välinen ristiriita ei ole minnekään huvennut tänäänkään. Lappalaiset ja lappilaiset ruikuttavat Helsingin ja ruuhka-Suomen riistävän heitä, Ruotsillakin on yhä kehitysalueensa, kuten jokaisella muullakin maalla ja niin edelleen.
Mihinkään perustumattomat vulgaaritulkinnat siitä, että Ruotsin suurvaltasodat käytiin nimenomaan suomalaisten kustannuksella voisi varmaan jättää omaan arvoonsa ellei niihin yhä uudelleen törmäisi myös aivan valistuneen oloisessa seurassa.
Mitä tulee suomen kielen heikkoon asemaan, on se tietenkin sinänsä tosiasia, vaikka sitäkään ei kannata liioitella.  Vastaava ilmiö tapahtui poikkeuksetta kaikissa valtioissa. Ei historia mitään poliittisen korrektiuden mukaan rakennettua tarinaa ole ollut eikä tule olemaan.
Yhä uudelleen törmää nykyään myös sellaiseen käsitykseen, ettei mitään Suomea ollut ennen vuonna 1809. Tämänhän muka todistaa jo se, ettei Haminan rauhansopimuksessa mainittu Suomen liittämistä osaksi Venäjän valtakuntaa, vaan puhuttiin sen sijaan tietyistä lääneistä. Argumentti on tietenkin aivan lapsellinen ja etenkin Villstrandin kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään, mistä Suomen identiteetissä ennen Ruotsista eroamista oli kyse.
Mutta ei kirjojen anti tietenkään rajoitu vain näihin suuriin näkökulmakysymyksiin. Ruotsin historia ja siis meidän historiamme on ollut tarina aivan uskomattomasta menestyksestä, jos kohta myös suurista uhrauksista ja kärsimyksistä. Kustaa II Aadolf ei suotta saanut saksalaisilta lisänimeä ”Suuri” ja myös Kaarle XII kaikessa vastuuttomassa hurjapäisyydessään kuuluu historian suuriin nimiin.
Mutta loistavia ja myös kurjia hahmoja on kovin paljon muitakin. On syytä ymmärtää, ettei Suomen kansan osana ollut vain käydä kerran nuijin ja keihäin sortajia vastaan ja luovuttaa rekryyttejä sodan moolokille. Suurvalta oli myös meidän.
Kerran maailmassa Topelius avasi meille myös, osittain toki kuvitteellisen, näköalan niihin Euroopan ja siis maailman historian suuriin hetkiin, jolloin myös suomalaiset astuivat maailmannäyttämölle, ei ehkä historian sanelijoina, mutta sentään yhtenä sen tekijöistä, ei vain statisteina.
Sekä Lindqvistin että myös Villstrandin kirjat kuvaavat Suomen vaiheita laajasti Ruotsin yleisen kehityksen ja ongelmien taustaa vasten. Yleiseurooppalainen politiikka ja hovien juonittelut, keskinäiset riidat ja jännitteet näkyivät aina jollakin tavalla myös täällä Suomessa, näillä tutuilla tanhuvilla, jonne myös saapui yhä uudelleen ulkomaalaisia, aseineen tai ilman.
Sen, joka haluaa ymmärtää, mitä tässä maassa satoja vuosia sitten tapahtui ja miksi, kannattaa lukea nämä erinomaisesti kirjoitetut kirjat, jotka auttavat tarkentamaan käsityksiämme siitä, miksi maastamme on tullut sellainen kuin on.
Ne luettuaan saattaa myös katsoa uusin silmin niitä Suomen seutuja, jotka joskus olivat näyttämönä sellaisille spektaakkeleille, joista massaviihteemme ei ainakaan vielä ole keksinyt kertoa yhtään mitään. Sama koskee vaikkapa Tukholmaa, joka on täynnä Shakespearen arvoisiin draamoihin liittyviä muistoja. Joka askeleella sieltä myös löytää omaan historiaamme liittyviä paikkoja ja muistomerkkejä.
Runsaat pisteet Lindqvistille vanhan kunnon kiinnostavan suurvaltahistorian herättelystä uudelleen henkiin. Lahden takanahan ei tunnetusti nykyään juuri ymmärretä näitä asioita tai niistä mitään tiedetä. Sama kyllä koskee oman maamme tietämystä Ruotsin historiasta, edes siitä yhteisestä ajasta, saatikka nyt ajasta jälkeen vuoden 1809.

16 kommenttia:

  1. Hyvä ja asiallinen kirjoitus! Kiitoksia, tällaista punnittua puhetta kun saisi muuallakin eteensä.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus. Niin tämäkin:

    http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/04/mita-on-rasismi.html

    VastaaPoista
  3. Hyvä tuoda esille tätä näkökulmaa. Koska Turku aikanaan oli Ruotsin toiseksi suurin kaupunki ja yhteydet Tukholmasta nimenomaan Turkuun olivat kelirikkoa lukuunottamatta vaivattomammat ja nopeammat kuin moneen paikkaan meren länsipuolella, on syytä pitää mielessä väestön edestakainen liike nimenomaan itä-länsisuunnassa. Ruotsinkielen tietämyksen rapistuminen katkaissee myös linkit oman historiamme ymmärtämiseen.

    Toisaalta Ruotsikin lienee muuttumassa sellaiseksi, että pian ainoa kosketus vanhaan ovat asiakirjat, joiden tulkitsemiseen toki tarvitaan yhä ruotsia. Samalla hahmottuu osaltaan se, miksi meistä suomalaisistakin on tullut tällaisia. Jos halutaan estää tietämys varhaisemmasta historiastamme, ruotsinkielen väheksyminen on yksi tie siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitään Ruotsi-Suomea ei ollut. Ei ollut emämaata nimeltään Ruotsi ja Suomi-nimistä "siirtomaata". Turku oli yksi kolmesta merivaltion ydinalueesta ja useat alueet nykyisessä Ruotsissa olivat junttilandiaa siihen verrattuna. Ruotsissa itäisen puoliskon menetystä surtiin vuonna 1810 yhtä paljon kuin Suomessa Karjalan menetystä 1940-44.

      Poista
  4. Suomi 100-vuotta juhlahumu esittelee meille uuden version Tuntemattomasta sotilaasta, ja muulle maailmalle Tom Of Finlandin, suomalaisuuden homoikonin josta on jo aiemmnin tehty postimerkki. Että tattista, vaan svenskit, tästäkin. Ylpeillään, jos ei alta ehditä jonnekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ylpeillään"

      Jos et halua ylpeillä, niin leikkaa kylmästi munasi/erektion pois, ja homma on sillä hoidettu. Että tattista.

      Poista
  5. Nuorimmaiseni oli alakoulussa, kun hän jostain syystä kysyi ruotsista. Selitin, että kaikkien suomalaisten on opiskeltava ruotsia. Hän siihen, että pitääkö sitten kaikkien ruotsalaisten opiskella suomea. Näin hän oli symmetrian ymmärtänyt. Mitäpä siihen vastaamaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Skandaali on lähinnä nykyinen pakkoenglanti, tuo junttien ja perussuomalaisten pyhä kieli jota pitää ängetä väkipakolla joka paikkaan...

      Poista
  6. Skandaalihan se pakkoruotsi on. Ei ruotsin tärkeydellä suomalaisen sivistyksen kannalta ole tämän poliittisen rfiemuidiotismin kanssa mitään tekemistä. Mutta miten ruotsalaiset liittyvät Tom of Finlandiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai mitenkään, mutta pannaan heidän piikkiin, ettei ihan kaikesta syytettäisi Putinia.

      Poista
    2. "Skandaalihan se pakkoruotsi on", nykyään.

      Toden totta. Teknologian kieli lienee englanti.

      Pakkoruotsi oli kyllä aikoinaan pelkkää hyvää, Keskustapuolueen ja Virolaisen ansiosta.

      1960-luvun lopulta lähtien puoli miljoonaa suomalaista alkoi rynniä Ruotsiin, jossa keksittiin uusi Sampo ja tarvittiin paljon halpaa työvoimaa, mieluummin lähialueilta. Suomi oli ihanteellinen tapaus: työttömyyttä vaikka millä mitalla. Suomen kouluissa aloitettiinkin opettamaan ruotsin alkeita laajoille massoille Ruotsiin muuttoa silmällä pitäen.

      Pakkoruotsia Suomessa edisti myös NKP:n Keskuskomitea, joka käynnisti ohjelman suomalaisten ja suomenruotsalaisten kansallista yhteentörmäystä varten. NKP:n Keskuskomitean rahoittama KOM-teatteri ja sen laulajat loilottivat, että Suomessa kaiken omistaa vain kaksikymmnetä perhettä, jotka kaikki ovat ruotsalaisia ja imevät verta poloisista suomalaisista.

      Nykyään pakkoruotsia tarvitaan ainoastaan historiantutkimuksen aloilla ynnä muilla aloilla.

      Poista
  7. Olen lukenut ko. kirjan. Todella avartavaa ja sujuvaa kerrontaa sekä rehellistä ajankuvaa. Yhtä yksityiskohtaa jäin ihmettelemään. Tekijä kertoo Viipurin linnan perustamisvuodeksi 1292. Onko se a) lapsus/painovirhe, b) pyrkimys säilyttää myytti Tyrgils Knutssonista linnan perustajana, vai c) todennettu tieto?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärtääkseni asiaa pidetään suhteellisen varmana? Esim. Tarkiaisen Itämaassa linna kerrotaan perustetun ns. kolmannen ristiretken yhteydessä. Lukemani mukaan linna mainitaan Birger-kuninkaan kirjeessa 1295.

      Miksi epäilet? Siis millaisin perustein?

      Poista
  8. Juu,olihan sille valtaisalle enemmistölle, menige man, komeaa, kun haavoihinsa nääntyessään Euroopan sotakentillä ja varuskunnissa tai kotimaan ikinälkäisissä hökkeleissä mielessä kuitenkin ylpeästi lienee takonut: "Suurvalta on myös meidän!" (Siis vähän niin kuin Majakovskin neuvostopassi.)

    VastaaPoista
  9. Kerran meillä oli kohtalo ja ajattelimme sen mukaisilla kategorioilla. Nyt meillä on valintamyymälät.

    VastaaPoista
  10. Ruotsalaiset puhuvat ulkomaalaisten kanssa mieluummin englantia kuin yrittävät tuputtaa heille ruotsia. Se viittaa siihen että valmius Ruotsissa vaihtaa germaaninen kieli toiseksi mokomaksi on todellakin olemassa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.