Kabbalismia ylioppilaille

Kabbalismia ylioppilaille

Netistä huomaamani ilmoitus, joka lupaa johdatusta kabbalan salaisuuksiin Vanhalla ylioppilastalolla, herättää pakostakin ajatuksia.

Näyttää kaiketi siis siltä, etteivät nykyiset opiskelijat näe mitään kummallista siinä, että heidän omistamassaan talossa, joka joskus näytteli jonkinlaisen järjen ja valistuksen pyhäkön osaa, selostetaan nyt muinaisen taikauskon tympeitä opinkappaleita.

Ehkäpä pidetään aivan luonnollisena, että salaoppi, jota Madonna, eräs aikakauden kaiketi merkittävimmistä hahmoista kertoo kannattavansa, saa sijansa myös meidän muotitietoisen nuorisomme harrastuksissa. Onhan opiskelijoiden joukossa jo kauan ollut kaikenkarvaisia rastafareja, rokotuksen vastustajia, vegaaneja ja ties mitä voodoon harjoittajia ja wiccalaisia ehkä alkemistejakin? Kukapa nykyisenä aikana kuvittelisi olevansa pätevä tuomitsemaan sitä, mitä joku toinen harrastaa ja mihin hän uskoo?

Epäilemättä myös ennen sotia oli maassamme piirejä, jotka harrastivat esimerkiksi muinaissuomalaista uskontoa ja lisäksi toimi joukko erilaisia kristillisiä lahkoja. Saksassa obskurantismi kukoisti natsiaatteen rinnalla ja ”saksalainen ideologia”, jota esimerkiksi George L. Mosse on tutkinut, sisälsi koko joukon toinen toistaan järjettömämpiä uskomuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä oli lähinnä niiden irrationaalisuus.

Kuitenkin pidän selvänä, että aina 1960-luvun toiselle puoliskolle saakka olisi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan piirissä pidetty mahdottomana hyväksyä tilojen vuokraamista minkään salaopin kaupustelijoiden käyttöön. Se, mikä saattoi hyvinkin sopia höyrähtäneille eksentrikoille ei sopinut sille akateemiselle joukolle, jonka tehtävänä oli järjen valon hankkiminen ja levittäminen isänmaan ja ihmiskunnan parhaaksi. Suhtautuminen kriittiseen järkeen oli juuri se, joka erotti toisistaan valistuksen ja valistumattomuuden.

Toisen maailmansodan jälkeen obskurantismi oli huonossa huudossa. Toki stalinismikin oli tosiasiassa sellaista, mutta ainakin se kiivaasti vannoi järjen nimiin ja esiintyi valistuksen todellisena perillisenä. 1950-luku näyttää jälkeenpäin monessakin suhteessa niin puhtaaksiviljellyn rationaaliselta, että se jo suorastaan kammottaa.

1960-luvun kulttuurihistoriallinen taitekohta osui vuosikymmenen puoliväliin ja huipentui vuoden 1968 tolkuttomuuteen. Sekin sentään tapahtui rationalismin tunnusten alla, ainakin suurimmaksi osaksi.

Itse asiassa kulttuurivallankumouksen sosiologishenkisen rationaalisuuden rinnalle nousi tavallaan huomaamatta militantti irrationalismi, joka pukeutui suureksi osaksi itämaisen uskonnon ja filosofian tunnuksiin.

Zen-buddhismi oli nyt radical chicin eräs muunnelma, jonka etuja oli, että se oli järjen kritiikin ulottumattomissa. Mutta hullumpaankin mentiin, aivan kirjaimellisesti. Timothy Leary, ilmeisesti höyrähtänyt psykologi julisti, ettei hulluutta ole lainkaan olemassa. Sekin oli muka vain yhteiskunnan kontrollipolitiikan luomus.

Ilmeinen johtopäätös oli hullujen päästäminen vapaalle jalalle ja vastuullisten tehtävien uskominen heille, koska itse asiassa juuri yhteiskunta oli sairas ja sen hulluiksi leimaamat siis todennäköisesti kaikkein terveimpiä.

Kulttuurivallankumouksen huippuaikojen viisaudet kuulostavat nyt noloilta, mutta aikanaan ne otettiin täysin tosissaan. Siinä mielessä nykyajan kabbalistit ja wiccalaiset eivät ole sen kummallisempi ilmiö. Ehkäpä akateemisen nuorison tyhmistyminen ainakin alkoi jo 1960-luvulla eikä esimerkiksi 1990-luvulla?

Voidaan tietenkin sanoa, ettei Ylioppilastalo ole mikään yliopisto ja että ylioppilaskunta pitää nykyään arkisena tehtävänään kerätä mahdollisimman paljon rahaa jäsenilleen, helpottaakseen opiskelijan usein karua arkipäivää.

Tämä on tietenkin totta, mutta siitä huolimatta on yhtä mahdotonta kuvitella, että ylioppilastalo olisi 1930-luvulla vuokrattu kommunisteille kuin että se olisi silloin vuokrattu jonkin salaopin markkinoijille. Saatan erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä, ettei kyseessä nyt ole pelkästään se periaate, ettei raha haise, vaan. Kyse on myös siitä, ettei järjen ja järjettömyyden välille haluta tehdä mitään oleellista eroa.

Olisiko kabbalismi kuitenkaan voinut saada armon maamme nuoren oppineiston silmissä 1960-luvulla? Epäilen tätä suuresti. Zen-buddhismi oli filosofia, joka saattoi asettua rationaalisuuden ulkopuolelle ja silti säilyttää uskottavuutensa myös rationaalisesti ajattelevan mielessä. Se toimi eri alueella.

Siihen aikaan opiskelija joka tapauksessa varustettiin murskaavalla metodologisella arsenaalilla, joka vainusi irrationaalisuutta kaikkialla ja jopa epäili syvästi sellaisenkin ilmiön kuin kansanluonteen olemassaoloa.

Se, joka opiskeli hartaasti Antti Eskolan Sosiologian tutkimusmenetelmät I-II (kiitoksia vielä hänelle), C. Wright Millsin teoksen The Sociological Imagination ja muita vastaavia opuksia, ei hevin langennut irrationalismin ansoihin.

Sitäkin kummallisemmalta tuntui, kun aikanaan yliopistolle sitten alkoi valua outoa ideologiaa, joka viis veisasi enempää empiriasta, rationaalisuudesta kuin terveestä järjestä.

Sitä nimitettiin postmodernismiksi ja kuvaavasti yksi sen keskeisiä uskonkappaleita oli antiessentialismi. Millään asialla ei siis ollut olemusta, toisin kuin Aristoteles oli kerran olettanut. Toki myös 1950-luvun positivismi oli karttanut essentian, olemuksen ottamista selittäväksi tekijäksi, mutta tässä oli jo jotakin laadullisesti uutta.

Hypähtäen pois entiseltä rationalismin perustalta uudelle, järjestä vapaalle vyöhykkeelle, postmodernismi alkoi pilkata vanhaa valistuksen perintöä oikein olan takaa. Yliopistoihin syntyi uusia, vapaita vyöhykkeitä, joissa terveellä järjellä ei enää ollut puheoikeutta.

Tässäpä nyt ollaan. Rationaalisuus on keskiverto-nykyihmisen mielestä kai useimmiten se normaali tapa tarkastella asioita. Tässä suhteessa hän on myös monessa suhteessa verrattomasti paremmin varustettu kuin suurin osa kansaa vielä muutama vuosikymmen sitten. Saattaa olla, että nykyään tavallinen peruskoulunsa kunnolla käynyt duunari hallitsee maailmaa jo monessa suhteessa rationaalisemmin, kuin ennen sotia valmistunut maisteri

Samaan aikaan kuitenkin myös irrationaalisuus ja suoranainen obskurantismi ovat yhä suuremmassa arvossa nimenomaan siellä, missä ennen kukoisti rationalismi ja valistus oli arvossaan.

Onko tilanne nyt jo muuttunut sellaiseksi, että yliopisto-opiskelijat haluavatkin usein erottautua rahvaasta nimenomaan irrationalismillaan? Vasta terveen järjen vastaiset johtopäätökset, jotka perustuvat tavalliselle rahvaalle käsittämättömiin postmoderneihin spekulaatioihin takaavat sen henkisen tyydytyksen, jota kaivataan palkinnoksi työstä ja vaivasta?

Tämä saattaa olla liian pitkälle menevä johtopäätös, mutta mielestäni sen asettaminen on hyödyllistä sikäli, että se panee ajattelemaan korkeakoulutettujen eli entisen sivistyneistön muuttunutta asemaa nykyisessä yhteiskunnassa. He eivät enää halua tai edes voikaan kantaa sitä valistajan ja esikuvan roolia, joka heillä kerran oli. Mutta mikä rooli heillä nyt on?

Voidaan sanoa, ettei sellaisella massalla, joka käsittää lähes puolet ikäluokasta voi olla yhteiskunnassa mitään erikoista roolia ja että juuri tämä selittää sen roolien muutoksen, mikä on tapahtunut siirryttäessä koulutusyhteiskuntaan.

Olkoon niin. Siitä huolimatta entinen isänmaan toivo seisoo hämmästyneenä uuden irrationalismin edessä ja ihmettelee, mikä ajan merkki tämä on. Olisiko kaikki voinut käydä toisin?