tiistai 23. elokuuta 2016

Pahuuden köykäisyys



Pahuuden köykäisyys

Anthony M. Daniels, joka kirjoittaa nimellä Theodore Dalrymple, on nykyisen Britannian näkyvimpiä moralisteja ja kantaa kunnialla suuren edeltäjänsä Thomas Carlylen lippua.
Dalrymple on toiminut lääkärinä sekä Saharan eteläpuolisissa valtioissa että Englannin slummeissa ja vankiloissa ja hän tuntee omasta kokemuksestaan myös Ranskan kuuluisat slummialueet.
Dalrymplen ajatuksista ja havainnoista olen joskus kirjoittanutkin. Hänen pääteesejään on, että sivistynyt luokka ”mandariinit” on pettänyt tehtävänsä ja ryhtynyt mielistelemään alaluokkaista moraalittomuutta ja primitiivisyyttä. Teoksessaan Our Culture, What’s left of it. The Mandarins and the Masses, Chicago 2005, Dalrymple kehittelee paitsi tätä näkemystä, myös ajatusta pahan kevytmielisyydestä frivolity of evil. Tämä on hänestä osuvampi termi kuin Hannah Arendtin pahan banaalisuus.
Slummeissa toimiessaan kirjoittaja joutui yhä uudelleen näkemään, miten alaluokkainen psykologia hylkäsi kaiken pitkäjännitteisyyden ja antautui yhä uudelleen hetken nautinnolle, joka täydellä varmuudella toi mukanaan pysyvää onnettomuutta sekä itselle että muille.
Erityisesti tämä koski seksisuhteita, joista yhdessä huumeiden kanssa oli muodostunut uuden ihmisluokan elämänsisältö. Koska yhteiskunta toimi näiden infantiiliin vaiheeseen jääneiden ihmisten sijaisvanhempana, he saattoivat maailmaan lapsia täysin vastuuttomasti ja tavallinen tapaus oli, että mies hylkäsi kodin siinä vaiheessa, kun vauva tuli maailmaan.
 Peräti 40 prosenttia Englannissa solmituista avioliitoista purkautuu. Kaikki eivät tosin toki tapahdu slummeissa, mutta paradoksaalista kyllä, slummit saavat kelvata esikuvaksi myös älymystölle, jonka ylpeydenaiheena on, ettei se ota kantaa siihen, onko gangsta-rap parempaa kuin Mozart vai ei.
Dalrymple on huolissaan kehityksestä, sillä hän näkee, ettei raja pahuuden ja hyvyyden ja hyvän ja huonon välillä ole mikään automaattisesti pysyvä olotila, vaan jotakin, mitä on vaalittava ja vartioitava. Mikäli älymystö hylkää roolinsa tien näyttäjänä, se pettää velvollisuutensa.
 Tämä trahison des clercs, josta Julien Benda jo ennen sotia puhui, on tietenkin jo vakiintunut käsite. Nyt se on joka tapauksessa aivan uudella tavalla ajankohtainen, sillä tuohon aikaan se ajattelutapa, joka ei erottele toisistaan hyvää ja pahaa, oli vasta oraalla. Nyt se on valtavirtaa.
Kahdeskymmenes vuosisata näytti ennenkuulumattomasti ne pahuuden syöverit, jotka ovat meitä yhä kovin lähellä ja joiden avautumista uudelleen ei kenenkään realistisesti ajattelevan kannata pitää mahdottomana.
Miten siis oikein on mahdollista, että juuri nyt älymystö suorastaan ylpeilee sillä, ettei se tuomitse pahuutta aikä alhaisuutta, vaan sen sijaan ne, jotka haluavat pitää kunniassa arvojen hierarkiat?
On outoa ajatella, että rikosten määrä on Englannissa on kaksitoistakertaistunut siitä, mitä se oli vuonna 1941, kun elintaso oli verrattomasti nykyistä matalampi. Vaikka tilastojen ongelmat otettaisiin huomioon, ei kehitystä voi kiistää.
Amerikassa kehitys on ollut samanlaista ja sitä pohtinut Gertude Himmelfarb on jokunen vuosi sitten puhunut J-kirjaimen muotoisesta käyrästä. Se on onneksi jo taittunut, mikä ehkä osoittaa vain sen, että jossakin se saturaatiopiste tässäkin asiassa löytyy, ainakin lyhyellä tähtäimellä.
Kun tilanne on tämä, ei ole mahdollista tai ainakaan riittävää selittää sitä kuvaannollisesti sanoen perisynnillä eli ihmisen raadollisilla taipumuksilla, jotka toki ovat asian välttämätön ehto.
Voisiko ratkaisevana syynä sitten olla se, että yhteiskunta on ottanut huolehtiakseen myös lurjusten asioista, jotka siten ovat saaneet avoimen valtakirjan tehdä tyhmyyksiä kuten roskalainoja syytävät pankit jatkavat toimintaansa IMF:n takauksen turvin tai EU:n veronmaksajien rahoilla?
Dalrymple näyttää pitävän hyvinvointivaltiota yhtenä perussyynä ongelmaan, mutta taitaa unohtaa, että se tuskin selittää Yhdysvaltain vastaavaa kehitystä. Toki welfare on sielläkin slummien tärkeä polttoaine.
Slummien etninen koostumus on tunnetusti varsin värikäs, mikä varmastikin on yksi selittävä tekijä ja saattaa pohjoismaissa olla jopa niistä tärkein. Siinäkin toki vaikuttaa se seikka, että ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä tulla toimeen tasaveroisina toimijoina työmarkkinoilla, on vastuuttomasti otettu maahan, jossa heille on tarjona vain sosiaalista pahoinvointia.
Yhteinen piirre uudessa alaluokkaisuudessa näyttäisi joka tapauksessa olevan erityinen slummipsykologia, jossa lyhytjännitteinen hedonismi ajaa kaikkien muiden arvojen yli ja jossa ihmiset ovat luopuneet kantamasta vastuuta omasta elämästään ja läheisistään.
Arvojen primitiivistyminen koskee kaikkia slummiväestön ryhmiä. Siihen sopeutuneet muslimitkaan eivät aktiivisesti harjoita uskontoaan eivätkä piittaa sen määräyksistä, vaikka saattavatkin pitää sitä identiteettitekijänä, jonka kuvittelevat nostavan heidät ympäristönsä yläpuolelle.
Masentavalta tuntuu, että tämä psykologia ei ainoastaan saa yhteiskunnan ylempien kerrosten hyväksymistä, vaan jopa kiitoksia. Kun nuoret haluavat kehua itseään, he kertovat olevansa arvoneutraaleja, ketään tuomitsemattomia, mitä englannin sana nonjudgmental tarkoittaa.
Kuka tahansa slummissa asuva tyttö voisi itse asiassa lukea sikäläisten katu-uskottavien kollien kasvoista, minkälaista moraalia he edustavat. Varmemmaksi vakuudeksi jotkut vielä hankkivat paidankin, jossa lukee fuck off tai mad dog.
Mutta tarkoittaako se nykyään enää yhtään mitään? Aikana, jolloin valtionpäämiehet käyvät kuuntelemassa black metal-musiikkia ja jolloin gangsta-rappareita haastatellaan kunnioittavasti tärkeinä kulttuurivaikuttajina (näin esimerkiksi uusimman Die Zeitin sivuilla), on yhä selvempää, ettei pahuutta oteta enää vakavasti.
Mutta tämä saattaa tarkoittaa myös sitä, ettei hyvyydellekään anneta mitään arvoa. Jokainenhan sitä paitsi tietää, minne hyvät ja vastaavasti pahat tytöt pääsevät ja voi siitä tehdä johtopäätöksensä.
Onko ihmiskunta tai ainakin läntinen maailma, tai nyt vähintäänkin Englanti menossa vääjäämättömästi kohti yhä suurempaa hyvän ja pahan banaalia sekoitusta, jossa kevytmielisyys nousee keskeiseksi arvoksi?
Tällainen suuntaus viimeisten puolen vuosisadan ajan on mielestäni ollut kiistämätön. Se, mikä oli suuren 1960-luvun kulttuurivallankumouksen aikaan uskallettua ja rankkaa, on nykyään pelkästään latteaa ja ikävystyttävää. Ja samaan aikaan kuohuttava, disturbing on kaiken taiteen kohdalla korkeinta arvostusta ilmaiseva adjektiivi.
Kuka tahansa saattaa nykyään kantaa paitaa, jossa lukee vulgaareja hävyttömyyksiä tai muita raakuuksia, tosin yleensä englanniksi. Tämän kulttuurin prestiisi on niin suurta myös meillä, että kaikesta päätellen moni ei kykene lainkaan oivaltamaan sitä, että moukkamaisuus voisi olla moukkamaisuutta myös englanniksi.
Sitä paitsi myös meillä alkaa olla hyvin sopimatonta olettaa, että moukkamaisuutta ylipäätään voisi olla olemassa. Myös meillä on cool olla nonjudgmental. Mutta miten kauan se riittää? Mihin uusi normaali saattaa vielä siirtyä?

11 kommenttia:

  1. De Lillon romaanissa Cosmopolis on keskellä kirjaa vakuuttava kuvaus Sufi-räppärin hautajaisista, johon osallistuu mm. Usan ylin johto. Naureskelin sitä epäuskoisena, mutta valitettavasti romaani edusti tässä todellisuudenkuvausta.

    Kulttuurin tilasta, vieläkö jollain Ortega Y Gassetilla on merkitystä. Tekihän hän aikanaan teoksen "Taiteen irtautuminen inhimillisestä".

    VastaaPoista
  2. Vasemmistoälykköjen nykytila ja lähihistoria Euroopassa tekee surulliseksi, koska nyt tiedämme, ettei kultuurikaan ole taikalääke ihmisen typeryydelle. Märkään sukupolveen kuuluvana aktiivina, minulla oli kyseenalainen kunnia ryypätä kulttuuritaistolaisten kanssa ja kummastelin jo silloin puhumattakaan nyt, kuinka sivistys ja äly ovat heppoista kamaa aatteellisen manipulaation kohdatessaan.
    Korkeamman kulttuurin pelastus ei ole siis korkeampi sivistys. Mutta mikä sitten? Luulen, että ainoa keino on niin kuin ennenkin antaa muiden ymmärtää, kuinka hienoa on kuulua korkealaatuisempaan vähemmistöön. Toivottavasti ekslusiivisuus ei koskaan mene Bradburyn Fahrenheit 451 tasolle, vaikka korkeakulttuuri ja luonnossaoleilu sopisivatkin mitä mainioimmin yhteen. Ottakaamme rauhallisesti, olemme aina olleet hyvin pieni vähemmistö ja tulemme aina olemaan. Kun kulttuuritaistolaisista aika jättää, niin nyt olisi tilaisuus oikeistonkin haalia joku kirjanoppinut joukkoihinsa. Se olisi niin lohduttava ja toivoa antava esimerkki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattumoisin eräässä toisessa blogissa puhutaan vähän samoista asioista, joten laitan vastaukseni tähänkin:

      Mistä tulet, kuka olet, minne menet? Läntisen ihmisen peruskysymyksiä, joihin harva uskaltaa vastata, muuten kuin vastakysymyksellä miten niin?

      Hyvän vastauksen tarjoaa eräs juureva ruotsalainen mies tv-mainoksessa: pitää tuntea lähtökohtansa, omat juurensa.

      Tässä on tullut kierrettyä muutakin kuin Senaatintoria ennen kuin tuon opin.

      Poista
  3. Kulttuuritaistolaisista juolahtaa mieleen ns. runoileva psykiatria, jolla tarkoitettaneen täysin erilaisissa olosuhteissa, vastauksina silloisiin kysymyksiin syntyneiden tekstien käyttämistä tässä ajassa.

    Tätä eräiden kansainvälisten medioiden Balkanin alueen konflikteissa käyttämää näkökantaa en tosin ole nähnyt Suomessa esitetyn, edes Claes Anderssonin taholta.

    VastaaPoista
  4. Itse toivon ja odotankin perinteisen konservatiivisuuden paluuta länsimaissa. Vapauksien lisääntymisen sijaan tarvitsisimme enemmän vastuuta kansalaisilta. Voi olla, että tulee vielä aika, jolloin länsimaisia alkaa kaduttaa kristillisen arvomaailman rapautuminen.

    Tästä vuosisadasta voi tulla hyvin traaginen Euroopalle, ellei yhteiskuntamme suuntaudu enemmän konservatiivisiin läntisiin arvoihin, joihin uuden ajan nousumme perustui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muinaisskandinaavinen mytologia on hitsannut suomalaiset yhteen piispa Henrikistä Tanneriin, Koivistoon, Lipposeen ja Tuomiojaan.

      Poista
  5. Vihavainen viittaa tässä 1960-luvun lopun murroskauteen. Muuan tuttava esitti samantapaisia kommenteja suunnilleen näin:

    "Jo puoli vuosisataa Suomessa on tehty uutteraa työtä, jonka päämääränä on ollut hävittää se vähäinen sivistys, jonka ensin kirkko ja sittemmin myös kansakoulu onnistuivat iskostamaan tämän kansan visakalloihin. Tämä työ on ollut erittäin tuloksellista."

    Ajattelen suunnilleen samalla tavalla. Kansan sivistäminen voi kestää vuosisatoja, mutta sivistyksen hävittäminen onnistuu yhden tai kahden sukupolven aikana. Kun yksi sukupolvi on vapautunut sivistyksestä, seuraava sukupolvi ei sivistystä edes tunnista. Sivistys on tietenkin jotakin syvällisempää kuin pelkkä puhetapa, mutta nykyisin julkisuudessa yleisesti esiintyvä törkeä puhetapa paljastaa sivistyksen puutteen. Eihän nykyisin missään edes kuule puhuttavan sivistyksestä. Sen sijaan puhutaan kulttuurista, ja kultuuriksi kelpaavat mitkä tahansa primitiiviset tavat.

    Toinen professori

    VastaaPoista
  6. KIITOS!

    "Onko ihmiskunta tai ainakin läntinen maailma, tai nyt vähintäänkin Englanti menossa vääjäämättömästi kohti yhä suurempaa hyvän ja pahan banaalia sekoitusta, jossa kevytmielisyys nousee keskeiseksi arvoksi?"

    Ja koko juttu.

    Tämä näkökulma on nyt äärimmäisen tärkeä kun vulgääri ja relativismi yhdistyvät yhä nopeammin toisiinsa ja kaikista tehdään, kenet milläkin osa-alueella, huoria. Älyllisiä tai
    hedonistisia.
    Kun tähän rappeumaan lisätään vielä rajat auki -hulluuden niin keitoksesta on tulossa mahdottoman kuvottava. Alkaa tehdä lapsineen mieli lähteä pois muualle.

    jk

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Arvottomuuden aika alkoi postmodernissa 90-luvun alussa. Siitä alkoi ihmisten raaistaminen ja tyhmistäminen, joka jatkuu nykyisten valtaapitävien toimesta ja etuja ajatellen.

    23. elokuuta 2016 klo 18.51

    VastaaPoista
  9. Kun Lontoonkielisen Dalrymplen wikisivun lukee, siellä on aika monta hyvää teemaa nostettu esiin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.