tiistai 6. syyskuuta 2016

Venäläisten Suomi-kuva



Venäläisten Suomi-kuva ja koprofagian ongelmat

Venäläisten Suomi-kuva on varsin läpikotaisin tutkittu aihe, vaikka siinä, kuten kaikissa historiallisissa teemoissa, riittääkin tutkittavaa yhä, loputtomasti.
Suomeksi ei valitettavasti ole saatavissa Valentina Naumovan pari vuotta sitten julkaisemaa järkälettä ”Tällä jättimäisen Venäjän kolkassa”, Здесь, на конце России исполинской. Sen sijaan löytyy kyllä Monikasvoinen Suomi, joka on rinnakkaisteos toimittamalleni kokoomateokselle Venäjän kahdet kasvot. Molemmat ovat saatavissa myös venäjäksi.
Venäläisten Suomi-kuvaa on tutkittu monesta näkökulmasta, Venäjällä aina väitöskirjatasolle saakka ja jos sanotaan, että se on voittopuolisesti poikkeuksellisen positiivinen, ei kyseessä ole pelkkä musta tuntuu-tason mielipide.
Sattumoisin tämä maine, voisi sanoa goodwill-varasto, on säilynyt näihin päiviin saakka ja vasta nyt uusien isäntiemme  konfrontaatiopolitiikka on pahaenteisesti syövyttämässä pois tätä pääomaa, jonka hankkiminen on vaatinut sukupolvien ajan.
Lasse Lehtinen on uudessa Kanava-lehdessä referoinut Valentin Kiparskyn vanhaa ja ansiokasta teosta Suomi Venäjän kirjallisuudessa.
Se on erikoislaatuinen kirja. Kiparsky teki sen tilaustyönä, jonka pontimena oli ilmeinen tarve ymmärtää hieman paremmin venäläisiä, joista loppujen lopuksi tiedettiin kovin vähän edes autonomian aikana.
Kirja ilmestyi sodan aikana, vuonna 1943 ja sen jälkeen uudelleen sen jälkeen, vuonna 1945. Voisi olettaa, että sattuneesta syystä nämä kaksi laitosta olisivat aivan erilaiset…
Näin ei kuitenkaan ole. Itselläni on ollut molemmat, mutta valitettavasti ne ovat monien muiden erityisen hyvien kirjojen tavoin tulleet niin sanotusti besorkatuiksi. En siis voi tässä suorittaa niiden vertailua, mutta ulkomuistista sanon, että ero on lähinnä siinä, että myöhempi laitos on laajempi.
Tarvetta kirjan merkittävään muuttamiseen ei siis ollut ja tämä jos mikä on paras tunnustus, minkä tutkija voi saada. Tulos ei ole suhdanteista riippuvainen.
Lasse Lehtisen artikkeli kuitenkin osoittaa, että kirjaa kuin kirjaa on mahdollista lukea monella tavalla, ainakin mikäli suhtautuu vapaamielisesti kirjoittajan tekstiin ja asettaa omat näkemyksensä etusijalle.
Lehtinen kirjoittaa juttunsa ingressissä, että ”Venäläisille Suomi on hassunkurinen historiallinen oikku, jonka oman etunsa vuoksi tulisi kuulua suuren naapurin vaikutuspiiriin, mutta joka jostakin syystä kapinoi omaa etuaan vastaan”.
Tällainen luonnehdinta toki vastaa erinäisten suurvenäläisten imperialistien ja slavofiilien näkemyksiä, mutta se on vain pieni osa totuutta eikä suinkaan se kiinnostavin osa siitä.
Tähän voi sanoa, että itse kutakin kiinnostavat erilaiset asiat, eikä mikään näkökulma ole objektiivisesti toista kiinnostavampi. Tähän kuitenkin uskaltaisin sanoa, että Suomen historiallinen erikoisuus on jotakin, jonka ymmärtäminen vasta avaa silmät näkemään, ettemme ole olleet van mikä tahansa naapuri, vaan ennen muuta myönteinen sellainen, mikä on suurelle Venäjällekin ollut harvinaista herkkua, suorastaan ainutlaatuista.
Kyse ei ole vain niin sanottujen ”paskansyöjien” eli naapuria kritiikittömästi liehakoivien piirien uskomattomasta tarinasta, vaan aivan toisesta suhteesta.
Lehtisen mukaan venäläisten ”isäntämieli” Suomeen nähden ei suinkaan ole bolševikkien keksintö. Moista tuskin kukaan lienee kuvitellutkaan. Tähän voi lisätä, ettei myöskään ruotsalainen ylemmyydentunto suomalaisia kohtaan ole ruotsalaisten sosialidemokraattien keksintö.
Mikäli haluaa käyttää historiaa argumenttina nykyisyyttä koskevassa keskustelussa, mikä ilmeisesti on Lehtisen agenda, pitää ensin ymmärtää, mitä historia tarkoittaa ja miten sen lähteitä on luettava
1800-luvun alussa Suomi oli venäläisille eksoottinen ja pitkälti myös primitiivinen maa. Tämä ei ole vihamielisen tai ylenkatseellisen propagandan näkökulma, vaan pelkkä totuus, jonka suomalaisuusliikkeen pioneerit olisivat ilman muuta olleet valmiit allekirjoittamaan.
Ne venäläiset kirjailijat, jotka kuvasivat tuon ajan Suomea, edustivat yleisesti ottaen ylimystöä ja jopa hovipiirejä. Kuvaukset Suomen vaatimattomista oloista on nähtävä tuota taustaa vasten.
Sitäkin kiinnostavampaa on havaita erinäisten kirjailijoiden, kuten Faddei Bulgarinin mitä sydämellisimmät kuvaukset Suomesta ja jopa sen maaseudulta. Näitähän myös Kiparsky selostaa, mutta ilmeisesti asia oli jäänyt Lehtiseltä jostakin syystä huomaamatta.
1800-luvun lopulla Pietarissa yllättäen huomattiin, että sinne jonnekin Viipurin taakse oli syntynyt oikea valtio. Tsuhnan leikillisen pilkkaamisen sijasta Suomi alettiin nyt ottaa vakavasti, huomauttaa Kiparsky.
Tähän liittyi ankara sanasota venäläisten ja suomalaisten lehtien välillä. Jostakin syystä Kiparsky tosin sivuuttaa tämän aineksen, jossa todella olisi suomalaisvastaista sappea yltäkylläisesti.
Mutta samaan aikaan Venäjällä nousi Suomea ja suomalaisuutta puolustava ja jopa ihaileva mieliala, jonka voinee sanoa olleen varsinaisen intelligentsijan piirissä vallitseva.
Lehtinen referoi artikkelissaan Leonid Sobolevin kirjassa Kapitalnyi remont olevaa kohtaa, jossa muuan venäläinen juo itsensä helsinkiläisessä ravintolassa juovuksiin, alkaa räyhätä ja päätyy pahnoille.
Ikävä kyllä, Lehtisen referaatista välittyy vain se asia, että räyhääjä kysyy itseltään, kuka täällä oikein on isäntä, venäläiset ja suomalaiset ja haluaa korostaa edellistä vaihtoehtoa.
Lukijalta jää kokonaan ymmärtämättä, että kyseessä on huikea parodia suurvenäläisen sovinistin kulttuurisokista Suomessa, jossa kaikki toimii moitteettomasti ja korrektisti ja joka aivan ilmeisesti on kehityksessä emämaata edellä.
Vieraassa tämä herättää kunnioittavaa hartautta, kunnes hän humalapäissään kiukustuu omaan takapajuisuuteensa ja typerästi yrittää vakuuttaa olevansa isäntä Suomessakin. Sobolevin teos parodioi ylipäätäänkin keisarivallan loppuaikojen Suomi-syöjien sovinismia ja on hyvin Suomi-myönteinen.
Lehtinen puhuu juttunsa lopussa vielä siitä, että Neuvostoliitossa ärsyynnyttiin, kun Suomessa haluttiin puhua maan puolueettomuudesta, Moskovan helmaanhan Suomi kuului ja ”myöntyväisyysmiehiä” vain halveksittiin, kuten enemmän tai vähemmän muitakin suomalaisia, näyttää sanoma olevan.
Tämä kyllä menee aika kauas siitä, mitä kirjallisuus saattaa kertoa kansan imagosta. Jälkimmäinen lähdeaineisto ei suinkaan välitä kuvaa suurvenäläisestä sovinismista vallitsevana asenteena Suomeen nähden.
Joku amerikkalainen tarkkailija huomautti joskus, että suomalaisten ja venäläisten suhteet ovat ainutlaatuiset siinä suhteessa, että venäläiset aidosti arvostavat suomalaisia, mutta samaan aikaan myös suhtautuvat heihin lämpimästi.
Tässä on asian ydin, ei suinkaan ”paskansyöjien” halveksittavassa roolissa. Suomalaiset ovat aikanaan ansainneet hyvän maineensa Venäjällä olemalla rehellisiä ja rohkeita. Tätä asiaa ei kannata vähätellä eikä vääristellä. Bryssel ja Berliini syöttäisivät meille mielellään vain omaa tuotostaan, mutta se haisee jo kauas eikä se kehumalla muuksi muutu.

37 kommenttia:

  1. lyhyesti aihe esitetty ja avattu

    VastaaPoista
  2. Kävelin eilen pitkästä aikaa Espalla. Edessäni harppoi tutun näköinen liituraitapukuinen isäntämies. Ulkonäöltä tuttu kauppakorkean kasvatti, jo eläkkeellä. Katsoin netistä missä hän vaikuttanut: ehrnroothilaisia firmoja kaikki.

    Heräsi kysymys minkälainen Suomi olisikaan, jos kansankieli olisi myös isännänkieli talouselämässä?

    Lasse Lehtinen oppi naimakaupan kautta laulamaan isännän ja emännän kielellä. Vaimo on istunut mm. Sammon hallituksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkemmin sanoen Eira Palin-Lehtinen istuu tällä hetkellä varapuheenjohtajana Sampon hallituksessa, Björn Wahlroosin lähellä, kertoo yhtiö nettisivullaan.

      Poista
  3. "Venäläisten Suomi-kuvaa on tutkittu monesta näkökulmasta, Venäjällä aina väitöskirjatasolle saakka ja jos sanotaan, että se on voittopuolisesti poikkeuksellisen positiivinen, ei kyseessä ole pelkkä musta tuntuu-tason mielipide.
    Sattumoisin tämä maine, voisi sanoa goodwill-varasto, on säilynyt näihin päiviin saakka ja vasta nyt uusien isäntiemme konfrontaatiopolitiikka on pahaenteisesti syövyttämässä pois tätä pääomaa, jonka hankkiminen on vaatinut sukupolvien ajan."

    Valtapolitiikka nyt tietysti on valtapolitiikkaa, ja yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien asenteet heidän omiaan, tätä ei tietysti tule unohtaa, eikä sekoittaa näitä kahta asiaa keskenään. Mutta eipä pidä liioin mennä ihan köykäisin perustein väittämään, että ne olisivat täysin vailla merkitystäkään. Ja myös omalla signaloinnilla (tai, muotitermiä siteeratakseni, "resonoinnilla") on tiettyä merkitystä myös yleisemmällä, jopa valtiollisellakin tasolla. Mm. Wolf Halsti, tuo maassamme ei-niin-yleiseen ihmislajiin lukeutunut sotilasintellektuelli, varoitti teoksessaan "Me, Venäjä ja muut" keskinäisen epäluottamuksen vaaroista ja siitä noidankehästä, johon se pahimmillaan saattaa johtaa. Historiallisia esimerkkejä teoksessa luetellaan useammankin vuosisadan ajalta. Itse asiassa kyseessä on yhä edelleenkin hämmästyttävän ajankohtainen teos, varsinkin historian ns. pitkien linjojen luotaamisen kannalta.

    "Lehtisen mukaan venäläisten ”isäntämieli” Suomeen nähden ei suinkaan ole bolševikkien keksintö. Moista tuskin kukaan lienee kuvitellutkaan. Tähän voi lisätä, ettei myöskään ruotsalainen ylemmyydentunto suomalaisia kohtaan ole ruotsalaisten sosialidemokraattien keksintö.
    Mikäli haluaa käyttää historiaa argumenttina nykyisyyttä koskevassa keskustelussa, mikä ilmeisesti on Lehtisen agenda, pitää ensin ymmärtää, mitä historia tarkoittaa ja miten sen lähteitä on luettava"

    No näinhän se menee. Itse kullakin valtakunnalla on oma agenda ajettavanaan, ja olisi yhtä lailla tyhmää luulotella, että myöskään ns. länsi (ketä ja mitä siihen nyt sitten aina katsotaankin kuuluviksi) vetäisi Suomeen nähden meidänkin kannaltamme katsottuna pelkästään miellyttävää tai jopa altruistista linjaa.

    Lehtinen on kieltämättä taitava kirjoittaja, mutta hänen tekstejään lukiessaan on myös syytä muistaa, että miekkosella on varsin usein ketunhäntä viekkaasti kainalossa, ja tulkinnoista paistaa usein läpi hyvin selvä tarkoitushakuisuus. Missä määrin hänen henkilökohtaista asennemaailmaansa sitten hallitsee aivan puhdas Venäjän pelko, ja missä määrin kyse on jostakin muistakin motivaatioista kumpuava paatos tai ihan puhdas opportunismikin, en osaa sen tarkemmin arvioida. Mutta viitteitä tällaisesta kyllä on löydettävissä, jopa yltäkyllin.

    "Lasse Lehtinen oppi naimakaupan kautta laulamaan isännän ja emännän kielellä. Vaimo on istunut mm. Sammon hallituksessa."

    Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, niinhän se on ollut ja tulee kai aina olemaankin. Toisaalta monista Lehtisen kannanotoista voi kyllä aika huoletta sanoa, että häntä voisi jopa pitää eräänä tämän päivän merkittävimmistä (tai ainakin näkyvimmistä) svekomaaneista Suomessa, ainakin suomenkielisistä puhuttaessa. Tätä kai tämä hänen "tannerilaisuutensakin" omalta osaltaan niin vahvasti "resonoi".

    No, jokaisella on tietysti oikeus mielipiteisiinsä, joten eipä siitä sen enempää, mutta olisi kuitenkin reilumpaa esiintyä tässäkin kohtaa ns. avoimin kortein, kuin yrittää jujuttaa vähän joka rakoon omaa agendaa ikään kuin kyökin oven kautta...

    VastaaPoista
  4. Mitä väliä sillä on mitä mieltä kirjallisuudessa kirjailijat ovat olleet suomalaisista. Venäjän valtio ja Neuvostoliitto ovat kohdelleet meitä kaltoin, eikä kaduntallaajien suhtautumisella meihin ole merkitystä. On hyökätty, ryöstetty, hyppyytetty päämiehiä. Tämän päivän uutinen kertoo temppuilusta Fennovoiman turvallisuudella.
    Jos meidän "erityisasema" menee muutamien poikkipuolisten sanojen takia, niin se on selvä vihje lähestyä entistä enemmän länttä.
    Kuinka charmantteina vanhat suomettujat oikein pitävät itseään? Heidän viehättävyytensäkö takaa rauhan ja menestyksen Suomessa?

    VastaaPoista
  5. Ei kannattaisi hutkia ruotsinkielisiä suomalaisia. Suomen kehittyneisyys 1800-luvulla oli Ruotsin vallan aikaisen yhteiskunta- ja oikeusjärjestelmän ansiota. Venäjä huomasi edistyksen ja osasi verrata itseensä. Aihetta oli ihailuun.
    Sivumennen sanoen dosentti Bäckman kuuluu ilmeisesti myös ruotsinkieliseen intelligentsijaan alunperin.

    VastaaPoista
  6. Vaikka ei olisikaan pitkävihainen, Venäjän vastaisuus näkyy HS:ssa vielä kauan sillä Aatos Erkon kuoleman jälkeen julkaistussa kirjassa kerrotaan suoraan Ruotsin kuninkaan lähipiirissä vaikuttavan journalistin suusta saatuna tietona Erkon aikoneen -90 luvun lopulla myydä Sanoman ulkomaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoma myi pois Venäjän omistuksensa keväällä. Osake on noussut 170 prosenttia vuoden aikana.

      Poista
  7. Lienee perusteltua olettaa suomalaisten esiintyvän EU:n kabineteissa mielellään Venäjän tosituntijoina, olihan Suomen Pankkiin pätevöitynyt Olli Rehn laajentumiskomissaarina pyytämässä Ukrainaa tanssilavalle.

    Nyttemmin on yksi maan vaikutusvaltaisista valituimpien valitsijoista, keskustan ex-puoluesihteeri Timo Laaninen otettu erääseen viestintätoimistoon neuvonantajaksi USA:laiselle havittäjäkauppiaalle opastamaan heitä suomalaisten päätöksentekijöiden sielunelämään.

    VastaaPoista
  8. myöntyväisyysmiehiä

    Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov väitti Venäjän TV-uutisissa aikoinaan lasten huostaanoton Venäjä/Suomi -jupakan aikana, että Suomessa vauvoja revitään rintaruokinnan aikana äideiltä pois. Lavrov kuuluu nykyvenäläiseen hoviin ja on ilmiselvästi Suomi-syöjä, jos vain historiallinen tilaisuus tarjoutuu, kuten Stalin sanoi aikoinaan.

    1800-luvun Suomen kehityksen asiat kuuluvat jo historialliseen herbaarioon. Miksi Suomessa ei tutkita venäläistä nykyisyyttä? Onko Timo Vihavaisen ammattina vain historiallisten herbaarioiden tutkiminen, eikä nykyisyyden, koska nykyisyyden hän havaitsee vain hajuaistin avulla eikä tutkimalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Miksi Suomessa ei tutkita venäläistä nykyisyyttä? Suomessa ei kirjoiteta mitään, paitsi HS jotain kielteistä joka päivä. Ei osata kieltä, ei arvosteta kulttuuria, kauppaa rajoitetaan, turismi on melkein loppunut. Suhtautuminen on enimmäkseen pilkallista, mutta pilkka taitaakin ennen pitkää osua omaan nilkkaan, kun näköala on niin yksipuolinen. Media tarkoituksella värittää ja pimittää tietoa.

      Kun käy Moskovassa, näkee niin paljon uutta ja yllättävää, että ihmettelee, missä maailmassa ollaan.

      Poista
    2. SputnikNews sivustossa mielestäni korkeatasoista venäläistä näkemystä maailmasta, ja totta kai Venäjän valtion virallista uutisointia valtion asioista. Sivusto blokattu Latviassa/Liettuassa. En ymmärrä miksi!

      Poista
  9. No jaa, kumpi on enemmän väärässä, Lehtinen vai Vihavainen, no eipä kumpikaan, pikemminkin päinvastoin. Isossa maassa on isommat mahdollisuudet kaikenlaisille näkemyksille. Olen lähempänä russofobia kuin russofiiliä, joten tykkään Lehtisen jutuista, mutta ymmärrän hyvin ja melkeinpä hyväksynkin Vihavaisen eriävän näkemyksen.
    Mutta vaikka karhu olisi kilteimmillään, täytyy muistaa, että sillä on tyystin erilaiset elintavat kuin pienemmillään, joten välimatka kannattaa pitää ja välttää liikaa kaveeraamista.

    VastaaPoista
  10. Sanonpa sen taas: synnyin 1960-luvulla itsenäiseen, länsimaiseen ja ihan vapaaseen Suomeen.
    Kiitos "myöntyväisyysmiehet" Mannerhein (aselepo 1944), Paasikivi ja Kekkonen.

    Toinen vaihtoehto olisi ollut sosialistinen Suomi ja Neuvostoliiton miehitys. Ja komento sen mukaan.
    Kiitos tästä hyvin suhteellisesta myöntyväisyydestä lähtee multa aina vaan sinne minne se kuuluu.
    YYA ei minun lapsen ja nuoren raggarin elämää rajoittanut millin vertaa. Se harmitti joskus 18-vuotiaana, mutta lopputulos oli ratkaisevaa.

    Ykkösenä tuli itsenäisenä maaliin kylmästä sodasta pieni ja maltillinen Suomi.

    Haluanko nyt 1000 km Nato-rajaa Venäjää vasten suomalaisella maaperällä?
    Koska minä eikä perheeni ole toistaiseksi kokenut pienintäkään todellista uhkaa idästä, en.
    Sitä uhkaa eivät minua ole saaneet kokemaan tutkijat tai hevosenhermoiset toimittajat.
    Odotan mieluummin sitä todellista uhkaa, en kuvitteellista, vaan todellista vihamielistä tekoa, aietta tai motiivia suomalaisia kohtaan idästä.
    Vielä ei ole sellaista tullut. Siksi paniikkireaktioihinkaan ei ole aiheita.
    Tämä on hyvä.
    Jatkan siis Mannerheim-Paasikivi-Kekkonen -linjalla ja toivon että maltin voiman tajuavat suomalaiset päättäjätkin.

    Itse koen suurta turvaa sotilaspoliittisesti juuri siksi ettemme ole NATO-maa, emme maailmantuomari emmekä enää kuvittele olevamme maailman omalääkärikään.

    Raja kyllä vuotaa, mutta ei idässä, se vuotaa Välimerellä.
    Se on eri tarina ja sille pitäisi tehdä jotain koska se on totta eikä tutkijoiden mallinnus omista (itä) peloistaan ja (länsi)toiveistaan.

    Kun ryssästä tulee oikea uhka, tilanne on kokonaan toinen.
    Silloin toimitaan. Kova kovaa vastaan.
    Varmuuden vuoksi ei pitäisi lähteä maailmanpoliisin syliin turvatuttia imemään syyttä suotta.

    jk



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Odotan mieluummin sitä todellista uhkaa"

      Näin tekivät myös ne hölmöläiset, jotka eivät tietäneet, että hätä ei tule kello kaulassa, ja rakensivat talon johon valoa oli pakko kantaa sisään säkillä.

      Poista
    2. jk:n kanssa samaa mieltä.

      Vasta-argumentaationa jk:n logiikkaan esitetään kuitenkin usein että "mutta palovakuutushan pitää ottaa jo silloin, kun talo ei vielä pala - siis nyt heti etukäteen".

      Nato ei kuitenkaan ole palovakuutus, vaan se on pirunmoinen määrä bensatynnyreitä roudattuna kellariin sillä ajatuksella, että "jos jossakin leimahtaa, niin jumalauta, täältä leimahtaa kanssa". Ja aivan sama, miten sen talon kanssa siinä silloin käy.

      Naapuritalon (Venäjän siis) on varauduttava järeisiin sammutustoimiin ja jopa ennakoivasti moisen bensavaraston naapurissa. Varsinkin kun naapuri (siis Suomi) ei enää itse päätä tulitikkujen käytöstä omalla tontillaan, vaan siitä päättää jokin etäinen Nato-esikunta jossakin.

      Kyse ei siis ole palovakuutuksesta vaan tulella leikkimisetä.

      Poista
    3. Kiitos Matias K. Juuri noilla vasta-argumenteillahan meitä yritetään sananmukaisesti ajaa pyssyn suusta sisään.
      Suurin osa meistä varmaan tuon paniikkivakuutuksen argumenttina nieleekin.
      Itse olen kovahermoisempaa tyyppiä tässä asiassa, kun idästä yli ei mitään ole tullut sitten vuoden 1944. Näyttö littoutumattomuuspolitiikan toimimisesta on todella luja.

      Anolta yltä kysyisin sitten, että miksi me hölmöläiset emme tee mitään sen todellisen uhan, vuotavan Euroopan etelä- ja kaakkoisrajan suhteen?
      Fiktiiviseenkin Venäjän uhkaan varautuminen on rationaalista, vaikka toimenpiteistä kiistellään (puolueettomuuspolitiikka vastatoimena vs. liittoutumispolitiikka), mutta meillä on koko ajan käsillä myös faktuaalinen uhka, jota ei torjuta vaan jota jopa edistetään.
      Varsinaista "valon" kantamista "säkissä" sisään se on jos mikä, eikö?

      Eurooppa ja pian kai Natokin on sellaisessa kuohunnan tilassa että tiedä niistä turvatakuistakaan. Bensakanisterit talovakuutuksena tosiaan...
      Venäjästä ei voi mennä takuuseen kukaan, se on selvä, on se sen verran arvaamaton sivilisaatio, mutta hitaat liikkeet ovat turvallisimpia juuri siksi. Mannerheim oli jo syksyn 1944 lopulla käsittääkseni täysin vakuttunut siitä.

      jk

      Poista
    4. "Naapuritalon (Venäjän siis) on varauduttava järeisiin sammutustoimiin ja jopa ennakoivasti moisen bensavaraston naapurissa. Varsinkin kun naapuri (siis Suomi) ei enää itse päätä tulitikkujen käytöstä omalla tontillaan, vaan siitä päättää jokin etäinen Nato-esikunta jossakin."

      Johtopäätös: Suomen on siis parasta hankkiutua Äiti-Venäjän tissien väliin.

      Poista
    5. "Eurooppa ja pian kai Natokin on sellaisessa kuohunnan tilassa että"!

      jk tietää kaiken jo etukäteen: выдает желаемое за дейстительное. Mutta mistä jk tietää että Eurooppa ja pian kai Natokin on sellaisessa kuohunnan tilassa että!? oksat pois.

      Poista
    6. "Mutta mistä jk tietää että Eurooppa ja pian kai Natokin on sellaisessa kuohunnan tilassa että!"

      jk:n tiedot korreloivat jotenkin kummasti Izborskin klubin perustajan ja puheenjohtajan Aleksandr Prohanovin haaveisiin siitä, että koko Euroopassa tulee verisiä yhteenottoja maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä.

      Poista
    7. Rauhoittukaa anot. Kiristääkö nyt jo trolliepäilyn vanne päätä? Maantauti nykyään.
      Izborskin klubi?
      Viittasin siihen mitä tapahtuu Unkarissa, Puolassa, siihen mitä Brexit ehkä merkitsee ja mahdolliseen Trumpin valintaan. Nämä löytyy jo ihan vaikka hesarista.
      Mitään arvo/toivelatausta niihin ei sisältynyt.
      Ajatellahan saa.
      Ja lukea uutisia. Muun muassa niistä yhteenotoista joita ei enää tarvitse ennustaa, vaan niitä voi katsella jo uutisvälineistä.

      Tässä maassa ei kai vain saa sitten sanoa mitään myönteistä puolueettomuuspolitiikasta.
      On se niin kamalaa, puoleettomuus.
      Kai siitä on sitten päästävä eroon?
      Jos mennään Natoon, se on ihan ok, j o s rauha säilyy. Järjestetään vaikka upeita lentonäytöksiä horneteilla. Lapsetkin tykkää. Jos ei säily, voi kaiketi tapahtua mitä tahansa?

      Lopuksi mie sanon siul et sie älä käy miulle opettammaan ryssäst mittää.
      Mie tiiän hyvin mite hää kieroilee. Meiä suvul ol tila Kannaksel, Kivennaval, sinne män ja jäikii. Et mie kyl hyvin tiijän mikä hää, venäläine on, et silviisii. Asettele sie vaan niit kivilöit ihan yksikses polkus vartee. Mie lähenkii täst mukoiloit laskemaa.

      jk

      Poista
    8. Ei tarvitse olla Izborskin klubin kannattaja nähdäkseen, että väkivalta on jo alkanut, ja jatkuu. Mutta on kummallista, että suomalaiset ja eurooppalaiset katsovat vain itään, vaikka siellä on hyvin rauhallista. Ei sieltä pyritä meidän rajoille, eikä ole mitään syytäkään. Kohta Venäjällä on paremmat olot kuin Suomessa. Sen sijaan Euroopan eteläraja kuohuu, ja ehkä murtuu. Kysymys on vain siitä, milloin. Siinä tapauksessa Venäjä voisi ruveta houkuttelemaan. Voimme olla tyytyväisiä sijaintiimme, mutta suhteita on hoidettava. Uhka tulee etelästä, ei idästä. Venäjän kanssa voitaisiin ja on syytäkin tehdä yhteistyötä, ennen pitkää pakko.

      Poista
    9. Anonyymille "Johtopäätös: Suomen on siis parasta hankkiutua Äiti-Venäjän tissien väliin."

      Kovin on logiikka suoraviivaista ja yksinkertaista.

      Mitä jos toimittaisiinkin niin, että ei aivan kauhean aktiivisesti pyrittäisi minkään vastakkainasettelun aktiivisimpien ja aggressiivisimpien osapuolten joukkoon? Hoidettaisiin vain ensisijaisesti oma piha kuntoon ja pidetään yhteydet kaikkiin suuntiin. Toki se ymmärtäen, että länsimaat ovat meidän viitekehyksemme.

      Vähän samaan malliin kuin Leningradin piirityksen aikana toimimme - emme kauhan aktiivisesti osallistu nyt käynnissä olevaan Venäjän piiritykseen, elintilan levittämiseen itään emmekä pyrkimyksiin kaataa sen hallinto.

      Pysymme vähän sivussa, emme uhkaa ketään ja varmistamme, että kenenkään ei tarvitse pelätä, että meidän kauttamme heitä uhataan vaikkapa nyt Naton "rauhanohjuksin".

      Jos Venäjän sitten kaikkien meidän lännen demokraattien riemuksi saadaan isojen poikien toimesta kaatumaan ja sekasortoon, emmeköhän kuitenkin mekin saalinjaolle vielä ehdi.

      Poista
  11. Kirves
    Porvoon valtiopäivät maaliskuussa 1809, vielä Suomen sodan jatkuessa.
    Venäjän keisari Aleksanteri I oli kutsunut Suomen säädyt kokoon. Monet ovat tulkinneet maapäivien merkinneen Suomen valtion perustamista.

    Aleksanteri I ja hänen virkamieskuntansa ymmärsivät ilmeisesti hallinnon jatkuvuuden merkityksen liki valloitetussa itämaassa (kyllä harmittaa nyk. länsimaassa), kutsumalla maapäivät kokoon Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaan.

    Suomi sai pitää lakinsa ja tapansa autonomisen suuriruhtinaskunnan nimikkeellä (Wahlroos pankin tiedotteesta; mikään ei muutu, teidän ei tarvitse tehdä mitään). Suuriruhtinas oli tietenkin Venäjän keisari Aleksanteri I.

    Melkoinen luottamuksen osoitus Suomelle (melkein ,kuin Krimiläisille). Viisas arvio, miten Suomen itsepäinen kansa saadaan vaivattomasti hallintaan. Tukemaan Venäjää, ei pakolla hallittavana riippakivenä.

    Tuottamaan Venäjällekin hyvinvointia, ei imemään Venäjän resursseja (taloudellisia, sotilaallisia, hallinnollisia).

    Väitän, että Venäjällä tunnettiin kohtuullisen hyvin Suomen olosuhteita.

    Jo Suomen sodan aikana Suomeen tutustui 25000 - 50000 venäläistä sotilasta. Suomessa myös liikkui tai asui venäläistä siviiliväestöä, jotka välittivät suomitietoutta Venäjälle. Lisäksi Suomessa asui slavofiileja, välittivät (niikuin nykyäänkin) enemmän, tai vähemmän tarkoitushakuista tietoa Suomesta ja suomalaisista Venäjälle. Vakoojiakin liikkui.

    Kaiken kukkuraksi venäläisiä joukkoja oli liikkunut satojen vuosien ajan suomessa. Milloin vähä-, pitkä-, iso-, pikku- ym vihojen merkeissä, ryöstämässä ja kartoittamassa suomea.

    Sota on kovaa, ja ratsuväki raakaa, kyllä venäläinenkin joskus näissä toimissaan nenälleen sai.

    Venäjä on aina arvostanut voimaa, myös vastapuolen käyttämänä.

    Suomalaisten arvostusta on jo aikanaan tukenut suomalaisten kauppaama ruoka. Venäläiset arvostivat sitä.

    Pietarin rakentaminen aikanaan tarjosi työtä suurelle joukolle suomalaisia työntekijöitä. Heitä pidettiin rehellisinä ja ahkerina työntekijöinä.

    Vielä nykyäänkin Pietarissa kuulee tällaisia tarinoita. Jatketaan vain samaan malliin. Periksi ei pidä helpolla antaa, mutta yhteistyökään ei ole vahingoksi.

    Aprikos; onneksi suomalaisia ei ole 140 miljoonaa.

    Saattaisimme olla kokolailla v-mäinen kansa.
    Toivoo ei Kotfresser.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sortovuodet unohtui muisteloista.

      Poista
  12. Pitääkö Putin ja muu Venäjän johto Suomea ystävämaana? Taatusti ei. Kunnioittaako Venäjä kaikissa tilanteissa liittoutumattoman Suomen suvereniteettiä. Taatusti ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimme myös itse vaikuttaa siihen, olemmeko kunnioituksen arvoisia. Kumpi on suurempi riski, olla ystävällisissä vai vihamielisissä suhteissa? Ei sen tarvitse olla nöyristelyä puoleen tai toiseen. Se voi olla molemminpuolista laskelmoitua hyötymistä.

      Poista
    2. Täydellinen osuma. Juuri tuota hain.

      jk

      Poista
  13. Lasse Lehtiseltä jäi eduskuntapaikkaa v.1983 uusimatta ylimielisyyden takia. Siihen loppui sen miehen sosialidemokraatisuus ka alkoi "kaikentietävä viisaus".

    VastaaPoista
  14. On aitoja oppineita historoitsijoita, ja sitten on "historoitsijoita" joille historia on vain väline oman agendan ajamiseen.

    VastaaPoista
  15. Niklas Herlin kehaisi Uudessa Suomessaan virkamiehen pojasta omalla lahjakkuudellaan liki omistajien tasolle ajattelijana noussutta Björn Wahlroosia.

    Eira Palin-Lehtistäkin voisi pitää esimerkkinä pankin tiskin takaa omalla ahkeruudellaan ylös nousseesta uraohjuksesta.

    VastaaPoista
  16. Posiitivisesta syrjinnästä ei liene Metson vuorineuvos Jorma Elorannalla muuta kuin myönteistä kokemusta. -70 luvulla hän tunnettiin valtakunnan tason demariopiskelijapomona kepulaisen Jorma Ollilan kumppanina. Vauhtia hän haki demariministerien Eero Rantalan ja Ulf Sundqvistin poliittisena sihteerinä muinaisskandinaavisen mytologian hautomossa, kauppa-ja teollisuusministeriössä. (Olin siellä silloin itsekin kansliapäällikkö Bror Wahlroosin kehuessa Uffea kaikkein aikojen parhaaksi ministeriksi)

    VastaaPoista
  17. Vaikka yritys on kova ei vuoden 1939 Neuvostoliitolla ja vuoden 2016 Venäjällä ole alkuunkaan tarpeeksi yhtäläisyyksiä. Kyllä nyt on toinen aika ja toiset kujeet. Elämme maailmassa jossa Euroopan painoarvo maailmanpolitiikassa on enää murto-osa siitä mitä se oli 1914 tai 1939.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Elämme maailmassa jossa Euroopan painoarvo maailmanpolitiikassa on enää murto-osa siitä mitä se oli 1914 tai 1939."

      Erittäin auktoriteettinen mielipide, jota kannattavat varmaankin koko luomakunnan yliopistot, akatemiat ja jopa peruskoulut, muurahaispesistä puhumattakaan.

      Poista
    2. "Elämme maailmassa jossa Euroopan painoarvo maailmanpolitiikassa on enää murto-osa siitä mitä se oli 1914 tai 1939."

      Noinhan se on ilman muuta, jos vähänkin näkee Brysselin rajamaa suljettua ja omahyväistä EU-Ipiwaaraa pidemmälle.

      Painopisteet ovat siirtyneet muualle, asiat päätetään muualla, voima on muualla, kasvu on muualla. Meillä on vain utopia suuresta ja mahtavasta Euroopasta, jota muut kadehtien seuraavat.

      Ulkoapäin katsoen moinen omakuva naurattaa.

      Poista
  18. Kiitos nimimerkille jk maltillisista ja viisaista ajatuksista.

    a.h.

    VastaaPoista
  19. Kokemukseni Lehtisen väitöstilaisuudesta Oulussa ja kokemukseni venäläisten suhtautumisesta suomalaiseen minuun Putinin johtamassa maassa.

    Oma kokemukseni on ainoalta Venäjän matkaltani Pietariin (v.2015), että venäläiset todella suhtautuivat suomalaisiin ainakin kansantasolla positiivisesti ja ystävällisesti. Rentoa meininkiäkin piisasi. Oikein mukavaa oli ja uudestaan käyn mielelläni.

    Lehtinenhän väitteli professoriksi valitettavasti Oulun yliopistosta, jossa osallistuin väitöstilaisuuteen ns. tarkkailevan opiskelijan roolissa. Se oli yksi hauskimpia väitöstilaisuuksia. Ensimmäisen kerran historiantutkimuksen ja filosofian historiassa kuulin mm. ns. "perhosteoriasta", jonka tarkkaa sisältöä en muista, mutta perhoisuutta en voi unohtaa.

    Yksi keskeisiä tuloksia monisatasivuisessa ehkä Lehtisen huomaamatta raamattua muistuttavassa väitöskirjassa oli se, että Suomen pitää liittyä Natoon. Näin muistelen. Tarkistakaa kyseisen raamatun loppulauseesta, jossa mielestäni Kekkosen ja SDP:n suhteita käsittelevän tutkimuksen tuloksena esitellään tämä päätelmä. Sillä tavalla olimme kaikki yhtä hulvatonta joukkoa väitöstilaisuudessa, vaikka kustos yritti näyttää vakavalta ja myöhemmin puolusti kyseistä väittelijää turhanaikaisilta moitteilta.

    t. Markus Mertaniemi
    FT, Oulu

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.