sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kiimaisten akkojen kylä



Kiimaisten akkojen kylä

Unto Seppänen kirjoitti aikoinaan Kannakselle sijoittuvan paikallishistoriallisen hupailun Iloisten ukkojen kylä.
En tiedä miten läheinen yhteys kuvauksella oli todellisuuteen eikä sillä ole hirveästi väliäkään. Juttu ei ketään sen enempää liikuttanut eikä maailmaa mullistanut, mutta saattoihan sen lukea, jos joutoaikaa kerran oli.
Jari Tervon Matriarkka (Otava 2016, 448) on hieman erilainen tapaus. Siinä on kirja, joka aivan ilmeisesti pyrkii olemaan merkittävä taideteos ja lisäksi vielä näkökulma meidän nykyiseen suomalaiseen todellisuuteemme.
Kirjoittajaa pitäisi kai aina arvioida sen mukaan, mitä hän on yrittänyt eikä lainkaan sen mukaan, mitä hän ei ole edes yrittänyt tehdä.
Ainakin toivon, ettei Tervo ole yrittänyt luoda mitään Inkeri-eeposta, jossa tämän maailmankolkan historia heijastuisi fiktion kautta. Luulen, että hän kyllä sen sijaan on pyrkinyt kertomaan poliittisesti korrektin näkemyksensä meidän aikamme muutamista ilmiöistä, eipä hän olisi ainakaan sitä voinut selvemmin sanoa.
Mutta mitäpä Inkerillä on tekemistä meidän aikamme junttien, väärinajattelijoiden ja räikköräähkien kanssa?
Minusta on ilmeistä, että Inkeriä tarvitaan tässä rekvisiittana, hätkäyttelemässä lukijaa kaiken maailman omituisuuksilla, joita tuon kansansirpaleen historiaan on kuulunut tai ainakin ihan hyvin olisi voinut kuulua.
Taiteilijan oikeuksiin kuuluu esittää kaikki yksilötasolla ja vieläpä groteskien ja epätodennäköisten tyyppien kautta. Ei hän ole mikään historiankirjoittaja, jonka olisi asianmukaisella tavalla noteerattava kansalaissota ja elintarvikehankinnat, kollektivisointi ja suuri terrori, luterilaisuuden merkitys ja kohtalo ja muut sellaiset asiat, joiden merkitys Inkerin lähihistoriassa oli keskeinen.
Sen sijaan kirjailija voi ihan hyvin kuvitella viimeisen kirkkoherran itse asiassa satanistiksi ja panna kyläläiset teloittamaan toisiaan, esittää omituisen lapsen telekineettisiä kykyjä omaavana ja vaikkapa panna jonkin henkilöhahmonsa leikkelemään omaa lihaansa toisille syötäväksi.
Meidän aikanamme kirjailija on hän, joka tuottaa tekstiä. Tekstissä taas kaikki on mahdollista ja vain sen rajat ovat kirjallisuuden rajoja.
Mutta olettakaamme nyt kaikin mokomin, että myös maailma tekstin ulkopuolella on jossakin mielessä olemassa.
Kuten Goethe sanoi, nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat ja kun me nyt sattumalta elämme juuri tätä meidän aikaamme, merkitsee tuo jälkimmäinen vähän enemmänkin kuin pelkkää lähetyssaarnaajan asennossa harjoitettua heteroseksiä.
Sitä paitsi Inkerissäkin todella ilmeni tässä suhteessa kiinnostavia lahkoja, kuten hyppääjät ja skoptsit. Eivätköhän vain ne lienekin aikanaan olleet koko elämän keskipisteenä, toisin kuin valheelliset sievistelijät ovat halunneet asiat nähdä?
Inkeriläisten kohtalo on ollut todella karu ja siitä kyllä riittää kertomista jos tutkimistakin. Tässä tapauksessa se on ollut mainio syy kirjoittaa eksoottisia episodeja seikkailuista Jenisein alkuasukkaiden keskuudessa tai Leningradin piirityksessä.
Inkeriläisten suhde Suomeen puolestaan antaa aiheen nousta sille tuomarinistuimelle, jolta kansakuntamme raadollisuutta sopii tarkastella.
Kyseessä on siis melkoinen hybridi kirjaksi, mutta sen sanoma ei jää kyllä tyhmimmältäkään huomaamatta ja kaiketi se onkin tärkeintä koko kirjassa. Miksi kirjoja muuten kirjoitettaisiin?
On tietenkin mahdollista kirjoittaa kirja myös kirjoittamisen ilosta. Tyylihän on ihminen itse, kuten sanotaan ja Tervon kynä kyllä luistaa. Tekstiähän se on, mitä kirjailija itsestään suoltaa.
Ikävä vain, että kirjan tyyli on väliin aivan puuduttavan teennäistä. Ilmeisesti pyrkien luomaan illuusiota inkeriläisen aikalaisen kerronnasta Tervo käyttää väliin älyttömiä venäläisyyksiä (”krasnajatar”) ja näyttää suorastaan tietokoneen avulla korvanneen normaalit demonstratiivipronominit ”se” ja ”ne” sanoilla ”tuo” ja ”nuo”. Nimet luovat osaltaan teennäisyyden ja epäautenttisuuden vaikutelmaa.
Tällaiset kirjat ovat kiinnostava ajan merkki. Ehkä jo piankin aletaan hokea, että Tervo on lahjoittanut koko Inkerin kansalle historian, joka siltä oli riistetty…  Näinhän kuuluu virolaisten kohdalla käyneen, kun eräs toinen vuosisataisnero kirjoitti sinne sijoitettuja opuksiaan.
Saapa nähdä. Tämä kirja on joka tapauksessa saanut osakseen sellaista ylistystä, että alkaa suorastaan olla vaikea uskoa sen vilpittömyyteen. Arvostelut ylistävät kertojan ”mestaruutta”ja rakenteen ”erinomaisuutta”. Kirjoittaja on kuulemma ”mestarismies” tai vähintäänkin nyt ”erittäin hyvä” kirjailija.
Sanottakoon nyt siis ainakin vastapainoksi, ettei kirja ajankuvauksena lainkaan vakuuta, jos asia ilmaistaan lievästi ja että sen lukeminen saattaa olla myös aika ankea kokemus.
Mutta mikäli joku etsii sellaista kaunokirjallisuutta, jossa eksotiikan ja valjusti kuvatun kiiman päälle on liimattu aikamme taistelevan poliittisen korrektiuden väittämiä, niin tässähän niitä sitten on tarjolla.

15 kommenttia:

  1. Vähän samaan tapaan kuin Ville Ranta on aikamme ja vallan hovipiirtäjä pedagogisissa ja asetelmallisissa antipilapiirroksissaan, on Tervo sitä samaa kirjallisuuden puolella, turvallinen ja ennalta-arvattava lausuntoautomaatti. Tosin poikkeuksena se että hybriksessään kyllä silloin tällöin poikkeilee kaiketi jopa kiihottamispykälän rajamailla yhdistäessään stereotyyppisesti ihonvärin (valkoinen) ja sosioekonomisen vähäosaisuuden (köyhyys) rasismiin valkoinen roskaväki lausunnoillaan, joita voisi myös kansanryhmään kohdistuviksi solvauksiksi nimittää.
    Oikeusoppineita ei tuo kyllä kiinnosta, eli ehkä kiihottamisesta ei juridisesti ole kysymys tai sitten vain mainitusta ryhmästä peräisin oleva ihminen on poliittisesti vapaata riistaa jopa pigmenttinsä suhteen.

    Blogisti kirjoitti kylläkin kirjasta, tekstistä.
    Jää minulta lukematta juuri edellä mainituista syistä.
    Muutenkin luen mieluummin Inkerin ja Eestin historiasta asiantuntijoilta, en näiden aikamme isän- ja äitienpäiväkirjabisneksen egoistamilta kirjailijoilta ja kirjailijattarilta.

    Jos oli rumasti sanottu, niin metsä vastasi nyt vain kuten sinne on mediassa em. taiteilijoiden taholta huudettu: rumasti.
    Peli on poikki nimittäin myös niin ettei taiteenkaan tekijöiltä tule hyväksyä vihapuhetta jonakin "rohkeana ja virkistävänä purskahduksena".

    jk

    VastaaPoista
  2. En ole mainittua kirjaa lukenut, ehkä en luekaan, mutta toki fantasiakirjailijalla on oikeus kertoa asiat kuten häntä huvittaa. Kokonaan toinen asia ovat ne idiootit jotka uskovat tähän fantasiaan kuin Jumalan totuuteen.

    VastaaPoista
  3. Päinvastoin kuin monet maailmankirjallisuuden suuret nimet -Dostojevski, Strindberg etc- jotka kirjoittivat ihmisten elämästä eri maissa niissä itsekin asuen ja luottaen omien aistien välittämiin havaintoihin, Jari Tervo kirjoittaa Peter Nymanin kanssa keskusteltuaan syntyneillä asenteilla.

    VastaaPoista
  4. Raskauttavinta Tervon tapauksessa on se että hän sentään on 1950-luvun lapsi toisin kuin Sofi Oksanen joka älyttömyytensä suomettuneisuuden kauhistelussa anteeksi jo pelkästään nuoruutensa ansiosta.

    Tervon persoonasta poimin erään piirteen joka paistaa läpi. Hän mm. jalkapalloromantiikassaan ei ole tajunnut sitä minkä Simon Kuper havaitsi jo vuosia sitten: "There is no magic in football no more". Haluaisin lisätä toisen ulottuvuuden. Ylipäätänsä aika 1960-luvun lopusta meidän päiviimme on ollut kulttuurisesti selvää rappeutumista joita pienet hetkelliset mutta vain hetkelliset ilonpilkahdukset ovat säväyttäneet.

    Ei meillä ole Waltaria, mutta eipä kyllä Hitchcockiakaan.

    VastaaPoista
  5. Eräistä Inkerin historian 1900-luvun alun tapahtumista on tehty dokumentaarisia näytelmiä ja kokoillan elokuva Valo (Kaija Juurikkala, 2005). Tämä todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin perustuva teos on esitetty eri puolilla maailmaa, ja sitä kiitettiin paljon mm. Iranissa ja Intiassa.

    VastaaPoista
  6. "Jari Tervon Matriarkka"

    Lukeneiston kommenttien perusteella voi tehdä sen johtopäätöksen, että Jari Tervon Matriarkka ei ole historiallinen romaani, koska lukeneiston kommenteissa ei ollut yhtäkään mainintaa GPU-OGPU-NKVD-KGB:n toiminnasta Inkerissä ia inkeriläisten keskuudessa.

    Silti lienee hauska tutusta kansan vanhoihin sananlaskuihin.

    Naiset väittää: "Ennen kyrpä nilell männöö, kun vittukarvat kulluut." Mutta miehet väittää vastaan: "Eikun ennen vittukarvat kulluut, hun kyrpä nilell männöö."

    VastaaPoista
  7. "Kiimaisten akkojen kylä"

    Kun mies tuli töistä kotiin, niin kilteimmät vaimot kysyivät mieheltään ensi töikseen: "Syöt sie, juot sie vai nait sie?"

    VastaaPoista
  8. Aloitan tänään saunan jälkeen lukemaan Toivo Pekkasen Inkerin romaania. Ennakkoluuloni mukaan se on todemmanmukainen kuin punavihreän Tervon Matriarkka, jonka jätän lukematta poliittisena protestina.

    VastaaPoista
  9. Vihavainen on ovela: hieman tonkaisee aihetta jonka tietää lukijoissaan nostattavan tunteita.
    Tällä kertaa se on Tervon hyvä kirja.
    Tuomion pasuunat soivat vaikka harva on kirjaan tarttunut. Vääränmielinen kirjailija, nääs.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheesta voisi tokia hyvinkin paljon ja niin olisi voinut Tervokin. On olemassa Inkerin kirkon historiaa, samoin sivistystoimen ja lehtien ja kansanmurhan eli ns. kansallisten operaatioiden.
      Niistä ilmenee, että Inkerissä oli muutakin pyrkimystä ja toimintaa kuin se kaikkein animaalisimmalla tasolla tapahtuva. Kyllä siellä asui ihan kulttuuri-ihmisiä, joilla oli myös kansallisia pyrkimyksiä, jotka sitten tuhottiin.
      Aikakautta varmaankin kuvaa, ettei niille osoiteta mitään huomiota, pelkkiä primitiivisiä moukkia siellä näkyy asuneen.

      Poista
    2. Ihmettelen tuota kommenttiasi primitiivisistä moukista - minä puolestani ymmärrän noiden monien hahmojen pyrkimykset kaikkea muuta kuin primitiivisiksi - Tervohan selvästi kuvaa, kuinka "ismit" johtavat pahimmillaan yhteiskunnallisiin kriiseihin ja sotiin että murhaamiseen ja silloin ihmisen parhaat pyrinnöt vielä enemmän meistä karkaavat. Tämä lienee inhimillistä.

      Tervon kirjan lukeminen pakottaa väkisin tutustumaan tarkemmin niin inkerikkojen kuin inkeriläisten historiaan ja myös kulttuurihistoriaan. Näin minulle kävi ja enkä ole varmasti ainut.

      MikkoR

      Poista
  10. Varmaan olivat kylät monen tarpeessa kun tehtiin kuvakirja Inkeristä. Nimi on "Kadonnutta Inkeriä", tekijä Antti hämäläinen. Tämä kuuluu 40-luvun lapsuuteeni, sitä sota-ajan ruskeanharmaata painojälkeä mitä saatavilla oli. Mutta muistan mikä elämys kirja silloin oli kun sitä isoäidin kanssa selattiin ja ihmeteltiin, ne joet ja ne pellot, oljilla katetut talot ja talousrakennukset, suuret varisparvet vainioiden, jo korjattujen yllä. Entäpä taivaanrantaan ulottuva Pietarin tie tai mummot ja lapset suurten talojen pienissä ikkunoissa ja kujilla? Niin, mummoja naisia, tyttöjä ja lapsia, leikkiviä, koulutiellä, resupekkoja, joskus valkohapsisia ukkoja. Miehet, missä? No, joku on, malliksi, kansantapoja esittämässä kymmenien neitojen avuksi. Koprina, Hatsina, Soikkolan Merikylä, paikkoja, tuttuja vain tästä kirjasta. Ripillä käyntiä, haudoilla, milloin mikäkin kuva mutta aina vain naisia, töissä tai askareissa, joskus illan hämyssä joen yli vievällä sillalla, kaihoten kaivaten, ymmärsin sen jo silloin. Nyt tiedän, että mitä ehkä ovat miettineet.
    Selvää on, että kirja on valistus-, etten sanoisi propagandatarkoituksiin tehty. Hyvä että tehtiin, näitä maisemia ei edes Venäjällä taida enää olla. Kadonnutta aikaa .. sitä jolloin inkerikkoja 'palautettiin' Suomeen. hh

    VastaaPoista
  11. Niin, inkerikothan eivät olleet koskaan Suomesta tulleetkaan. Johannes Angere kuvaa sitä seutua romaaneissaan. Ja on siellä nyt museokin ja aktivistit, kuten Olga Konkova pitävät yllä muistoja ja perinteitä, mikä tietenkin on jo epätoivoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, kiitos täsmennyksestä, en olisi muistanut tai tiennytkään. Tuskin alun perinkään, en osannut silloin aluksi vielä edes lukea. Tarkoitin totta kai koko tuota siirtolaisoperaatiota.
      Yhä vielä kirja sitä selatessa säväyttää, sen kuvien harras tyyli jota jotkut nykypolvesta ehkä jo 'liian kauniina' vierastavatkin. hh

      Poista
  12. Venäjällä on pienille kieliryhmille monin paikoin käynyt huonosti. Niitä olisi pitänyt tukea. Kulttuuria sanotaan elinvoimaiseksi jos se kykenee uudistumaan.

    Joitakin näytään täällä tuettavan sillä perusteella että ovat aina pyytämässä lisää.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.